sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Ruusuja ja risuja

Taas on tapahtunut vaikka mitä ja paljon olisi kirjoitettavaa, mutta tänään kerron kaksi tarinaa julkisesta terveydenhuollosta.

Tarina 1: Onnellinen loppu

Sairasloman loppuvaiheessa alkoi tuntua siltä, että olisi hyvä jutella viimeisen puolen vuoden pyörityksestä jonkun ulkopuolisen kanssa. Vaikka olenkin ollut blogissani melko avoin, en kuitenkaan ihan kaikkia ajatuksia voi päästää täällä ilmoille. Ystäviä ja miestä voi kuormittaa vain tiettyyn pisteeseen saakka. Lopullisen päätöksen tein, kun eräs sisko kehui, että oli saanut valtavan hyvää palvelua Syöpäklinikan psykoterapeutilta.

Soitin Syöpikselle yhtä labra-asiaa ja puhelun päätteeksi totesin, että olisi mulla yksi toinenkin asia. Sitten kaikki ei mennytkään ihan niin kuin Strömsössä:

- Haluaisin lähetteen psykiatrille.
- Mihin?
- No psykiatrille tai psykologille tai mikä teillä siellä Syöpäklinikalla on.
- Siis mihin?
- Niin kun lääkäri on sanonut, että lähetteen voisi saada tarvittaessa ja nyt tarvitsisin keskustelua, niin...
piippiippiippiip

Olin kuin puulla päähän lyöty. Löikö se mulle luurin korvaan? Mikä ihmeen kesäpetteri siellä oli, jos ei se edes ymmärtänyt mistä puhuin? Odotanko nyt vain lääkärin soittoaikaa, johon on vielä yli viikko, saadakseni lähetteen? Puhaltelin hetken ja päätin sitten kokeilla uudestaan. Onneksi soitin; linja oli kuulemma ollut huono ja tällä kertaa asiasta luvattiin laittaa viestiä lääkärille. Nyt ne risut: Mitäs jos se soittaja en olisikaan ollut minä? Mitä jos se olisi ollut joku, joka oli kerännyt rohkeutta soittaa monta päivää? Ja sitten ruusuja: alle viikon päästä soitosta postilaatikossa oli aika psykiatriselle arviointikäynnille ja tuhannen lappua, jotka täyttämällä selvitetään psyykkisten ongelmieni taso.

Tarina 2: Vaikeuksien kautta voittoon

Kun olin työmatkalla Tallinnassa, puhelimeeni tuli noin sata puhelua Planilta ja Lähi-Tapiolasta. Seminaarin jo loputtua ajattelin nauttia päiväkahvit Maiasmokkissa. Siinä leivoksia valitessa puhelin soi taas, mutta tällä kertaa numero näytti erilaiselta, joten päätin vastata.

- NN tässä Ostarin terveysasemalta [nimet muutettu, jos ette jo itse arvanneet]. Sinulla on huomenna Zoladex-pistosaika varattu meille.
- Niin...
- Niin kun sinun oma terveysasemasi on Köyhälän terveysasema niin sinun pitäisi varata sieltä aika.
- Ahaa. En tiennytkään. Mä olen nyt ulkomailla ja tarvitsen sen lääkkeen huomenna, niin voinko nyt tulla sille ajalle?
- Ja kun tämä on rokotusaika, joka on 10 minuuttia, ja injektioaika on 15 minuuttia.
- Ahaa. No se netin varausohjelma ei mitenkään erottele näitä aikoja tai kerro niiden pituutta niin en tiennyt.
- Mutta voisitko varata nyt ajan sieltä Köyhälästä?
- No kun valitettavasti en voi, kun olen täällä ulkomailla! Sitä paitsi minun pitää joka tapauksessa käydä huomenna siellä Ostarilla labrassa, niin eikö nyt tällä kertaa onnistuisi Zoladexkin?

Tämän hedelmättömän keskustelun, jota kävivät luultavasti kaksi (takuuvarmasti ainakin yksi) varsin vittuuntunutta henkilöä, lopuksi sain luvan käydä Ostarin terveysasemalla. Mutta ei tämä vielä tässä ollut, ehei! Juuri kun kirjoitin tätä bloggausta, puhelin soi.

- Tässä on MM Ostarin terveysasemalta. Sinulla olisi se aika tänään tänne, mutta kun se on rokotusaika, niin se ei oikein onnistu.
- Niin mutta... kun minä tarvitsen sen piikin nyt tänään!
- Mutta Köyhälästä luvattiin, että saat mennä sinne nyt heti aamusta.
- Selvä. Mutta kun minä istun juuri nyt täällä Ostarin labrassa ja olen täältä menossa töihin.
- Jaa. No ei se sitten oikein käy. No kyllä minä ehdin sen pistämään nyt, tule huoneeseen X suoraan sieltä.

Nyt minulla on Zoladex-implantti läskissä ja olen virallisesti ilmoittanut vaihtavani asiakkuuteni Ostarin terveysasemalle. En ehkä ollut erityisen valveutunut näiden terveysasemien suhteen, mutta ei ole ollut tarvetta. Systeemi ei myöskään ole erityisen selkeä, koska lasten hammaslääkäri ei ole kummallakaan näistä asemista, vaan Peräkorvessa. Lisäksi olin jo kerran aiemmin käynyt Ostarin terveysasemalla eikä kukaan ollut kertonut, että olen väärässä paikassa ja vääränpituisella ajalla.

Inhimillistä joustoa onneksi löytyy - mutta sitä saa vasta perustelujen jälkeen. Ei kaikilla, varsinkaan sairailla, ole voimavaroja perustella, selvittää ja yrittää monta kertaa. Minullakin kävi jo mielessä, että pistätän nämäkin sitten työterveydessä. Kaikilla ei ole siihen mahdollisuutta. Eikö tämän järjestelmän pitäisi toimia niin, että homma skulaa ilman jatkuvaa taistelua?

2 kommenttia:

  1. Terveysasemilla työskennelleenä ja sairaan lapsen äitinä olisin tuossa kohtaa lukenut rivien välistä osaamattomuudesta ja olisin kieltäytynyt pistoksesta. Tuohon perumiseenhan meni jo se vartti, mikä oli varattu pistosaikaan...

    VastaaPoista
  2. Saattaa olla, että jossain välissä puhelua suustani pääsi: "Eihän siihen pistämiseen mene kuin viisi minuuttia, mutta tietenkin jos tarvitset ohjeen lukemiseen paljon aikaa, ei kymmenen minuuttia ehkä riitä." Harvinaisen hankala ja vittumainen asiakas...

    VastaaPoista