Hengähdyshetket

Pidän lounastauon joka päivä. Ennen siirtymistä yhdestä työtehtävästä toiseen katselen hetken ympäri työhuonetta ripottelemiani inspiraatiokortteja. Ostin joulukuuksi itselleni bussilipun. Kun ei tarvitse keskittyä ajamiseen, ehtii välillä uppoutua naistenlehteen tai kuunnella Spotifysta lempibiisiä kymmenen kertaa putkeen.

Koska kiire tuppaa tulemaan ja tavallisilla voimavaroilla varustettu ihminen väsymään. Töitä riittää. Yleensä ottaen työni on kiinnostavaa ja ihanaa, mutta ei se kyllä tekemällä lopu. Vapaa-ajan haluaisin täyttää liikunnalla, lukemisella, ystävien tapaamisella ja joulujärjestelyillä. Vapaisiin tunteihin täytyy kuitenkin mahduttaa myös lasten harrastuskauden päätösmeiningit (pianokonsertit, taekwondon vyökoe, pikkujoulut jne.), koulun diskot (osaan täytyy vain kuljettaa, osassa seistä valvojana), veljentytöt ristiäiset ja vaikka mitä nikkarointia (sekä kirjaimellisessa että vähemmän kirjaimellisessa merkityksessä). Lopputulemana on se, että työpäivän ja teininkuljetuskeikan välissä hoidan jouluostoksia hiki päässä. Mikä saattaa johtaa siihen, että ostan Ikeasta ihan vääränlaisen lipaston joululahjaksi ja kahden päivän päästä kuljetan entistä hikisempänä ja hermostuneempana sen takaisin sinne.

Onko arki aina ollut näin kiireistä? Eikö mulla riitä jaksaminen samaan kuin aiempina vuosina? Vai yritänkö tehdä tavallista enemmän, oikein kerätä elämänsisältöä nyt, kun "vihdoinkin jaksan ja ehdin"?

Harjoittelen hetkeen pysähtymistä. Yhtenä aamuna minulla onkin aikaa venytellä puoli tuntia ennen työpäivän alkua. Jonain päivänä en ehdi pysähtyä ennen iltayhdeksää, mutta sitten keitän kupillisen teetä ja tuijotan kynttilän liekkiä. (Tunnin verran. Apaattisesti. Kunnes siirryn sänkyyn tuijottamaan silmäluomieni sisäpuolta.)

Ja joinain iltoina nautin paniikinomaisista paketointitalkoista, joissa kääritään kaksikymmentä pakettia kolmessakymmenessä minuutissa. Tai toisina iltoina iloitsen siitä, että väsynyt teini lopettaa vääntämisen ja kaivautuu ihan yhtä väsyneen äidin kainaloon sohvalle.

Voihan se olla niinkin, että tällaisilla huuhaa-korteilla luon itselleni lisää paineita.

Kiire ja väsymys, jokapäiväiset vieraani

Kylläpä elänkin täyttä elämää! Ei ole vapaa-ajan ongelmia, kun ei ole vapaa-aikaakaan - tai jos joskus olisi, niin kyllä senkin jokin lapsiin liittyvä toiminta täyttäisi. Kyllä oli ihanaa silloin sairaslomalla, kun sai sohvalla nukkua päiväunia ja välillä katsoa Netflixiä. Nyt juoksen kokouksista sädehoitoihin ja sieltä seminaareihin tai injektioajalle. Joskus jos ehtii istahtaa työhuoneessa tietokoneen ääreen, tuntuu melkein lomalta, kun saa rauhassa tehdä paperihommia!

Ihan pää meinaa revetä irti, kun tajuaa, että Opetussuunnitelmamessut-niminen vanhempainilta ei olekaan vanhempainilta, vaan koko perheen pakollinen kouluilta. Se roikkuu hyvin ohuen rihman varassa siinä vaiheessa, kun on järjestänyt työt, iltaruoat ja lasten harrastukset niin, että kaikki pääsevät kyseiseen iltaan, ja Sädehoitoklinikalta soitetaan, että hoitokone on rikki ja hoito voidaan toteuttaa vasta kello 19. Siihen samaan aikaan siis, kun lapset tanssivat koulun lavalla tai vetävät uutta opetussuunnitelmaa esitteleviä pajoja.

Useammin kuin kerran päivässä tekisi mieli heittäytyä lattialle ulisemaan. Mies ja lapset voivat myös todistaa, että jonkun kerran olen saanutkin itkupotkuraivarit, joista kuka tahansa kolmivuotias olisi kateellinen.

Mutta kyllä tähän kiireeseen myös ihania hetkiä mahtuu. Niin kuin vaikka se, kun kävin esikoisten (oman ja miehen) kanssa katsomassa Tulen morsiamen. "Ahdistavin ja kauhein kokemus ikinä", totesi toinen, kun valot syttyivät. Mutta oli silti mukavaa käydä porukalla syömässä ja leffassa ja vähn shoppailemassakin. Ja kun haettiin ennen leffaa kaupasta karkkia ja ostin itselleni Roosa nauhan, halusivat molemmat tytöt omansa ja kulkivat loppuillan ruusukkeet rinnassa.

Ja se, kun kuopus (minun) vietti sukulaissynttäreitä, talo oli täynnä väkeä, sai syödä herkkuja ja jutella rakkaiden ihmisten kanssa. Tai se, kun käytiin juhlien jälkeen perheen kesken saunassa -ensimmäistä kertaa kaikki samaan aikaan leikkauksen jälkeen. Lapsetkin saivat tilaisuuden tarkastella kunnolla minun muuttunutta habitustani. Yhdeltä lapsista tuli mainiota palautetta: "Eikö sun toinenkin tissi pitänyt leikata?" Kun vakuutin, että leikattu on, tämä arvioi, että ei siinä juurikaan ole eroa, vähän on ehkä lyhyempi. Ihan mahtavaa, se näyttää siis omalta! (Vaikka voin vakuttaa, että on paljon lyhyempi.)

Sekin oli ihan mahtavaa, että sain olla mukana Juhli elämää -tukikonsertissa. Sen tuotto meni Aivovammaliitolle, mutta tämä Hanna Maarian ihana kappale, jonka taustoja sain olla laulamassa, kiteyttää myös tällaisen rs-tapauksen fiilikset:

Hyvää huomenta maailma,

mitä tänään ois tarjolla,

kaviaarii ja kakkua,

kengät oottaa mua jo ovella.

Mulla oli niitä murheita,

teki mieli tehdä murhia,

kun kapuloita rattaisiin,

urakalla tungettiin,

mut mikään ei enää pidä mua kii,

antaa tulla tänne sitä actionii!

Kiipeen korkkareissa puuhun

huutamaan:

kato ku mä meen, kato ku mä teen!

Aukee silmät, rupee jengi

uskomaan:

nainen kenkineen kiipee taivaaseen!

Kaikenlaisia aamuja,  

se täs onkin niin parasta,

joku tarjoo shampanjaa,

mä oon kuiva autiomaa.

Ei saa jäädä siihen makaamaan,

mua ei luotu tänne suremaan,

meen pari metrii polvillaan,

sitten nousen seisomaan,

mut mikään ei enää pidä mua kii,

antaa tulla tänne sitä actionii!

Kiipeen korkkareissa puuhun

huutamaan:

kato ku mä meen, kato ku mä teen!

Aukee silmät, rupee jengi

uskomaan:

nainen kenkineen kiipee taivaaseen!

Ojaa kulkien onnea oottamaan,

tien vieressä elämää venaamaan,

aina jauhamaan, paskaa puhumaan,

älä jää, älä jää!

Me tullaan täältä, me kruisaillaan,

me sisko kyytiimme poimitaan,

me toinen toistamme tuetaan.

Ruusuja ja risuja

Taas on tapahtunut vaikka mitä ja paljon olisi kirjoitettavaa, mutta tänään kerron kaksi tarinaa julkisesta terveydenhuollosta.

Tarina 1: Onnellinen loppu

Sairasloman loppuvaiheessa alkoi tuntua siltä, että olisi hyvä jutella viimeisen puolen vuoden pyörityksestä jonkun ulkopuolisen kanssa. Vaikka olenkin ollut blogissani melko avoin, en kuitenkaan ihan kaikkia ajatuksia voi päästää täällä ilmoille. Ystäviä ja miestä voi kuormittaa vain tiettyyn pisteeseen saakka. Lopullisen päätöksen tein, kun eräs sisko kehui, että oli saanut valtavan hyvää palvelua Syöpäklinikan psykoterapeutilta.

Soitin Syöpikselle yhtä labra-asiaa ja puhelun päätteeksi totesin, että olisi mulla yksi toinenkin asia. Sitten kaikki ei mennytkään ihan niin kuin Strömsössä:

- Haluaisin lähetteen psykiatrille.
- Mihin?
- No psykiatrille tai psykologille tai mikä teillä siellä Syöpäklinikalla on.
- Siis mihin?
- Niin kun lääkäri on sanonut, että lähetteen voisi saada tarvittaessa ja nyt tarvitsisin keskustelua, niin...
piippiippiippiip

Olin kuin puulla päähän lyöty. Löikö se mulle luurin korvaan? Mikä ihmeen kesäpetteri siellä oli, jos ei se edes ymmärtänyt mistä puhuin? Odotanko nyt vain lääkärin soittoaikaa, johon on vielä yli viikko, saadakseni lähetteen? Puhaltelin hetken ja päätin sitten kokeilla uudestaan. Onneksi soitin; linja oli kuulemma ollut huono ja tällä kertaa asiasta luvattiin laittaa viestiä lääkärille. Nyt ne risut: Mitäs jos se soittaja en olisikaan ollut minä? Mitä jos se olisi ollut joku, joka oli kerännyt rohkeutta soittaa monta päivää? Ja sitten ruusuja: alle viikon päästä soitosta postilaatikossa oli aika psykiatriselle arviointikäynnille ja tuhannen lappua, jotka täyttämällä selvitetään psyykkisten ongelmieni taso.

Tarina 2: Vaikeuksien kautta voittoon

Kun olin työmatkalla Tallinnassa, puhelimeeni tuli noin sata puhelua Planilta ja Lähi-Tapiolasta. Seminaarin jo loputtua ajattelin nauttia päiväkahvit Maiasmokkissa. Siinä leivoksia valitessa puhelin soi taas, mutta tällä kertaa numero näytti erilaiselta, joten päätin vastata.

- NN tässä Ostarin terveysasemalta [nimet muutettu, jos ette jo itse arvanneet]. Sinulla on huomenna Zoladex-pistosaika varattu meille.
- Niin...
- Niin kun sinun oma terveysasemasi on Köyhälän terveysasema niin sinun pitäisi varata sieltä aika.
- Ahaa. En tiennytkään. Mä olen nyt ulkomailla ja tarvitsen sen lääkkeen huomenna, niin voinko nyt tulla sille ajalle?
- Ja kun tämä on rokotusaika, joka on 10 minuuttia, ja injektioaika on 15 minuuttia.
- Ahaa. No se netin varausohjelma ei mitenkään erottele näitä aikoja tai kerro niiden pituutta niin en tiennyt.
- Mutta voisitko varata nyt ajan sieltä Köyhälästä?
- No kun valitettavasti en voi, kun olen täällä ulkomailla! Sitä paitsi minun pitää joka tapauksessa käydä huomenna siellä Ostarilla labrassa, niin eikö nyt tällä kertaa onnistuisi Zoladexkin?

Tämän hedelmättömän keskustelun, jota kävivät luultavasti kaksi (takuuvarmasti ainakin yksi) varsin vittuuntunutta henkilöä, lopuksi sain luvan käydä Ostarin terveysasemalla. Mutta ei tämä vielä tässä ollut, ehei! Juuri kun kirjoitin tätä bloggausta, puhelin soi.

- Tässä on MM Ostarin terveysasemalta. Sinulla olisi se aika tänään tänne, mutta kun se on rokotusaika, niin se ei oikein onnistu.
- Niin mutta... kun minä tarvitsen sen piikin nyt tänään!
- Mutta Köyhälästä luvattiin, että saat mennä sinne nyt heti aamusta.
- Selvä. Mutta kun minä istun juuri nyt täällä Ostarin labrassa ja olen täältä menossa töihin.
- Jaa. No ei se sitten oikein käy. No kyllä minä ehdin sen pistämään nyt, tule huoneeseen X suoraan sieltä.

Nyt minulla on Zoladex-implantti läskissä ja olen virallisesti ilmoittanut vaihtavani asiakkuuteni Ostarin terveysasemalle. En ehkä ollut erityisen valveutunut näiden terveysasemien suhteen, mutta ei ole ollut tarvetta. Systeemi ei myöskään ole erityisen selkeä, koska lasten hammaslääkäri ei ole kummallakaan näistä asemista, vaan Peräkorvessa. Lisäksi olin jo kerran aiemmin käynyt Ostarin terveysasemalla eikä kukaan ollut kertonut, että olen väärässä paikassa ja vääränpituisella ajalla.

Inhimillistä joustoa onneksi löytyy - mutta sitä saa vasta perustelujen jälkeen. Ei kaikilla, varsinkaan sairailla, ole voimavaroja perustella, selvittää ja yrittää monta kertaa. Minullakin kävi jo mielessä, että pistätän nämäkin sitten työterveydessä. Kaikilla ei ole siihen mahdollisuutta. Eikö tämän järjestelmän pitäisi toimia niin, että homma skulaa ilman jatkuvaa taistelua?

Hormonihirviön kuulumisia

Töissä ovat epäilleet, että teen liikaa töitä sairaslomalla. Kyllä minä lepäänkin ja varaan aikaa toipumiseen! Tässä todisteita perjantaiselta kävelyltä Seurasaaresta:

Kuinkakohan nopeasti hormonilääkityksen sivuvaikutusten voi odottaa alkaa näkyvän? On meinaan ollut aika jännittäviä hetkiä torstaisen aloituksen jälkeen. Tai ei jännittäviä, ennemminkin liikuttavia. Onhan tässä muutenkin ollut tunteet pinnassa, mutta Exemestanin aloituksen jälkeen tunteellisuudellani ei ole ollut mitään rajoja. Olen esimerkiksi itkenyt suihkussa arpeani silitellen. Lauantaina koin henkilökohtaisen itkukohtauskliimaksini. Siinä tuli sellainen keskiluokan ihmissuhdevastoinkäyminen - ja saanko korostaa, että tällä kertaa ei rakkaan mieheni kanssa, mikä yleensä kiihdyttää hyvään itkuun ihan ilman lääkkeitäkin - ja se aiheutti sen, että istuin sohvalla ja itkin suoraa huutoa vartin putkeen. Herran kiitos olin yksin kotona eikä kenenkään muun tarvinnut tästä pikku tällistä kärsiä. Melankolian lisäksi olen alkanut kärsiä öisistä kuumista aalloista. Se mukavasti häiritsee nukkumista.

Poistin repsottavat haavateipit tissittömän puolen arven päältä. Kyllä siinä vielä riittää totuttelua, mutta joka päivä näyttää paremmalta. Saapas nähdä, mitä yllätyksiä toisen puolen haavateippien alta vielä paljastuu, mutta yhäkin olen siihen puoleen varsin tyytyväinen. On niin oman näköinen tissi, että peiliin katsominen ilahduttaa joka kerta. Vähän vähemmän kipeä voisi olla kyllä. Sekin puoli kerää seroomaa, mutta ei niin, että punktiota kannattaisi tehdä. Liikkeellä ollessa tuntemukset eivät häiritse, mutta olisi ihanaa pystyä makaamaan kyljellään ilman hirveää jomotusta. Fysioterapeutin vetreytysjumppa sattuu enemmän sille puolelle, koska tuntuu, että nänni irtoaa. Vaikka no, tietenkin tuntuu, koska se todellakin on leikattu irti ja ommeltu uudelle paikalle. Tissittömänkin puolen jumppa sujuu koko ajan paremmin. Käsivarren imusuonet venyvät ja kainalon ja rinnan kiristys helpottavat vähitellen. Kyllä siitä vielä kalu tulee - ja kalulla tarkoitan kättä, jolla nostetaan vielä puntteja.

Tässä kun on saanut kantaa aika ison kasan rahaa apteekkiin, niin päätin tuhlata vielä sellaiseenkin, mitä ehdottomasti tarvitsen. Nimittäin dosettiin. Hieman on mummo olo, mutta alkoi olla niin paljon pilleripurkkeja pitkin taloa, että ajattelin keskittää esillä olevat lääkkeet kompaktiin pakettiin. Muistinkin varmistusta tarvitaan. Mikä tuli todistettua heti dosettia ensimmäistä kertaa täyttäessäni. Jaoin antibiootteja niin innokkaasti lokeroihin, että unohdin ottaa sen antibiootin, mikä olisi juuri sillä hetkellä pitänyt ottaa. Tarkoitus oli myös aloittaa Exemestan torstaista. Maanantaiaamuna syljeskelin sitten lääkkeitä suustani pöydälle ja noukin sieltä pois sen Exemestanin, mitä ei pitänyt vielä aloittaa. Hirveä vaiva muuten oli kaivaa tiistai- ja keskiviikkoaamun pikkupikkulokeroista ylimääräiset pillerit.

Matkablogi: juhannus Tanskassa

En ole koskaan oikein tykännyt juhannuksesta. Pitäisi keksiä jotakin kivaa tekemistä, ja vaikka siinä onnistuisikin, sää pettää kuitenkin. Maalla on hyttysiä, kaupungissa ei mitään ja joka paikassa porukka on hirveässä jurrissa. Parhaita juhannuksia ovatkin olleet sellaiset, kun olen ollut matkoilla. Tämä juhannus saa ehkä kaikkien aikojen juhannuksen tittelin; ainakin ihan kärjessä se keikkuu minun juhannuskokemuksissani.

Vaikka viime bloggauksessa ennustamani riita toteutui kyllä heti matkalla lentokentälle. Istuin ensimmäistä kertaa miehen uuteen autoon ja katsoin lohkolämmitintä: "Onpa tuo pieni!" Mies käski olla valittamatta kaikesta. Kysyin, onko sekin valittamista jos kehun hänen varustustaan isoksi. Kuulemma on, jos käytän sarkastista äänensävyä. Päätin olla käyttämättä ääntäni hetkeen ollenkaan.

Tästä pienestä vastoinkäymisestä pääsimme kuitenkin nopeasti yli ja lentokentällä oltiin jo oikein hyvässä tunnelmassa, jota jatkui lähes koko matkan ajan.  Lensimme Kööpenhaminaan, vuokrasimme sieltä auton ja ajoimme Etelä-Jyllantiin Vejleen. Tarkemmin sanottuna kohteenamme oli Vejlefjordin rannalla Stoubyn kylässä sijaitseva Hotel Vejlefjord.

Matkan tavoitteena oli täydellinen rentoutuminen rauhallisessa ympäristössä. Onnistuimme täydellisesti. Neljän tähden hotelli sijaitsi keskellä lehtimetsää, jollaista Suomessa ei juuri näe. Pari kesää sitten makoilin puistossa ja katselin puiden latvoja miettien, miksi en ole tehnyt tätä moneen vuoteen, vaikka saan siitä niin paljon. Siitä pitäen olen vilkuillut jalopuiden latvustoja aina tilaisuuden tullen - ja tämä viikonloppu tarjosi paljon mahdollisuuksia metsässä kävelyyn ja puiden tuijotteluun. 

Rentoutumista edisti myös hotellin kylpyläosasto, jossa kelluimme erilaisissa altaissa ja testasimme useita saunoja. Ei mitään ihmeellistä kylpylärintamalla, mutta kaikki oli uutta, muotoilu modernia ja tilaa riittävästi. Siellä me sitten istuskelimme takkatulen ääressä, nautimme hedelmäbuffetin antimista ja mietimme, että olipa onni, että suihkusta tuli yhtenä aamuna vain kylmää vettä. Muuten kylpyläilottelusta olisi saanut maksaa muutaman sata kruunua ekstraa. Nyt saimme kylpyläkäyntimme ilmaiseksi ja suihkukin korjattiin ennen seuraavaa peseytymiskertaa.

Vaikka lähdimme vähän juhannusta pakoon, päädyimmekin viettämään tanskalaista sankthansia, jota siellä vietetään aina 23. kesäkuuta. Jo ajomatkalla lentokentältä hotellille havainnoimme useita kokontapaisia, ja olihan siellä hotellinkin rannassa pieni kokko. Muutenkin pääsimme todistamaan paikallisia juhlatapoja, kun juuri tänä viikonloppuna ylioppilaat jäivät kesälomalle, ja joka kaupungissa näimme vanhoja kuorma-autoja tai hevosvaunuja, joissa valkolakkinsa saanut nuoriso iloisesti vilkutteli. 

Koska meillä oli auto alla ja sää suosi, tutustuimme muutamaankiin kaupunkiin. Perjantaina ajelimme Pohjanmeren rannikolle katsomaan merta ja samalla kävimme Tanskan vanhimmassa kaupungissa Ribessä. Tulomatkalla poikkesimme Odenseen ja tutustuimme H.C. Andersenin elämään tarkemmin.

Odensessa meillä oli hienoisia kommunikaatiovaikeuksia, mistä johtuen jatkoimme matkaa Kastrupiin ilman lounasta ja sillä tavalla hieman myöhässä, että navigaattorin mukaan ehtisimme lähtöselvitykseen aika niukasti. Tilanne muuttui ratkaisevasti, kun matkalla oli kolme liikenneruuhkaa tietöiden ja onnettomuuksien takia. Palautimme vuokra-automme, kun koneen boarding oli alkamassa. Onneksi lähtöselvitys oli auki seuraavan lennon matkustajille, joten saimme matkalaukkumme matkalle Suomeen - ja sitten juostiin turvatarkastukseen ja siitä lähtöportille, missä olimme rapsakat kuusi minuuttia ennen koneen lähtöaikaa. 

Paluumatkapäivän herkkulounas:

sulanut suklaalevyn kolmasosa kahteen pekkaan jaettuna

Matka tarjosi siis sopivassa määrin sekä jännitystä ja haasteiden voittamista Amazing Race -tyyliin että akkujen lataamista kävelyillä metsissä, rannoilla ja museoissa. Kunto riitti oikein hyvin. Perjantai-iltana lämpö nousi 37,7 asteeseen, mutta uskon, että se johtui lähinnä siitä, että täyteen ohjelmoitu päivä väsytti minut tyystin. Lauantai pyhitettiinkin sitten levolle - ja uskalsin jopa lillua samoissa kuumavesialtaissa bakteerien kanssa. Hyvä mieli ja rentoutuminenhan kasvattavat vastustuskykyä!

Hotellimme oli vanha tuberkuloosiparantola, mutta niin kuin kivessäkin lukee, parantolan on rakentanut rintatautiparantolasäätiö. Sehän meni sitten ihan kohdilleen, ja matkalta palasi kyllä hyvin levännyt ja voimia kerännyt potilas.

Turnausväsymystä ilmassa

Elo on jatkunut tasaisesti. Voin elää suurin piirtein normaalisti, vaikka suussa maistuukin koko ajan pahalta, limakalvot kuivuvat ja lihaksia särkee. Pahoinvointi meni kuitenkin ohi alle viikossa ja ruoka on maistunut, joten mikäs hätä minulla tässä on.

Luin Satu Hassin Tukka hattuhyllyllä. Olipas kiinnostava kirja! Se näyttää tunnetusta poliitikosta henkilökohtaisemman puolen ja kertoo poliitikon työstä mielenkiintoisesti. Päiväkirjamerkinnät kertovat rintasyövän kanssa elämisestä hyvin tuttuun tapaan. Nyt kun on näitä kirjoja ja blogeja jokusen kahlannut, niin yhä selvemmin näkyy, että draaman kaari on hyvin samantyyppinen joka kerralla. Tavallaan se on hyvinkin lohduttavaa; minä en ole tämän kanssa yksin.

Jännittävää oli myös lukea, kuinka Hassi on siivonnut kaksi päivää leikkauksesta dreeni kainalosta roikkuen ja lähtenyt sytostaattihoitojen välissä raskaille ulkomaanmatkoille. Ja minä kun luulin olleeni reipas ja jaksaneeni tehdä paljon! Tästä esimerkistä innostuneena olen tehnyt puutarhahommia - ei se nyt ainakaan pahempaa voi olla kuin kansainvälisiin kokouksiin reissaaminen oksennuskunnossa!

Huomaan myös, että alan olla aika väsynyt syöpään ja hoitoihin. Tämäkin vaikuttaisi olevan tyypillinen reaktio suurinpiirtein tässä vaiheessa. Ymmärrän, jos olisin neljästi jo oksentanut viikon verran, mutta koska olen päässyt aika helpolla, tunnen itseni hieman kermaperseeksi. Hetkeksi jo heitin kaikki syöpäaiheiset kirjatkin syrjään liian raskaina, mutta jo yhden kesähömppäkirjan jälkeen henkinen tilani palautui suurin piirtein normaaliksi ja palasin syöpäkirjastoni pariin. Ihan kiva, että ainakin vielä tai tässä hetkessä balanssi palautuu nopeasti.

Tästä tulikin kirjablogi

Olen miettinyt viime aikoina anonymiteettia/julkisuutta. Olen iloinen, jos tämä blogi antaa jollekin lisätietoa rintasyövästä ja omassa tuttavapiirissäni voin hyvin antaa kasvot rintasyövälle. En kuitenkaan haluaisi kirjoittaa tätä blogia omalla nimelläni. Jo nyt tuntuu siltä, etten pysty puhumaan kaikesta niin avoimesti kuin haluaisin. Blogin pääasiallinen tarkoitus on kuitenkin olla omaa terapiaa, ei erityisen tarkkaan harkittua tai millään tapaa ohjelmallista tekstiä.

Minä en ennen tätä syöpäelämääni tuntenut suomalaisia syöpäjulkkiksia enkä muistanut kenellä on ollut rintasyöpä. Nyt olen ottanut asiakseni perehtyä rintasyöpäjulkkiksiin. Oikeastaan kaikki alkoi siitä, kun rupesin lukemaan Marika taistelee -blogia. Hienoa, että joku uskaltaa antaa nimen ja kasvot rintasyövälle myös julkisuudessa - ja blogi oli niin mukaansatempaava, että lukaisin sen läpi yhden viikonlopun aikana. Sieltä löysin vinkin lukea Marja Aarnipuron kirjat Rintasyöpävuosi ja Rintasyövän jälkeen. Ja minähän luin, muutamassa päivässä molemmat.

Aarnipuro on toimittaja, joka oli näkyvästi julkisuudessa oman rintasyöpänsä kanssa muutama vuosi sitten. Rintasyöpävuosi kertoo syöpätarinan ensimmäisestä epäilystä ensimmäiseen vuositarkastukseen asti. Rintasyövän jälkeen kertoo nimensä mukaisesti siitä, mitä tapahtuu, kun sairaus on ainakin periaatteessa ohi - se kun ei rintasyöpää sairastaneen päässä ole lainkaan ohi vielä pitkään aikaan, jos koskaan. (Näin olen kokeneemmilta kuullut ja pystyn kyllä itsekin kuvittelemaan, ettei tästä valmista tule vielä siinä vaiheessa, kun hoidot on läpikäyty.) Kirjoissa yhdistyvät Aarnipuron omat kokemukset ja ajatukset sekä faktaruudut.

Aarnipuron kokemuksiin on monessa kohtaa helppo samaistua. Tietoruuduissa ei tule hirveästi sellaista uutta, jota ahkera rintasyöpägooglaaja ei olisi jo lukenut jostakin, mutta siitä ei varmasti ole haittaa, että joku on koonnut kaiken keskeisen tiedon yksiin kansiin. Todellakin kannattaa nämä kirjat lukea, jos haluaa hyvän kokonaiskäsityksen rintasyövästä sairautena, sen hoidosta ja sen aiheuttamista tunteista.

Aamupäivän mittaisella kesälomalla

Tänään olen viettänyt ehkä tämän kesän parhaan aamupäivän. Näin uskallan väittää yhtään liioittelematta. Vielä olisi pari viikkoa töitä jäljellä ennen kuin kesäloma ihan oikeasti alkaa, mutta nyt on kesäsää ja kesäfiilis ja oikein hyvä hetki ottaa tauko kaikesta muusta ja nauttia kesästä.

Minulla oli aamulla puoli kymmeneltä fysioterapia. Fysioterapeuttini on ihanan empaattinen olento, ja mielipiteeseen yhtyvät kaikki hänen asiakkaansa, joiden kanssa aihetta olen sivunnut. Juttu- ja jumppatuokio hänen kanssaan on aina mukava, ja tänään se oli erityisen mukava, koska uskaltauduin kysäisemään leikatun rinnan yläpuolella rintalastassa tuntuvasta kyhmy(mäisyyde)stä. Ilmeisesti asia oli vaivannut minua erittäin paljon, koska arvio, että se on aivan normaalia uutta paikkaansa etsivää lihaskudosta, paransi mielialaani heti.

Fysioterapian jälkeen olin ajatellut käydä nopeasti tsekkaamassa Museum of Broken Relationships -näyttelyn, mutta minulla olikin tunti ylimääräistä aikaa ennen näyttelyn avautumista. Päätin suunnata Tähtitorninmäelle. Siellä paistattelin tunnin verran auringossa, otin voimauttavia valokuvia kukista ja itsestäni ja ihailin Helsinkiä. Ihana, kaunis kaupunki!

Puistomeditaationi jälkeen suuntasin Senaatintorin laidalle Helsingin kaupunginmuseon uuteen museoon, joka on juuri avautunut Sederholmin taloon. Alan kuulostaa maksetulta mainokselta, vaikka olen tätä mieltä ihan ilmaiseksikin: nyt on viihtyisä ja virikkeellinen museo, johon on kiva poiketa aikaa viettämään yksin, ystävän kanssa tai lasten seurassa. Suosittelen ehdottomasti, ja jos ehditte ennen 11.9., niin käykää katsomassa myös Museum of Broken Relationships, joka oli mielenkiintoinen sekin.

Onnekas olen, kun pystyn tällä tavalla kiertämään kaupunkia. Kolmas sytostaattitiputus oli torstaina, ja voin yhä/jälleen hyvin. Nyt kaikki doketakselit on läpikäyty, ja enää pahamaineiset CEFit ovat jäljellä, jee! (Toistamiseen korostan, että kesästä pitää nauttia nyt! Koska koko kesä menee CEFien kanssa, ja huonolla tuurilla niiden kanssa ei pysty nauttimaan yhtään mistään.) Itse tiputus sujui tällä kertaa varsin onnistuneesti, eikä haitannut tippaakaan, että olin siellä yksinäni. Päinvastoin: oli oikein miellyttävää lukea rauhassa.

Jos nyt jostakin pitää tänäänkin valittaa, niin voin kertoa teille viime viikon Herceptin- ja Neulasta-pistoksista.  Omahoitajani syöpäsairaalassa oli torstaina poissa ja minulla oli kiva sijaishoitaja, mutta hänen tapansa pistää Herceptin oli kyllä kovasti erilainen kuin omahoitajani. Kun omahoitajani suhauttaa lääkeaineen kolmessa erässä reiteen, niin tämän sijaisen pistämänä hommaan meni ainakin minuutti, tai kolme, tai ainakin se tehtiin hyvin verkkaiseen tahtiin. Tällä tavalla hitaasti pistettynä ei sattunut yhtään pistettäessä, mutta pistoksesta on nyt aika monta päivää, ja jalka alkaa vasta vähitellen kantamaan normaalisti. Peruskuntoa voin ylläpitää vain lyhyillä kävelyillä ja rauhallisella venyttelyllä.

Neulastan eli valkosolun kasvutekijän kanssa meni vieläkin huonommin. Minähän olen käynyt sen työterveydessä pistättämässä, koska pelkään pyörtyväni, jos itse joudun sen pistämään. Siinä menisi yli tuhat euroa hukkaan. Mutta menee näemmä Diacorissakin joskus. Sairaanhoitaja lukaisi Neulastan pikaohjeen, vaikka sanoin, että paksumpi ohje on parempi. Sitten tuikattiin neula mahaläskiin - mutta ihan väärällä tekniikalla. Hoitaja päästi läskimakkaran irti ennen kuin oli työntänyt neulan pohjaan asti, ja koska tällä kertaa homma ei tuntunut yhtään epämiellyttävältä, epäilen vahvasti, että mäntä ei mennyt missään vaiheessa ihan pohjaan asti. Enpä sitten tajunnut siinä väsymyksessä (kiitos kortisonin olin nukkunut yöllä kaksi tuntia) ja kiireessä pyytää käytettyä neulaa nähtäväkseni, en edes kuikuilla sivupöydälle, missä se oli. Sitä paitsi olin jämähtänyt tuijottamaan mahaani, koska hoitaja oli tökännyt neulan raskausarpeen, vaikka ohjeissa nimenomaan huomautettiin, että arpikudokseen ei sitten pistetä. Tarkkailen kiinnostuneena, koheneeko vointi samaa vauhtia kuin edellisillä kerroilla, ja kokemuksen mukaan tarkoitus on antaa palautetta toiminnasta.

Jäi kyllä harvinaisen paha maku suuhun tuosta käynnistä. Muutenkin tämän sytostaatin jälkeen paha maku tai siis oudot makuaistimukset ovat vaivanneet, mutta ei se ruuasta luopumaan ole saanut. Tätä päivää juhlistin myös syömällä ulkona ja käymällä jälkiruoalla Vanhan ylioppilastalon Magnum Cafessa.

Olen kuin olenkin tissihirviö

Olen saanut paljon kommentteja siitä, että minulla on hyvä asenne. Kiitos kannustavista kommenteista, ne lämmittävät kyllä mieltä!

Mutta ei tätä syöpää kyllä pelkällä asenteella voiteta. Viime viikkoina olenkin yrittänyt hyväksyä sen, että minä en juurikaan voi vaikuttaa siihen, kuinka pitkä ja vaivalloinen tästä minun syöpämatkastani tulee. Minä en myöskään voi tietää, milloin ja mihin se päättyy. Hirveän vaikeaa asennoitua elämään päivä kerrallaan - varsinkin kun on luonteeltaan perinpohjainen suunnittelija ja aikatauluttaja.

Tämä päivä kerrallaan -asenne ja minun luonteenlaatuni ovat siis kertakaikkisessa keskinäisessä ristiriidassa, mikä aiheuttaa hetkellistä ylikiehuntaa pääkopassani. Koska luonteeni ei kuitenkaan ole säyseä, nämä kiehahdukset näkyvät lähimmäisteni arjessa. Mutta ei voi mitään, elämä ei nyt anna kauheasti vaihtoehtoja tälle päivä kerrallaan ottamiselle!

Se asenne, että käyn töissä ja elän muutenkin normaalia elämää, on tietoinen valinta. Kyllähän aina välillä käy mielessä, että olisipa ihanaa heittäyttyä sairaslomalle ja olla vaan. Tunnen kuitenkin itseni ja tiedän, että saan lisädraivia sopivista työhaasteista. Kotona oleminen ei tarjoaisi tarpeeksi mielekästä tekemistä, vaan rupeaisin kehittelemään itselleni jotakin lisäprojektia saman tien (kunhan olisin ensin katsonut kaikki Neflixissä kesken olevat sarjat, mihin menisi ehkä kaksi viikkoa). Jos on virtaa tehdä, kannattaa mielestäni tehdä sellaista, mikä on merkityksellistä, missä on hyvä ja mistä saa vielä palkkaakin.

Mutta totta kai työt väsyttävät. Siihen kun lisää vielä sairastamisen tuoman fyysisen väsymyksen ja psyykkisen paineen, niin kyllä raamit välillä vähän natisee, kun kaikki ei vaan tahdo mahtua sisään. Ja sitten se kaikki purkautuukin ulos. Kotona olen se, joka itkee elämän epäreiluutta saunan lauteilla, kilahtaa siitä, että Alias-peli on aloitettu ennen kuin olen ehtinyt pois saunasta, ja vaatii, että miehen pitää kuunnella minun pelkojani keskellä yötä, vaikka seuraavana päivänä olisi työmatka. Kyllä tässä meikäläisen lähipiiri on aika kovilla, ja vielä voisi kehittää omaa asennetta siihen suuntaan, että muut joutuisivat mahdollisimman vähän kärsimään minun sairastamisestani.

Jos eivät ole vielä kaikki särmät hioutuneet minun ja miehen väliltä, niin tässä törmäilyssä ne kyllä siliävät. Ensi viikolla saamme tauon toisistanne, kun mies lähtee työmatkalle Cape Towniin. Ensi viikolla minulla (toivottavasti!) on kolmas sytostaattitiputus. Nyt joudunkin ensimmäistä kertaa menemään yksin sinne, mutta oletan, että kolmas kerta doketakselia sujuu jo rutiininomaisesti. Tämä osa matkaa sujuu kyllä helposti, kun on aikataulu ja joku toinen sanoo, mitä tehdään, milloinkin.

Juoksen taas!

Kävin lenkillä. Juoksu(hölkka? hölköttely?)lenkillä. En edes muista, milloin viimeksi olisin käynyt, mutta ihan varmasti se oli ennen helmikuun puoltaväliä. Ihanaa, että vihdoinkin olosuhteet (tissi, lihakset ja sää) olivat suotuisat! Uskomatonta, että jaksoin juosta saman lenkin, jonka vasta viikko sitten kävelin vaivaisesti ja kahden lepotauon voimin!

Olen siis toipunut varsin mallikkaasti toisestakin sytostaattitiputuksesta. Onneksi hoitokertojen väliin osuu tämäkin viikko, jolloin jaksan lenkkeillä ja pyöräillä ja käydä salilla. Liikunnan tuoma mielihyvä auttaa käsittelemään vähän paremmin sitä ketutusta, että sytoakne on taas täällä. Laskin eilen, että nenässä on kymmenen finniä, leuassa viisi ja hiusrajassa kymmenen. Tai itse asiassa koko päänahka on ihan kirjava, mutta nuo, jotka ovat lähimpänä otsaa, loistavat peilistä selvimmin.

Viime aikoina on mielessä pyörinyt taas pelkokin. Mitä enemmän luen muiden tarinoita tai juttelen muiden kanssa, sitä paskemmilta omat speksit alkavat vaikuttaa. 77 mm, gradus 3, levinnyt kainaloon. Mitäs jos se onkin jo levinnyt pidemmällekin tai tekee niin par'aikaa? Tiedostan ihan hyvin, että on turha murehtia etukäteen jotakin, joka on vain mahdollista, mutta koitapa sanoa se mielelle! Pakko siis vain myöntää, että pelottaa ja antaa tunteen mennä itsekseen ohitse.

Elämä on järjestyksessä, kun se on kirjattu kalenteriin, ja siksi olen tehnyt jo kovasti suunnitelmia syksyn varalle. Elokuussa aion osallistua Twilight Runiin, joka on Syöpäsäätiötä tukeva juoksutapahtuma. Itse kyllä ilmoittauduin 5 km:n kävelylle, koska CEF ja ei voi tietää. Syyskuussa osallistun Midnight Runiin, ja siellähän pitäisi jaksaa 10 km. Laitoin tavoiteajan vielä sellaiseksi, että muutama juoksuaskel pitäisi ottaa. Pitää toivoa, että hoitoaikataulut eivät kauheasti sotke näitä muita aikataulujani. Mutta tärkeintä on, että on jotain suunniteltuna!

Carpe diem, gilla läget & other shit

On tällainen syöpä kyllä melkoinen mielen-, parisuhteen- ja elämänmyllerrys. Aina välillä sitä herää ihmettelemään, että ihanko oikeasti se olen nyt minä, joka elää tätä läpi. Koko homma tuntuu tosi-tv:ltä tai liveroolipeliltä, johon minut on heitetty. Katsokaa nyt kaikki, miten se selviää tästä!

Eikä tästä oikein voi selvitä kuin päivä kerrallaan. Toki minua ohjaavat tässä sairastamisessakin sellaiset jalot ajatukset, että arkea pyritään elämään melko normaalisti, lapset saavat elää ihan tavallista elämää ja minä myös pidän hanakasti kiinni normaalin elämäni kulmista, työstä, liikunnasta ja kuorosta.

Ei elämä kuitenkaan enää ihan normaalia ole. En voi sille mitään, että sairastamisella on esimerkiksi fyysiset seurauksensa. Vaikka olenkin päässyt toistaiseksi helpolla sytostaattien kanssa, on se nyt vaan niin, että väsymys tulee paljon nopeammin kuin aikaisemmin ja heti hoidon jälkeen on turha haaveilla muusta kuin kevyestä liikunnasta. Lämmönnousua pitää tarkkailla ja bakteereita pitää välttää ja nenän limakalvojen kuivumisen takia sieraimiaan saa rasvata jatkuvasti ja joskus vaan pitää elää sen kanssa, että uni ei tule silloin kuin pitäisi (vaan ihan väärään aikaan). Mikä tahansa päivä saattaa olla vähän huonompi kuin toivoit - ja toisaalta ihan jokainen päivä saattaa yllättää ihanuudellaan! Minä olen monena päivänä tullut niin onnelliseksi keväästä! Miten voisin olla alakuloinen, miten mikään voi olla huonosti, kun aurinko lämmittää ja valkovuokot kukkivat?

Parisuhteessa ja perheessä vakava sairastuminen pyöräyttää kuulemma usein käyntiin työnjakopohdinnat. Ilmeisesti monessa perheessä miehen on pakko ottaa aiempaa suurempi vastuu arjen pyörittämisestä vaimon sairastumisen myötä. Meillä ei ole varsinaisesti näin. Mies on aina hoitanut oman osuutensa (jos ei vähän minunkin!) lasten-, talouden- ja puutarhanhoidosta. Lisäksi hän on rakentanut taloa, mitä minä en ole osannut samassa suhteessa tehdä. Yhtäkkiä olemme tilanteessa, jossa minä en pysty samoihin suorituksiin kuin aikaisemmin. Minulla on ihan suoraan sanottuna huono omatunto siitä, että en pysty osallistumaan rakentamiseen edes siinä määrin kuin tähän asti, tai siitä, että puutarhatyöt jäävät miehen ja lasten harteille.

Ja sitten toisaalta koen huonoa omaatuntoa siitä, että en osaa vain höllätä! Miksi en vain laita itseäni ja omaa vointiani etusijalle? (Siksikö, että muuten liikaa kaatuisi lasten niskaan? Minun on pakko vähän katsoa, että mies ei siirrä kaikkea minulta suoraan lapsille!)

Eli kyllä meilläkin työt jaetaan uudelleen. Minulle pikkulusikalla ja muille kaivinkoneen kauhalla.

Yritän muistuttaa itseäni, että turha minun on kantaa huonoa omaatuntoa. Käynhän minä töissäkin! Leikkauksen jälkeen pidin kuukauden sairaslomaa, ensimmäisen sytostaattihoidon yhteydessä kolme päivää ja toisen kerran jälkeen kaksi päivää. Pitäisi muistaa sekin, että aika moni ei jaksa käydä töissä tämänkään vertaa. Vaikka olen yrittänyt tehdä töitä niin kevyesti kuin mahdollista, vievät ne kuitenkin ison osan minun energiaani. (Ja antavat myös; olisin varmaan sohvaan liimautunut masentunut lahna, jos ei olisi aamulla pakko nousta töihin!)

Osaisinpa olla itselleni armollinen! Minä hoidan työni kunnialla, en ole ihan vapaamatkustaja kotonakaan, käyn läpi fyysisesti rankkoja syöpähoitoja ja prosessoin tätä asiaa niin, että pää höyryää. Miksei minulle riitä tämäkään?

Töissä olen kuitenkin osannut ottaa aiempaa lunkimmin tänä keväänä. Ei ole hetkauttanut YT:t eikä sekään, että esimies ilmoitti, että työsopimusta ei vakinaistetakaan (vaikka piti). Tänä aamuna viimeksi tästä puhuin kollegalle ja vielä ajattelin, että onneksi on edes jokin työ.

Ilmeisesti universumi odotti vain sitä, että tyydyn osaani ja opin nauttimaan siitä, mitä saan, koska palkinto tuli saman tien. Heti tuon keskustelun jälkeen sain sähköpostia, että kyllä se toistaiseksi voimassa oleva työsopimus onkin ihan ajankohtainen, ja iltapäivällä se työsopimus oli jo kädessäni.

Jatkan hetkessä elämistä ja keskityn nauttimaan tästä ihanasta kesäisestä viikonlopusta.

Pintaa vaan

Piti mennä tänään töihin. En mennyt. Nukahdin puoli viideltä aamulla ja siinä vaiheessa päänsärky oli yltynyt epäinhimilliseksi. Missä on se väsymys, jota sytostaattien pitäisi aiheuttaa? Minä sain unettomuuden. Olipahan yöllä aikaa testailla eri tapoja sitoa huiveja ja kokeilla, voisiko joitakin vanhoista bikineistä käyttää ensi kesänä.

Olen miettinyt ulkonäköseikkoja. Paljon. Ihan pinnallisia juttujakin, kuten sitä että lähteekö sytostaattien myötä kulmakarvat ja silmäripset. Tukan lähteminen ei hirvitä yhtään. Minulla on lyhyttukkaisen ihmisen identiteetti ja nyt kun en ole käynyt säästösyistä kampaajalla (Miksi ihmeessä maksaisin 60 euroa siitä, että tukka näyttää hyvältä kolme viikkoa, jos se kuitenkin irtoaa kohta!) on oikeastaan tullut himo kaivaa kotiparturikone kaapista ja surauttaa pois tuo pitkäksi (yli 20 mm niskassa!) käynyt lerpake. Ensimmäisen kerran minulle tuli tällainen mielihalu 11-vuotiaana, joten olen ihan tottunut millisiiliin. Tukka on kuitenkin se juttu, joka tuo minun kasvoihin eniten väriä ja muotoa. Kuinkakohan valjulta näytän, jos ei ole sitä eikä kulmakarvoja?

Olenkin ajatellut hankkia peruukin. En tiedä, onko siinä mitään järkeä. Todennäköisesti kuljen koko kesän pää paljaana tai huiveissa. Mutta onhan se elämänmittainen sijoitus, koska vappuja ja naamiaisia tulee jatkossakin! Enkä minä sitä itse maksa (vaikka veroina olenkin maksanut kaikki hoitoni jo moneen kertaan). Sitä paitsi lapset ovat luvanneet tulla makutuomareiksi, eikä mikään yhdistä naisia paremmin kuin epätoivoinen shoppailu. Mutta kun en ole vieläkään saanut maksusitoumusta! Pitääkö mun tämäkin itse hoitaa?

Rintaproteesiin tuli kaksikin maksusitoumusta. Vahingossa, vaikka kyllähän minä loppuviimein saattaisin tarvitakin kaksi kappaletta, toisen nyt ja toisen seuraavan operaation jälkeen. Olen kuitenkin kallistumassa siihen, että en ehkä hanki sitä proteesia vielä täksi kesäksi. Leikkaamattomassa rinnassa on niin paljon löysää, että kun sullon sen sporttiliiveihini, ei kokoero ole huomattava. Jos tulee tarve käyttää hienompia liivejä, voin varmasti käyttää tekstiilistä proteesia. Löysin kaapistani sellaiset bikinitkin, joissa en herätä erityisesti huomiota uimarannalla. Uimahallissa en saa edes käydä sytostaattihoitojen aikana. Ihan hölmöä olisi ostaa yhtä kesää varten uusia liivejä ja uimapukua, jos pärjään mainiosti näinkin. Toivottavasti pärjään. Onhan se käynyt mielessä, että johtuuko päänsärky kuitenkin osittain hartioiden epätasapainosta. Tarkkaillaan tilannetta samalla kun kierretään kipulääkepurkin korkkia auki.

Olen hyvin tottunut tuohon uuteen rintaani. Oikeastaan se tuntuu jopa tutummalta kuin leikkaamaton rinta. Siksi varmaan, että se on niin passelin kokoinen. Isompi tuntuu järjettömän isolta - miten minä olen oikein elänyt tällaisten kanssa? Hyvä tietää, koska syksyllä tuosta isommasta tullee tuon kokoinen kuin pienempi on nyt, ja sitten minun pitää opetella elämään kokonaan ilman toista rintaa. Hienoa huomata, että minun kehonkuvani tai ruumiillinen identiteettini ei ollut yhdestä rinnasta kiinni (vaan onkohan kahdesta?). Minä olen ihana minkälaisissa rinnoissa hyvänsä, mutta kyllä nämäkin rinnat ovat aika ihanat! Siksi aion kantaa niitä häpeilemättä duunissa, uimarannalla, juhlissa ja kotona. Varsinkin kotona, koska täällä olen esimerkki neljälle nuorelle tissienkasvattajalle.

Ei päänsärkyä pahempaa

Taisin päästä aika vähällä. Kortisoni tehosi hyvin; jaksoin oikein mainiosti vielä lauantainakin. Lisäksi se on ihan paras bilemeikki. Pieni pullotus silotti jokaikisen rypyn, ja kasvoilla oli tervehenkinen punotus koko viikonlopun. Otin viimeiset kortisonini lauantaiaamuna ja jäin jännityksellä odottamaan, millainen olo on illalla. Ei tullut romahdusta, ei väsymys- tai pahoinvointivyöryä.

Tuli päänsärky ja kolotus. Ihan niin kuin missä tahansa perusflunssassa. Ja nekin tulivat vähitellen, pääasiassa ihan siedettävinä. Kaikkein pahimpia ovat olleet kaksi viimeistä yötä, kun parin tunnin välein olen herännyt ja todennut, että päänsärky on taas pahempi. Vaikka olen alkanut suunnitella särkylääkkeen vaihtoa vahvempaan, ei tässä kuitenkaan vielä mistään mahdottomasta kivusta ja särystä puhuta. Olen jaksanut käydä kävelyllä, venytellä, puuhailla kotona - ja syödä. Sehän se on tärkeintä. Olisin kyllä ihmetellyt, jos olisi tullut pahoinvointia. Minähän parannan kaikki epämiellyttävät tuntemukset syömällä!

Tästä alkaa taas arki, kunnes seuraava sytostaattihoito koittaa. Tai ainakin toistaiseksi voin vielä ajatella, että hoidot ovat jotakin spesiaalia, ja arkeni on muualla. Hyvä niin. On tässä arjessakin kuitenkin paljon uutta muistettavaa. Ainakin miehen mielestä, koska löydän ympäri taloa tällaisia lappuja:

Ilmeisesti ruotsinkielisillä syöpäsivuilla varoitetaan, että hiusten, kynsien ja hampaiden lisäksi sytostaatit saavat aivot tippumaan. En valita, vaan olen kiitollinen siitä, että joku huolehtii. Mutta vielä pystynkin naureskelemaan näille - sitten kun en oikeasti enää muista mitään, voi olla vähän toinen ääni kellossa.

Kysyin onkologilta, milloin syöpä on saanut alkunsa. Hän arvioi, että noin viisi vuotta sitten. Sehän passaa aikatauluihin muutenkin. Kuusi vuotta sitten jäin leskeksi, ja pahin romahdus tuli juuri viisi vuotta sitten. Neljä vuotta sitten lapset tulivat mukaan orastavaan parisuhteeseen ja uusperhekuvio alkoi muodostua. Aika pitkä stressaava elämänvaihe.

Olen kyllä pyrkinyt elämään terveellisesti, syömään hyvin ja liikkumaan paljon, mutta väsymystä, stressiä ja muutoksia on riittänyt. En ihmettele yhtään, että elimistöllä ei ole ollut aikaa korjata yhtä mutaatiota.

Kyllä tämä sairaus ihan terveellinen prioriteeteista muistuttaja on. Järjestys menee näin: minä, perhe, työkyvyn ylläpito. Jos viime viikolla keskiössä olin minä, voin tällä viikolla antaa vähän enemmän perheelle. Mies lähti työmatkalle, mutta minä saan elää tavallista arkea teinilauman kanssa. Ihan parasta!

Töissä on kivaa

Kävin töissä. Olipas mukavaa päästä taas opettamaan ja vähintään yhtä mukavaa nähdä työkavereita. Kyllä se näyttää niin olevan että kuusi vuotta samassa työpaikassa tekee työkavereista ihan oikeita kavereita - kehittelisin tästä jonkin ikäkriisin, jos ei olisi tähdellisempää ajateltavaa. Olivat vielä kehitelleet mun ensi lukuvuoden työnkuvaa kiinnostavampaan suuntaan, joten oikein hyvä fiilis tuli töihin palaamisesta.

Vaikka kyllä se voimille otti! Opetin neljä tuntia, palaveerasin tunnin, tulin kotiin ja simahdin sohvalle. Nyt olen kammennut itseni makuulta istumaan, mutta kaksi tuntia meni palautuspäikkäreihin. Syytän tottumattomuuden lisäksi sitä, että en todellakaan osannut nukahtaa ajoissa illalla. Herätyskellon olin tietenkin laittanut liiankin aikaisin soimaan, että en myöhästyisi tänä merkittävänä päivänä.

Eilisestä viimeisestä sairaslomapäivästäni (ilman sytopahoinvointia) nautin täysin (no 1,5-kertaisin) rinnoin. Aamupäivällä minulla oli tietokonetomografia, johon mies halusi mukaan. Varoitin kyllä kotona, että se ei kestä kauaa eikä siellä voi oikein mitään tehdä, mutta en kieltäytynyt kyydistä ja seurasta. Aika oli 10.45 ja saavuimme Syöpäsairaalaan 10.30. Ehdin käydä ilmoittautumisen jälkeen vessassa (Älkää kertoko niille, että käyn aina ennen tt-kuvausta vessassa, vaikka pitäisikin mennä täydellä rakolla. Seuraava pissahätä on kuitenkin vain vartin päässä, ja lorottelen sen varjoaineen ulos varmasti nopeammin kuin perusjantteri.) kun jo kutsuttiin tutkimushuoneeseen. Paita vaihtoon, pöydälle makaamaan, kanyyli käteen, testikuvat ja varjoaine valumaan. Kuvat oli otettu muutamassa minuutissa. Palasin odotustilaan 10.45 ja mies kysyi, mitä seuraavaksi tapahtuu. Lounasta ehdotin, vaikka kello olikin aika vähän. Katseltiin kuitenkin Hercule Poirot loppuun siinä odotushuoneessa. (Apua! En ehdi katsomaan Herculea enää joka arkipäivä!)

Käytiin lounaalla, Alkossa shoppailemassa ja jätskillä. Sitten mies lähti töitään tekemään ja mun piti mennä johonkin näyttelyyn tai sukupuolinormeja koskevaan keskustelutilaisuuteen (Oikeasti olisi ollut parikin ihan kiinnostavaa tarjolla.) mutta meninkin Sokokselle 3+1-päiville. Ostin ihan hyödyllisiä juttuja, kuten keväthuivin teinille (ja itselleni) ja Madaran deodorantin (ja kaikkea muutakin kiv--- tarpeellista kosmetiikkaa). Tuo dödö on kyllä oikeasti ihan hyvä ostos. Ostin ainakin mielenrauhaa. Vähän on hirvittänyt vedellä jotain teho-Rexonaa tunnottomaan kainaloon, josta tietää puuttuvan imusolmukkeet. Jos siinä dödössä on jotakin paskaa, niin se on myös nahan alla nopeasti. Madaran tuotteissa on varmasti vähemmän paskaa, eikös vain?

Iltapäivän päätteeksi tapasin pitkästä aikaa vanhoja ystäviä. Kahviteltiin ja päivitettiin kuulumisia. Pahoitteluni teille kaikille, joita en ehtinyt tapaamaan sairasloman aikana. Viimeistään sitten seuraavalla! Noin elokuussa, jos haluatte jo kalenteriin kirjoittaa.

Paljon uusia kokemuksia ja elämyksiä luvassa loppuvuodeksi

Alan jo tottua uuteen rintaani eikä ajatus loppuelämästä sen kanssa mitenkään huonolta tunnu. Eipä kuitenkaan olisi tarvinnut tottua eikä tarvitse sitä katsella loppuelämääkään, vaan se saa sulostuttaa elämääni vain kesän yli.

Kiirastorstaina oma kiiirastuleni loppui jälkitarkastukseen - jossa minut päästettiin helvetin esikartanoon. Ensimmäinen uutinen oli se, että osapoisto ei riittänyt, vaan tiedossa on kokopoisto. Tilanne on kuitenkin sellainen, että ensin saan sytostaatit ja vasta niiden jälkeen operoidaan uudestaan. Suomeksi: syöpä on niin aggressiivinen, että nyt ei odotella enää hetkeäkään, vaan pyritään tappamaan se alkuunsa.

Kasvaimen koko oli 77 mm (=TODELLA iso), gradus 3 (=leviää nopeasti), 13/27 imusolmukkeessa syöpää (=levinnyt ainakin jo kainaloon, ja neljä tai yli syöpäistä imusolmuketta on monta), MIB-1 35 % (=solujen jakautuvuus ei ole erityisen hidasta muttei onneksi erityisen nopeaakaan) ja hormonireseptoripositiivinen (=hormonaalinen lääkitys ja keinotekoiset vaihdevuodet tiedossa hyvin todennäköisesti, mutta ainakin hoitovalikoima monipuolistuu). En saanut vielä yhteenvetoa mukaani, mutta jos tulkitsen muistiinpanojani oikein, oli se myös HER2-positiivinen (=vielä lisää lääkearsenaalia).

Mies oli mukana lääkärissä ja ennen vastaanottoa mietittiin, oliko siinä nyt mitään järkeä, että se tuli mukaan. No oli. Kyllä minä siellä lääkärin huoneessa olin hyvin rationaalinen, mutta kun ovi sulkeutui meidän perässä, puhkesin itkuun. Totta kai toivoin koko ajan, että osapoisto riittää ja ennusteet ovat paremmat. Haluaisin myös takaisin töihin, ja nyt on ihan selvää, että hoitoihin menee pitkä aika. Mies oli kyllä rationaalinen, oli kuulemma arvellutkin jotain tällaista lukemiensa blogien perusteella. Olisi ehkä minunkin pitänyt lukea niitä, niin ei olisi tullut näin suurta pudotusta.

Nyt olen lukenut ja tästä eteenpäin varaudun pahimpaan. Ensi tiistaina minulla on syöpälääkärin tapaaminen, jolloin varmistuu tarkemmin, minkälaiset hoidot minulla on tiedossa. Ensi viikolle on varattu myös tietokonetomografia, jossa varmistetaan mahdollinen levinneisyys. Tietenkin toivon, ettei se olisi levinnyt, mutta nyt lähden ensi viikkoon sillä asenteella, että se on voinut levitä ja siitäkin selvitään.

En minä ihan hajalla olen. Vietän pääsiäistä sukulaisten kanssa: pelaan lautapelejä, häslään mukuloiden kanssa ja kanniskelen vasemmalla kädellä vauvaa. Pääsiäisherkkujakin olen nauttinut - oikeasti kohtuudella! (Pari syöpä elää sokerista -bloggausta, ja motivaatio syödä terveellisemmin on kasvanut huomattavasti!) Nyt minulla on lupa hikoillakin, joten kyykkäsin eilen jalkani kipeiksi. Ei taaskaan auta kuin odottaa. Ensi viikolla olen jo viisaampi. Vaan onhan se tällaiselle kärsimättömälle luonteelle hankalaa, kun ei tiedä, pääseekö kohta töihin vai saattohoitoon!

Päästäkää mut punttisalille!

Bloggaustahdin harvenemisesta voi päätellä, että on tässä ollut muutakin tekemistä kuin rintasyövän märehtiminen. Toisaalta nämä rintasyöpäänkin liittyvät asiat arkipäiväistyvät. Johan tässä näitä punktioita on koettu kerta jos toinenkin (ja joka kerta kiitetty siitä, että kainalon puoli on vieläkin niin tunnoton, että iso punktioneula ei aiheuta mitään reaktiota). Tällä hetkellä rintasyöpä aiheuttaa lähinnä ärtymystä, koska nestettä kertyy rintaan ja kainaloon valtavia määriä, se aiheuttaa kipua ja maailmasta ei löydy rintaliivejä tai toppia, joka tuntuisi juuri nyt päällä hyvältä.

Odotankin ylihuomista jälkitarkastusta ja lupaa alkaa edes nukkua ilman tukea. Katsotaan, saanko. Urheilu ei houkuttele juuri nyt yhtään, koska rintaa painaa. Ylihuomenna osaan jo vaatia, mistä punkteeraataan. Kahdella viimeisellä kerralla on kyllä saatu paljon ulos (150 ja 80 ml) mutta rinta paukahtaa ihan saman tien täyteen uudelleen.

Onneksi ulkona on kaunis kevätsää. Vaikka pitkien kävelyidenkin jälkeen rintsikoiden aikaansaamat hiertymät näyttävät siltä, että olen juossut ultramatkoja, on ihanaa kävellä aurinkoisella merenrannalla. Ja terveellistä. Teini ystävällisesti huomautti eilen, että mun maha on kasvanut. Se on kuulemma "ihanan pehmeä". Gee, thanks.

Ei se kyllä mikään ihme ole. Normaalielämästä tuttu lohtusyöminen on saanut ihan uudet mittasuhteet, kun on aikaa syödä ja ympäristö oikein kannustaa ottamaan vähän rennommin. Silti paino on hienoisessa laskussa. Eiliseen asti valehtelin itselleni, että haavan paraneminen vie energiaa. Toisaalta minä kyllä tiedän tasan tarkkaan, paljonko energiaa laitan suusta sisään, ja satavarmasti haava ei vie 500 kaloria päivässä... Teinin kommentin jälkeen pitää varmaan myöntää, että lihakset ne siellä vaan karisee. Haluan takaisin liikunnallisen arkeni!

Tänään katselin Areenasta Akuutti-ohjelman tekemän henkilökuvan levinnyttä syöpää sairastavasta perheenäidistä. Aiheutti nyökyttelyä ja kyyneliä silmäkulmissa ja tarpeen löytää oma vertaistukiryhmä. Tai kyllä se tässä pinnalla on ollut viime aikoina muutenkin, mutta nyt alkoi tuntua siltä, että olisi kiva, jos olisi ihan oikeasti joku paikka tai nettiryhmä, jossa saisi kysymyksiin vastauksia ja ymmärrystä kaikenlaisille tunteille ja ajatuksille, mitä tähän ei kuitenkaan voi möläytellä.

Onko tämä yksityisasia?

Enpäs olisi arvannut, että jo tässä vaiheessa sairautta pääsen kokemaan tahdottoman objektin roolin - mutta itse asiassa se taitaa olla hyvinkin tavallista. Esimerkin vain pitää olla tarpeeksi raju, jotta ymmärtää itse joutuneensa moiseen rooliin.

Minä olen itse halunnut kontrolloida sitä, kenelle kerron syövästäni, miten ja kuinka paljon. Ihan suoraan sanottuna otti päähän, kun molemmat vanhempani kertoivat uutisen saman tien eteenpäin omille sisaruksilleen. Äitiltä sentään tuli viesti, että hän kertoi nyt niille ja niille. Isä ei edes informoinut, vaan huomasin tiedon levinneen, kun sain Facebook-viestin sedän vaimolta, joka kertoi kuulleensa syövästä tädiltäni. Tässä kohtaa ajattelin kuitenkin, että olisihan niille joka tapauksessa jossain vaiheessa kerrottu.

Eilen meinasi kuitenkin katketa verisuoni päästä. Olimme miehen kanssa viinitastingissa miehen ystävän luona. Meillä on viininmaisteluporukka, joka kokoontuu parin kuukauden välein. Alun perin he ovat miehen ystäviä. Tastingin jälkeen taksia odotellessa kävimme seuraavan keskustelun:
Minä: Olipa jännä olla tuolla ihan normaalisti, ihan kuin ei mitään syöpää olisikaan.
Mies: Niin. Vaikka ne kyllä kaikki tietää.
Minä: Siis mitä?
Mies: Niin kun mä kerroin niille.
Minä: Ai jaa. No olipa outoa ettei kukaan sanonut mitään.
Mies: Niin ku mä sanoin että eivät sano mitään.
Minä: ---

Olen yhä hämmentynyt. Siis onko tämä syöpä vähän samanlainen sairaus kuin Touretten syndrooma, että muiden ihmisten on helpompi kohdata minut ja ymmärtää, jos he tietävät sairaudesta etukäteen? Itse olen sitä mieltä, että on vähän eri asia huudella jörnitäänmummojasaatanaperkele kuin olla kyvytön nostamaan oikealla kädellä 3 kg painavampia asioita. Muutenhan tämä ei ulospäin näykään - jos ei sitten ole aiemmin katsellut tissejäni erityisen tarkkaan ja tee sitä nyt uudestaan.

Vai onko minusta tullut jotenkin kyvytön itse päättämään kenelle kerrotaan, milloin ja miten? Koska itse en pidä itseäni tahdottomana potilaana, vaan ihan normaalijärkisenä ja yhtä lailla harkintakykyisenä kuin tähänkin asti. (En sano, että harkintakyky olisi koskaan ollut hyvä, mutta ei se mihinkään ole muuttunut!) Minä haluan kontrolloida sitä, kuka tietää ja mitä tietää!

Ymmärrän kyllä sen, että monella on tarve käsitellä tätä asiaa muiden kanssa - ja sellaisesta kertomisesta en kyllä mieltäni pitkäksi aikaa jaksa pahoittaa. Moni on myös kysynyt, saako kertoa ja kenen kanssa saa puhua. Minun kanssa voi siis keskustella näistä asioista ihan normaalisti! Epäilen kuitenkin, että mies ei aio viiniystäviensä kanssa tätä käsitellä. Kokipahan vaan tarpeelliseksi kertoa, että jos käyttäydyn oudosti, niin se johtuu sitten tästä.

Ei muuten oikeasti todellakaan johdu! Jos käyttäydyn oudosti, niin se johtuu siitä, että sellainen minä aina olen ollut! En purskahtele itkuun tai sylje lasiin syövän takia - enkä edes juo itseäni räkäkänniin sen vuoksi (vaikka sen ne ehkä ovat jo huomanneetkin). Syöpä ei tee minusta avutonta yksilöä, joka ei itse pysty huolehtimaan asioistaan tai tekemään päätöksiä.

Mutta jollain tapaa yhteistä omaisuutta syöpä minusta tekee: kaikilla on mielipide ja minusta keskustellaan, kun en itse ole läsnä. Kyllähän ihmiset aina juoruilevat, mutta nyt on niin iso juoru, että korvia vähän kuumottaa välillä. Tänään olen miettinyt sitä, että kyllähän tämä vähitellen vuotaa eteenpäin, ja kohta en enää voi tietää, kuka tietää ja kuka ei. Vielä haluan pitää kiinni yksityisyyteni rippeistä kynsin hampain, mutta vähitellen alkaa tuntua siltä, että ainoa tapa kontrolloida tätä, on leväyttää asia kaikille julki. En vaan tiedä, pystynkö vielä, olenko tarpeeksi vahva siihen. Ainahan sitä pyrkii kulkemaan pystypäin omaa tietään, mutta kyllä se joskus vaatii vähän enemmän pokkaa kuin joskus toiste.

Hyvässä balanssissa

Olen jatkanut lomailua. Oikeastaan olen löytänyt aika ihanteellisen päivärytmin: herään ajoissa, teen vähän töitä aamulla, lähden kaupungille ja nautiskelen elämästä, syön illallista perheen kanssa. Tällaiseen voisi tottua. Ainakin jos takaraivossa ei koko ajan olisi ajatus siitä, että palkallisia sairaslomapäiviä on 42 - olisipa hyvä, jos ne riittäisivät kesälomaan saakka.

En mennytkään maanantaina elokuviin, vaan ystävä tuli kyläilemään. Istuimme kumpikin nojatuolissamme, jaoimme parhaita paloja murheistamme, kuuntelimme toisiamme ja etsimme yhtymäkohtia erilaisista elämäntilanteistamme. Se hyvä puoli tässä sairaslomassa on, että ehdin tavata ystäviä! (Nyt voisin pitää sellaisen tekopyhän puheen siitä, kuinka tämä pysäyttää ja laittaa elämänarvot uusiksi, mutta todellisuudessa kaipaan elämääni myös työhaasteita ja mielestäni tapaan ystäviä useimmiten riittävän usein ja pitkään.)

Tiistaina oli leffapäivä. Päädyin Deadpooliin. En ole mikään Marvel-fani, joten en oikeastaan tiennyt, mitä olen menossa katsomaan. En siis tiennyt esimerkiksi sitä, että Deadpool haluaa alunperin kuolemattomaksi siksi, että hän sairastaa parantumatonta syöpää, joka on levinnyt kaikkialle kehoon. En ilmeisesti pääse aiheesta eroon edes räävittömän komedian avulla. Mutta ei se mitään, enhän minä oikeastikaan pääse tästä eroon. Elokuva oli joka tapauksessa mainio: hauska, romanttinenkin ja varsinkin vauhdikas. Kaiken kaikkiaan vaikutus oli niin aivot narikkaan kuin tässä tilanteessa on mahdollista.

Kävin tiistaina myös kuorossa ensimmäisen kerran leikkauksen jälkeen. En ole kertonut kuorokavereille tilanteesta enkä tiedä, kerronko tai missä vaiheessa kerron. Valikoin päälleni sellaiset vaatteet, etteivät tissit erottuneet, ja tulin taktisesti myöhässä harjoituksiin, jotta en joutuisi selittelemään, miksi en osallistu alkuvenytyksiin. Toistaiseksi tuntuu siltä, että on kiva, jos on edes joku paikka, jossa minä olen vain minä, enkä myös syöpäpotilas. Tai itse asiassa se kuva ei ole edes syöpäpotilas, vaan syövän uhri, koska onhan se nyt hirveää, että nuori nainen, leskikin vielä, jolla on aika nuoret lapset, sairastuu. Ja vaikka tästä paranenkin, niin sittenkään en ole enää vain minä, vaan selviytyjä ja taistelija. Saanko olla vaan laiska paska, kiitos?

Pyrkimys siihen on ainakin tällä viikolla suuri. Eilen kävin kaupungilla lounaalla. (Suosittelen Pompieria lämpimästi!) Ja kakkujälkkärillä. Juteltiin ystävän kanssa - syövästä mutta onneksi paljon muustakin. Ja päätin kaupunkireissuni taas leffaan. Hail, Caesar! oli myös oikein viihdyttävä kokemus (vaikka vähän enemmän työminää ja -ajatuksia herättelevä kuin vaikka Deadpool - vieläköhän sitä ehtisi niiden ja niiden opiskelijoiden kanssa käydä tämän tänä keväänä katsomassa).

Tänään ajattelin käydä lähinnä pitkällä kävelylenkillä kevätauringossa. Koska voin. Ja koska en voi mennä juoksulenkille. Nyt alkaa tulla jo sellainen ahdistus, että saisinko jo urheilla. Hartioita kiristää ihan konkreettisesti ja päätä kuvaannollisesti. Kävelylenkkien lisäksi olen harrastanut hyvin varovaista venyttelyä ja paljon tietoista läsnäoloa. Saanko jo kohta vaihtaa juoksuun, tanssiin ja punttien nosteluun?

Kaikki tämä löhnääminen on vaikuttanut niin, että tunteilla on ollut aikaa nousta pintaan. Tähän asti olen tuntenut itseni lähinnä voimattomaksi ja ajoittain epämääräisen pelokkaaksi. Tällä viikolla olen ollut välillä myös vihainen. Eipä tuo mitään auta, mutta kiva tietää, että tulee käytyä läpi kaikki kriisin vaiheet. Olen myös tuntenut enemmän ihan selvää surua. Vielä se ei oikein kohdistu mihinkään, koska ennen jälkitarkastusta ei oikein tiedä, mitä pitäisi surra, mutta parempi niin, niin voin ottaa sen vain tunteena, eikä tule heti tarve järkeistää ja etsiä ratkaisuja.

Näettekö? Kyllä on ollut hyötyä mindfulness-harjoituksista! Tuhkasta nousee uusi ihminen, jolla on tasapainoinen tunne-elämä. Tosin itsetuntemukseni on tässä iässä jo niin hyvä, että tiedän, että se uusi ihminen katoaa jonnekin, kunhan palaan töihin ja tulee ensimmäinen kunnon työstressi. Sitten tapaatte Deadpoolin, ihmisraunion, joka on vittuuntunut kaikkeen ja tekee kaikesta sarkastista pilaa.

Minä voin hyvin!

Kyllä on yhä kovin epätodellinen olo. Olenko se todella minä, joka istuu tässä sohvalla rinta leikattuna ja dreeni tississä kiinni? Toisaalta juuri tuo dreeni pitää todellisuudessa tiukasti kiinni. Kun koko ajan painaa epämiellyttävästi kylkeä ja mihinkään ei voi liikkua ilman ylimääräistä vaivaa, on aika vaikea unohtaa olevansa toipilas.

Viikonlopun elin oikein toipilaan elämää: katsoin telkkaria, lueskelin, tein palapelejä, söin. Eilen alkoi tulla tylsä. Tänään olen tehnyt muutakin, eli töitä. Tunti sähköposteja päivässä ei tunnu ylettömän raskaalta. Haluaisin oikeastaan mennä kävelyllekin; olin ajatellut, että kävisin joka päivä lyhyellä lenkillä. Mutta tuolla sataa lunta ja dreenin mukana kantaminen vituttaa. Tässä olisi nyt kaksi askelta, joista valita. Joko pitää uskaltaa mennä omalle epämukavuusalueelle tai sitten myöntää, että minä olen nyt sairas. Mikäli yhtään tunnen itseäni, valitsen ensimmäisen.

Sen myöntäminen, että minä olen ihan oikeasti vakavasti sairas, on lähestulkoon mahdotonta, tai ainakin tuntuu ihan hölmöltä. Minähän voin hyvin! Lukuunottamatta dreeniä ja kuristavan topin aiheuttamaa selkäjumia ja samasta syystä johtuvaa happivajausta. Itse asiassa minulla välillä huippaa päästä, kun en pääse samaan aikaan hyvään ryhtiin, suht kivuttomaan oloon ja syvään hengitykseen - mutta eihän se syövästä johdu, vaan näistä leikkauksen jälkihommeleista.

Kuvittelen olevani jollain ylimääräisellä lomalla, jonka jälkeen palaan duuniin ihan normaalisti. Välillä jossain takaraivossa häivähtää, että itse asiassahan tässä saattaa mennä koko kevät sytostaattien takia oksentaessa. Toisaalta jos en voi ennen jälkitarkastusta tietää, mitä tulee tapahtumaan, niin miksi miettisin niitä asioita ihan hirveän paljon? Saatan murehtia ihan turhaan tai ihan vääriä asioita.

En ole halunnut lukea muiden rintaryöpäblogejakaan. En halua tietää, mitä kaikkea voi tapahtua, kun en tiedä, mitä juuri minulle tapahtuu. Mies tarkkanäköisesti vihjaisi, että se ehkä johtuu siitä, etten halua myöntää olevani sairas. En kyllä haluakaan. Olen ihan tyytyväinen tähän välitilaan.

Mistä tulikin mieleeni, että kyllä olen hyviä kirjoja säästänyt luettavaksi tätä kevättä varten. Sain joululahjaksi Laura Lindstedtin Oneironin, joka kertoo kuudesta naisesta elämän ja kuoleman välissä. En jaksanut lukea sitä heti joululomalla, enkä todellakaan jaksaisi lukea sitä juuri nyt. Kun sain diagnoosin, minulla oli kesken Michael Cunninghamin Lumikuningatar. Jossa yksi päähenkilöistä sairastaa syöpää. Tuli siihenkin pieni lukutauko, vaikka sain sen sitten hiljalleen luettua läpi ennen hiihtolomaa. Hiihtolomalle yritin etsiä jotakin pirteämpää ja valkkasin hyllystä Håkan Nesseriä. En ole lukenut aiemmin Van Veeteren -dekkareita, joten valitsin niistä ensimmäisen, joka meillä oli. Van Veeteren makaa siinä sairaalassa paksusuolisyövän takia. Kiitos maailma, alan nähdä tässä jonkinlaista johdatusta.