Näytetään tekstit, joissa on tunniste parisuhde. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste parisuhde. Näytä kaikki tekstit

maanantai 27. kesäkuuta 2016

Matkablogi: juhannus Tanskassa

En ole koskaan oikein tykännyt juhannuksesta. Pitäisi keksiä jotakin kivaa tekemistä, ja vaikka siinä onnistuisikin, sää pettää kuitenkin. Maalla on hyttysiä, kaupungissa ei mitään ja joka paikassa porukka on hirveässä jurrissa. Parhaita juhannuksia ovatkin olleet sellaiset, kun olen ollut matkoilla. Tämä juhannus saa ehkä kaikkien aikojen juhannuksen tittelin; ainakin ihan kärjessä se keikkuu minun juhannuskokemuksissani.

Vaikka viime bloggauksessa ennustamani riita toteutui kyllä heti matkalla lentokentälle. Istuin ensimmäistä kertaa miehen uuteen autoon ja katsoin lohkolämmitintä: "Onpa tuo pieni!" Mies käski olla valittamatta kaikesta. Kysyin, onko sekin valittamista jos kehun hänen varustustaan isoksi. Kuulemma on, jos käytän sarkastista äänensävyä. Päätin olla käyttämättä ääntäni hetkeen ollenkaan.

Tästä pienestä vastoinkäymisestä pääsimme kuitenkin nopeasti yli ja lentokentällä oltiin jo oikein hyvässä tunnelmassa, jota jatkui lähes koko matkan ajan.  Lensimme Kööpenhaminaan, vuokrasimme sieltä auton ja ajoimme Etelä-Jyllantiin Vejleen. Tarkemmin sanottuna kohteenamme oli Vejlefjordin rannalla Stoubyn kylässä sijaitseva Hotel Vejlefjord.




Matkan tavoitteena oli täydellinen rentoutuminen rauhallisessa ympäristössä. Onnistuimme täydellisesti. Neljän tähden hotelli sijaitsi keskellä lehtimetsää, jollaista Suomessa ei juuri näe. Pari kesää sitten makoilin puistossa ja katselin puiden latvoja miettien, miksi en ole tehnyt tätä moneen vuoteen, vaikka saan siitä niin paljon. Siitä pitäen olen vilkuillut jalopuiden latvustoja aina tilaisuuden tullen - ja tämä viikonloppu tarjosi paljon mahdollisuuksia metsässä kävelyyn ja puiden tuijotteluun. 

Rentoutumista edisti myös hotellin kylpyläosasto, jossa kelluimme erilaisissa altaissa ja testasimme useita saunoja. Ei mitään ihmeellistä kylpylärintamalla, mutta kaikki oli uutta, muotoilu modernia ja tilaa riittävästi. Siellä me sitten istuskelimme takkatulen ääressä, nautimme hedelmäbuffetin antimista ja mietimme, että olipa onni, että suihkusta tuli yhtenä aamuna vain kylmää vettä. Muuten kylpyläilottelusta olisi saanut maksaa muutaman sata kruunua ekstraa. Nyt saimme kylpyläkäyntimme ilmaiseksi ja suihkukin korjattiin ennen seuraavaa peseytymiskertaa.


Vaikka lähdimme vähän juhannusta pakoon, päädyimmekin viettämään tanskalaista sankthansia, jota siellä vietetään aina 23. kesäkuuta. Jo ajomatkalla lentokentältä hotellille havainnoimme useita kokontapaisia, ja olihan siellä hotellinkin rannassa pieni kokko. Muutenkin pääsimme todistamaan paikallisia juhlatapoja, kun juuri tänä viikonloppuna ylioppilaat jäivät kesälomalle, ja joka kaupungissa näimme vanhoja kuorma-autoja tai hevosvaunuja, joissa valkolakkinsa saanut nuoriso iloisesti vilkutteli. 

Koska meillä oli auto alla ja sää suosi, tutustuimme muutamaankiin kaupunkiin. Perjantaina ajelimme Pohjanmeren rannikolle katsomaan merta ja samalla kävimme Tanskan vanhimmassa kaupungissa Ribessä. Tulomatkalla poikkesimme Odenseen ja tutustuimme H.C. Andersenin elämään tarkemmin.

Odensessa meillä oli hienoisia kommunikaatiovaikeuksia, mistä johtuen jatkoimme matkaa Kastrupiin ilman lounasta ja sillä tavalla hieman myöhässä, että navigaattorin mukaan ehtisimme lähtöselvitykseen aika niukasti. Tilanne muuttui ratkaisevasti, kun matkalla oli kolme liikenneruuhkaa tietöiden ja onnettomuuksien takia. Palautimme vuokra-automme, kun koneen boarding oli alkamassa. Onneksi lähtöselvitys oli auki seuraavan lennon matkustajille, joten saimme matkalaukkumme matkalle Suomeen - ja sitten juostiin turvatarkastukseen ja siitä lähtöportille, missä olimme rapsakat kuusi minuuttia ennen koneen lähtöaikaa. 

Paluumatkapäivän herkkulounas:
sulanut suklaalevyn kolmasosa kahteen pekkaan jaettuna

Matka tarjosi siis sopivassa määrin sekä jännitystä ja haasteiden voittamista Amazing Race -tyyliin että akkujen lataamista kävelyillä metsissä, rannoilla ja museoissa. Kunto riitti oikein hyvin. Perjantai-iltana lämpö nousi 37,7 asteeseen, mutta uskon, että se johtui lähinnä siitä, että täyteen ohjelmoitu päivä väsytti minut tyystin. Lauantai pyhitettiinkin sitten levolle - ja uskalsin jopa lillua samoissa kuumavesialtaissa bakteerien kanssa. Hyvä mieli ja rentoutuminenhan kasvattavat vastustuskykyä!



Hotellimme oli vanha tuberkuloosiparantola, mutta niin kuin kivessäkin lukee, parantolan on rakentanut rintatautiparantolasäätiö. Sehän meni sitten ihan kohdilleen, ja matkalta palasi kyllä hyvin levännyt ja voimia kerännyt potilas.


keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Juhannusta odotellessa

Kävin tänään onkologin vastaanotolla. Yhdessä todettiin, että hyvin menee CEFinkin kanssa. Lääkäri lupasi laittaa viestiä Kirralle, että uusi leikkaus voidaan tehdä suunnitellun aikataulun mukaisesti. Kieltämättä minullakin alkaa olla tähtäin siellä, ja kovasti jo odotan yhteydenottoa ja leikkausaikaa. Olisi kiva myös päästä suunnittelemaan syksyn työkuviot.

Vaikka en minä ihan vielä aio töitä isommin ruveta ajattelemaan! Nyt on kesä ja loma ja vain joka kolmas viikko menee pilalle sytostaattien takia. Onnistuttiin miehen kanssa junailemaan lapsivapaa juhannus, ja toiveissa oli alunperinkin pieni ulkomaanirtiotto. Koska olo on ollut hyvä, uskalsimme viikonloppuna varata matkan Tanskaan. Uskallusta lisää kyllä sekin, että paikalliseen terveydenhuoltoon voinee luottaa ja maassa pärjää, kun englanti ja ruotsi ovat molemmat hyvin hallussa. Huomenna lähdetään ja odotukset ovat korkealla! (Eli riita alkaa jo matkalla lentokentälle eikä sitä ainakaan helpota se, että hotelli on pettymys...)

Olen varannut mukaan paljon lukemista, mutta Lisa Lynchin The C-Wordin ehdin lukea jo ennen matkaa. Lisa Lynch sai rintasyöpädiagnoosin 28-vuotiaana ja kirja perustuu hänen alrighttit.blogspot.com-blogiinsa. Kirjaan on poimittu keskeisiä bloggauksia, joiden teemoja Lynch kommentoi ja laajentaa - ja toisaalta blogissa on paljon enemmän bloggauksia kuin kirjassa lukuja. Lynch käsittelee avoimesti, rohkeasti ja huumorilla kaikkia rintasyöpään ja sen hoitoihin liittyviä puolia. Esimerkiksi ummetusta ja ripulia. Välillä olen itsekin miettinyt, kuinka paljon näistä iloista voi blogata. Toistaiseksi olen jättänyt yksityiskohdat väliin, mutta ovathan nekin asioita, joista jokaisella leikkaukset ja sytostaatit kokeneella on jotakin sanottavaa. Eli jos etsit tietoa nimenomaan näistä aiheista, suosittelen perehtymään tarkemmin Lynchiin - säästän teidät omien suolentoimintojeni kuvaamiselta toistaiseksi.

Mielenkiintoista on myös lukea, miten syöpähoidot Britanniassa hoituvat. Samaten Kluunin Vaimo kävi lääkärissä -kirjaa oli jännä lukea, kun pääsi katselemaan hollantilaista syöpähoitoa sisältäkäsin. Toisaalta näitä erilaisia syöpäkirjoja lukiessa huomaa, että hoidot ovat Suomessakin muuttuneet lyhyessä ajassa vaikka kuinka paljon. Kyllä kannattaa sairastaa sellaista syöpää, jota tutkitaan paljon ja jonka hoidoissa tapahtuu edistystä jopa vuosittain!

sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Olen kuin olenkin tissihirviö

Olen saanut paljon kommentteja siitä, että minulla on hyvä asenne. Kiitos kannustavista kommenteista, ne lämmittävät kyllä mieltä!

Mutta ei tätä syöpää kyllä pelkällä asenteella voiteta. Viime viikkoina olenkin yrittänyt hyväksyä sen, että minä en juurikaan voi vaikuttaa siihen, kuinka pitkä ja vaivalloinen tästä minun syöpämatkastani tulee. Minä en myöskään voi tietää, milloin ja mihin se päättyy. Hirveän vaikeaa asennoitua elämään päivä kerrallaan - varsinkin kun on luonteeltaan perinpohjainen suunnittelija ja aikatauluttaja.

Tämä päivä kerrallaan -asenne ja minun luonteenlaatuni ovat siis kertakaikkisessa keskinäisessä ristiriidassa, mikä aiheuttaa hetkellistä ylikiehuntaa pääkopassani. Koska luonteeni ei kuitenkaan ole säyseä, nämä kiehahdukset näkyvät lähimmäisteni arjessa. Mutta ei voi mitään, elämä ei nyt anna kauheasti vaihtoehtoja tälle päivä kerrallaan ottamiselle!

Se asenne, että käyn töissä ja elän muutenkin normaalia elämää, on tietoinen valinta. Kyllähän aina välillä käy mielessä, että olisipa ihanaa heittäyttyä sairaslomalle ja olla vaan. Tunnen kuitenkin itseni ja tiedän, että saan lisädraivia sopivista työhaasteista. Kotona oleminen ei tarjoaisi tarpeeksi mielekästä tekemistä, vaan rupeaisin kehittelemään itselleni jotakin lisäprojektia saman tien (kunhan olisin ensin katsonut kaikki Neflixissä kesken olevat sarjat, mihin menisi ehkä kaksi viikkoa). Jos on virtaa tehdä, kannattaa mielestäni tehdä sellaista, mikä on merkityksellistä, missä on hyvä ja mistä saa vielä palkkaakin.

Mutta totta kai työt väsyttävät. Siihen kun lisää vielä sairastamisen tuoman fyysisen väsymyksen ja psyykkisen paineen, niin kyllä raamit välillä vähän natisee, kun kaikki ei vaan tahdo mahtua sisään. Ja sitten se kaikki purkautuukin ulos. Kotona olen se, joka itkee elämän epäreiluutta saunan lauteilla, kilahtaa siitä, että Alias-peli on aloitettu ennen kuin olen ehtinyt pois saunasta, ja vaatii, että miehen pitää kuunnella minun pelkojani keskellä yötä, vaikka seuraavana päivänä olisi työmatka. Kyllä tässä meikäläisen lähipiiri on aika kovilla, ja vielä voisi kehittää omaa asennetta siihen suuntaan, että muut joutuisivat mahdollisimman vähän kärsimään minun sairastamisestani.

Jos eivät ole vielä kaikki särmät hioutuneet minun ja miehen väliltä, niin tässä törmäilyssä ne kyllä siliävät. Ensi viikolla saamme tauon toisistanne, kun mies lähtee työmatkalle Cape Towniin. Ensi viikolla minulla (toivottavasti!) on kolmas sytostaattitiputus. Nyt joudunkin ensimmäistä kertaa menemään yksin sinne, mutta oletan, että kolmas kerta doketakselia sujuu jo rutiininomaisesti. Tämä osa matkaa sujuu kyllä helposti, kun on aikataulu ja joku toinen sanoo, mitä tehdään, milloinkin.

keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Carpe diem, gilla läget & other shit

On tällainen syöpä kyllä melkoinen mielen-, parisuhteen- ja elämänmyllerrys. Aina välillä sitä herää ihmettelemään, että ihanko oikeasti se olen nyt minä, joka elää tätä läpi. Koko homma tuntuu tosi-tv:ltä tai liveroolipeliltä, johon minut on heitetty. Katsokaa nyt kaikki, miten se selviää tästä!

Eikä tästä oikein voi selvitä kuin päivä kerrallaan. Toki minua ohjaavat tässä sairastamisessakin sellaiset jalot ajatukset, että arkea pyritään elämään melko normaalisti, lapset saavat elää ihan tavallista elämää ja minä myös pidän hanakasti kiinni normaalin elämäni kulmista, työstä, liikunnasta ja kuorosta.

Ei elämä kuitenkaan enää ihan normaalia ole. En voi sille mitään, että sairastamisella on esimerkiksi fyysiset seurauksensa. Vaikka olenkin päässyt toistaiseksi helpolla sytostaattien kanssa, on se nyt vaan niin, että väsymys tulee paljon nopeammin kuin aikaisemmin ja heti hoidon jälkeen on turha haaveilla muusta kuin kevyestä liikunnasta. Lämmönnousua pitää tarkkailla ja bakteereita pitää välttää ja nenän limakalvojen kuivumisen takia sieraimiaan saa rasvata jatkuvasti ja joskus vaan pitää elää sen kanssa, että uni ei tule silloin kuin pitäisi (vaan ihan väärään aikaan). Mikä tahansa päivä saattaa olla vähän huonompi kuin toivoit - ja toisaalta ihan jokainen päivä saattaa yllättää ihanuudellaan! Minä olen monena päivänä tullut niin onnelliseksi keväästä! Miten voisin olla alakuloinen, miten mikään voi olla huonosti, kun aurinko lämmittää ja valkovuokot kukkivat?

Parisuhteessa ja perheessä vakava sairastuminen pyöräyttää kuulemma usein käyntiin työnjakopohdinnat. Ilmeisesti monessa perheessä miehen on pakko ottaa aiempaa suurempi vastuu arjen pyörittämisestä vaimon sairastumisen myötä. Meillä ei ole varsinaisesti näin. Mies on aina hoitanut oman osuutensa (jos ei vähän minunkin!) lasten-, talouden- ja puutarhanhoidosta. Lisäksi hän on rakentanut taloa, mitä minä en ole osannut samassa suhteessa tehdä. Yhtäkkiä olemme tilanteessa, jossa minä en pysty samoihin suorituksiin kuin aikaisemmin. Minulla on ihan suoraan sanottuna huono omatunto siitä, että en pysty osallistumaan rakentamiseen edes siinä määrin kuin tähän asti, tai siitä, että puutarhatyöt jäävät miehen ja lasten harteille.

Ja sitten toisaalta koen huonoa omaatuntoa siitä, että en osaa vain höllätä! Miksi en vain laita itseäni ja omaa vointiani etusijalle? (Siksikö, että muuten liikaa kaatuisi lasten niskaan? Minun on pakko vähän katsoa, että mies ei siirrä kaikkea minulta suoraan lapsille!)

Eli kyllä meilläkin työt jaetaan uudelleen. Minulle pikkulusikalla ja muille kaivinkoneen kauhalla.

Yritän muistuttaa itseäni, että turha minun on kantaa huonoa omaatuntoa. Käynhän minä töissäkin! Leikkauksen jälkeen pidin kuukauden sairaslomaa, ensimmäisen sytostaattihoidon yhteydessä kolme päivää ja toisen kerran jälkeen kaksi päivää. Pitäisi muistaa sekin, että aika moni ei jaksa käydä töissä tämänkään vertaa. Vaikka olen yrittänyt tehdä töitä niin kevyesti kuin mahdollista, vievät ne kuitenkin ison osan minun energiaani. (Ja antavat myös; olisin varmaan sohvaan liimautunut masentunut lahna, jos ei olisi aamulla pakko nousta töihin!)

Osaisinpa olla itselleni armollinen! Minä hoidan työni kunnialla, en ole ihan vapaamatkustaja kotonakaan, käyn läpi fyysisesti rankkoja syöpähoitoja ja prosessoin tätä asiaa niin, että pää höyryää. Miksei minulle riitä tämäkään?

Töissä olen kuitenkin osannut ottaa aiempaa lunkimmin tänä keväänä. Ei ole hetkauttanut YT:t eikä sekään, että esimies ilmoitti, että työsopimusta ei vakinaistetakaan (vaikka piti). Tänä aamuna viimeksi tästä puhuin kollegalle ja vielä ajattelin, että onneksi on edes jokin työ.

Ilmeisesti universumi odotti vain sitä, että tyydyn osaani ja opin nauttimaan siitä, mitä saan, koska palkinto tuli saman tien. Heti tuon keskustelun jälkeen sain sähköpostia, että kyllä se toistaiseksi voimassa oleva työsopimus onkin ihan ajankohtainen, ja iltapäivällä se työsopimus oli jo kädessäni.

Jatkan hetkessä elämistä ja keskityn nauttimaan tästä ihanasta kesäisestä viikonlopusta.

tiistai 12. huhtikuuta 2016

Ei päänsärkyä pahempaa

Taisin päästä aika vähällä. Kortisoni tehosi hyvin; jaksoin oikein mainiosti vielä lauantainakin. Lisäksi se on ihan paras bilemeikki. Pieni pullotus silotti jokaikisen rypyn, ja kasvoilla oli tervehenkinen punotus koko viikonlopun. Otin viimeiset kortisonini lauantaiaamuna ja jäin jännityksellä odottamaan, millainen olo on illalla. Ei tullut romahdusta, ei väsymys- tai pahoinvointivyöryä.

Tuli päänsärky ja kolotus. Ihan niin kuin missä tahansa perusflunssassa. Ja nekin tulivat vähitellen, pääasiassa ihan siedettävinä. Kaikkein pahimpia ovat olleet kaksi viimeistä yötä, kun parin tunnin välein olen herännyt ja todennut, että päänsärky on taas pahempi. Vaikka olen alkanut suunnitella särkylääkkeen vaihtoa vahvempaan, ei tässä kuitenkaan vielä mistään mahdottomasta kivusta ja särystä puhuta. Olen jaksanut käydä kävelyllä, venytellä, puuhailla kotona - ja syödä. Sehän se on tärkeintä. Olisin kyllä ihmetellyt, jos olisi tullut pahoinvointia. Minähän parannan kaikki epämiellyttävät tuntemukset syömällä!

Tästä alkaa taas arki, kunnes seuraava sytostaattihoito koittaa. Tai ainakin toistaiseksi voin vielä ajatella, että hoidot ovat jotakin spesiaalia, ja arkeni on muualla. Hyvä niin. On tässä arjessakin kuitenkin paljon uutta muistettavaa. Ainakin miehen mielestä, koska löydän ympäri taloa tällaisia lappuja:



Ilmeisesti ruotsinkielisillä syöpäsivuilla varoitetaan, että hiusten, kynsien ja hampaiden lisäksi sytostaatit saavat aivot tippumaan. En valita, vaan olen kiitollinen siitä, että joku huolehtii. Mutta vielä pystynkin naureskelemaan näille - sitten kun en oikeasti enää muista mitään, voi olla vähän toinen ääni kellossa.

Kysyin onkologilta, milloin syöpä on saanut alkunsa. Hän arvioi, että noin viisi vuotta sitten. Sehän passaa aikatauluihin muutenkin. Kuusi vuotta sitten jäin leskeksi, ja pahin romahdus tuli juuri viisi vuotta sitten. Neljä vuotta sitten lapset tulivat mukaan orastavaan parisuhteeseen ja uusperhekuvio alkoi muodostua. Aika pitkä stressaava elämänvaihe.

Olen kyllä pyrkinyt elämään terveellisesti, syömään hyvin ja liikkumaan paljon, mutta väsymystä, stressiä ja muutoksia on riittänyt. En ihmettele yhtään, että elimistöllä ei ole ollut aikaa korjata yhtä mutaatiota.

Kyllä tämä sairaus ihan terveellinen prioriteeteista muistuttaja on. Järjestys menee näin: minä, perhe, työkyvyn ylläpito. Jos viime viikolla keskiössä olin minä, voin tällä viikolla antaa vähän enemmän perheelle. Mies lähti työmatkalle, mutta minä saan elää tavallista arkea teinilauman kanssa. Ihan parasta!

sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Paljon uusia kokemuksia ja elämyksiä luvassa loppuvuodeksi

Alan jo tottua uuteen rintaani eikä ajatus loppuelämästä sen kanssa mitenkään huonolta tunnu. Eipä kuitenkaan olisi tarvinnut tottua eikä tarvitse sitä katsella loppuelämääkään, vaan se saa sulostuttaa elämääni vain kesän yli.

Kiirastorstaina oma kiiirastuleni loppui jälkitarkastukseen - jossa minut päästettiin helvetin esikartanoon. Ensimmäinen uutinen oli se, että osapoisto ei riittänyt, vaan tiedossa on kokopoisto. Tilanne on kuitenkin sellainen, että ensin saan sytostaatit ja vasta niiden jälkeen operoidaan uudestaan. Suomeksi: syöpä on niin aggressiivinen, että nyt ei odotella enää hetkeäkään, vaan pyritään tappamaan se alkuunsa.

Kasvaimen koko oli 77 mm (=TODELLA iso), gradus 3 (=leviää nopeasti), 13/27 imusolmukkeessa syöpää (=levinnyt ainakin jo kainaloon, ja neljä tai yli syöpäistä imusolmuketta on monta), MIB-1 35 % (=solujen jakautuvuus ei ole erityisen hidasta muttei onneksi erityisen nopeaakaan) ja hormonireseptoripositiivinen (=hormonaalinen lääkitys ja keinotekoiset vaihdevuodet tiedossa hyvin todennäköisesti, mutta ainakin hoitovalikoima monipuolistuu). En saanut vielä yhteenvetoa mukaani, mutta jos tulkitsen muistiinpanojani oikein, oli se myös HER2-positiivinen (=vielä lisää lääkearsenaalia).

Mies oli mukana lääkärissä ja ennen vastaanottoa mietittiin, oliko siinä nyt mitään järkeä, että se tuli mukaan. No oli. Kyllä minä siellä lääkärin huoneessa olin hyvin rationaalinen, mutta kun ovi sulkeutui meidän perässä, puhkesin itkuun. Totta kai toivoin koko ajan, että osapoisto riittää ja ennusteet ovat paremmat. Haluaisin myös takaisin töihin, ja nyt on ihan selvää, että hoitoihin menee pitkä aika. Mies oli kyllä rationaalinen, oli kuulemma arvellutkin jotain tällaista lukemiensa blogien perusteella. Olisi ehkä minunkin pitänyt lukea niitä, niin ei olisi tullut näin suurta pudotusta.

Nyt olen lukenut ja tästä eteenpäin varaudun pahimpaan. Ensi tiistaina minulla on syöpälääkärin tapaaminen, jolloin varmistuu tarkemmin, minkälaiset hoidot minulla on tiedossa. Ensi viikolle on varattu myös tietokonetomografia, jossa varmistetaan mahdollinen levinneisyys. Tietenkin toivon, ettei se olisi levinnyt, mutta nyt lähden ensi viikkoon sillä asenteella, että se on voinut levitä ja siitäkin selvitään.

En minä ihan hajalla olen. Vietän pääsiäistä sukulaisten kanssa: pelaan lautapelejä, häslään mukuloiden kanssa ja kanniskelen vasemmalla kädellä vauvaa. Pääsiäisherkkujakin olen nauttinut - oikeasti kohtuudella! (Pari syöpä elää sokerista -bloggausta, ja motivaatio syödä terveellisemmin on kasvanut huomattavasti!) Nyt minulla on lupa hikoillakin, joten kyykkäsin eilen jalkani kipeiksi. Ei taaskaan auta kuin odottaa. Ensi viikolla olen jo viisaampi. Vaan onhan se tällaiselle kärsimättömälle luonteelle hankalaa, kun ei tiedä, pääseekö kohta töihin vai saattohoitoon!

tiistai 8. maaliskuuta 2016

Ollapa kivuton

Parikymppisenä ihmettelin ihan ääneen tällaisia arvolistauksia, joissa terveys oli kärjessä. Kyllähän nyt taiteesta ja ilmaisunvapaudesta ja ystävyydestä voi nauttia sairaanakin! Ilmeisesti itsestäänselvyyksiä ei oikein osaa arvostaa, ja terveyden arvon ymmärtää vasta, kun sitä ei ole. Näin olen ainakin minä huomannut iän karttuessa ja paikkojen prakatessa.

Nyt ollaan taas sellaisessa tilanteessa, että antaisin aika paljon, jos ei tarvitsisi miettiä terveyttä. Enkä edes puhu syövästä, vaan ihan siitä, että olisipa ihanaa, jos ei koko ajan olisi pikkuisen kipeä. Minähän en voi itse asiassa mitenkään huonosti noin yleensä ottaen: hyväkuntoisena olen toipunut ihan hyvin leikkauksesta. Sanoisin, että elämänkokemusta ja henkisiäkin voimavaroja on sen verran, ettei tämä sairastaminen mahdotonta ole. Uskallan itkeä, kun itkettää, ja tiedän, milloin kannattaa lopettaa itkeminen.

Viikko sitten, kun olin lääkärissä, samassa odotushuoneessa oli yhdeksänkymppinen mummo, joka viiden minuutin välein kysyi tyttäreltään, mikä tämä paikka on. Minulla menee kuitenkin ehkä vähän paremmin. En myöskään ole kuin Facebook-kaverini 4-vuotias lapsenlapsi, jonka tähänastisesta elämästä syöpä on vienyt leijonanosan.

Mutta silti tässä joutuu kohtaamaan oman rajallisuutensa. Kävin maanantaina ensimmäisen kerran kävelyllä. Köpöttelin kilometriä puoli tuntia ja kotiin päästyäni olin aivan hikinen ja uupunut. Ei se edes ollut fyysisesti niin rankkaa, mutta kun piti varoa ja tunnustella mielessään, että onko tämä nyt hyvä. Samalta varmaan tuntuu sitten yhdeksänkymppisenä, kun pitäisi päästä ulos, mutta ei oikein uskaltaisi.

Lauantai oli kyllä hyvä katsaus tulevaisuuteen. Minä olin väsynyt, varsinkin fyysisesti, ja mies hirveässä flunssassa. Minä istuskelin sohvalla ja voivottelin, kuinka kipeää tekee. Mies laittoi ruokaa, mutta pysähtyi välillä lepäämään, ja kysyi sitten, mitä hän olikaan tekemässä. "Ota salaattiaineet kaapista!" huutelin sohvalta. "Nyt lohi pannulle!" Kyllä me vielä tässä tilanteessa ollaan 30 vuodenkin päästä, näin olen päättänyt.