Syysflunssan kourissa

Olen ollut tällä viikolla flunssassa. Karsea tauti, mutta ei mitään niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Olen palellut öisin! Sehän on yleensä ottaen ikävää, mutta minä en ole palellut öisin (tai paljon muutenkaan) yli vuoteen. Horkkaisina öinä olen pitkästä aikaa saanut nauttia paksun tuplapeittomme lämmöstä. Mies vaatii sellaisen, mutta minä olen yleensä nukkunut vieressä pelkällä lakanalla.

Flunssan aikana olen myös todennut, että toispuoleinen tissivarustus ei ole minulle ulkonäköongelma. Kotona olen ollut aina vapautuneesti ilman liivejä, mutta tänä kesänä en ole jaksanut välittää muuallakaan. Purjehdusreissulla tulin saunasta froteemekossani ilman rintsikoita, salilla proteesi on vain tiellä ja lenkillä se hankaa. Lähikauppaan piipahdan ilman liivejä, jos toispuoleisuus jää takin tai huivin alle.

Nyt olen sitten käynyt töissäkin ilman liivejä. Oli pakko lähteä töihin flunssassa, joten pukeuduin mahdollisimman mukavasti, eli jätin rintsikat ja proteesin kotiin. En tiedä, huomasivatko kollegat tai opiskelijat mitään, mutta itse unohdin aika pian, että näytän vähän vääristyneeltä.

Nesteen kertyminen leikatulle puolelle haittaa rinnan puuttumista enemmän. Käsi pysyy ihan hyvässä kunnossa, varsinkin jos ehtii uimaan, mutta rintakehälle ja kylkeen kerääntyy nestettä, joka ärsyttää. Ei se satu eikä onneksi haittaa liikkuvuutta, mutta tuntuu kuitenkin vähän epämiellyttävältä. Sain keväällä Syöpiksen fysioterapeutilta lähetteen lymfaterapiaan, ja kävin hoidoissa kesällä. Se oli ihan mukavaa: fysioterapeutti paineli ja silitteli yläkroppaani, yleensä nukahdin hetkeksi ja sitten loppuhoidon ajan juteltiin mukavia. Ei siitä kuitenkaan tuntunut olevan minulle juurikaan hyötyä ollut.

Olenkin ruvennut odottamaan sitä korjausleikkausta oikein kunnolla: silloin avataan tuo kotelokin ja uusi tissi tuo toivottavasti mukanaan ihan uudet jutut.

Hormonihirviön kuulumisia

Töissä ovat epäilleet, että teen liikaa töitä sairaslomalla. Kyllä minä lepäänkin ja varaan aikaa toipumiseen! Tässä todisteita perjantaiselta kävelyltä Seurasaaresta:

Kuinkakohan nopeasti hormonilääkityksen sivuvaikutusten voi odottaa alkaa näkyvän? On meinaan ollut aika jännittäviä hetkiä torstaisen aloituksen jälkeen. Tai ei jännittäviä, ennemminkin liikuttavia. Onhan tässä muutenkin ollut tunteet pinnassa, mutta Exemestanin aloituksen jälkeen tunteellisuudellani ei ole ollut mitään rajoja. Olen esimerkiksi itkenyt suihkussa arpeani silitellen. Lauantaina koin henkilökohtaisen itkukohtauskliimaksini. Siinä tuli sellainen keskiluokan ihmissuhdevastoinkäyminen - ja saanko korostaa, että tällä kertaa ei rakkaan mieheni kanssa, mikä yleensä kiihdyttää hyvään itkuun ihan ilman lääkkeitäkin - ja se aiheutti sen, että istuin sohvalla ja itkin suoraa huutoa vartin putkeen. Herran kiitos olin yksin kotona eikä kenenkään muun tarvinnut tästä pikku tällistä kärsiä. Melankolian lisäksi olen alkanut kärsiä öisistä kuumista aalloista. Se mukavasti häiritsee nukkumista.

Poistin repsottavat haavateipit tissittömän puolen arven päältä. Kyllä siinä vielä riittää totuttelua, mutta joka päivä näyttää paremmalta. Saapas nähdä, mitä yllätyksiä toisen puolen haavateippien alta vielä paljastuu, mutta yhäkin olen siihen puoleen varsin tyytyväinen. On niin oman näköinen tissi, että peiliin katsominen ilahduttaa joka kerta. Vähän vähemmän kipeä voisi olla kyllä. Sekin puoli kerää seroomaa, mutta ei niin, että punktiota kannattaisi tehdä. Liikkeellä ollessa tuntemukset eivät häiritse, mutta olisi ihanaa pystyä makaamaan kyljellään ilman hirveää jomotusta. Fysioterapeutin vetreytysjumppa sattuu enemmän sille puolelle, koska tuntuu, että nänni irtoaa. Vaikka no, tietenkin tuntuu, koska se todellakin on leikattu irti ja ommeltu uudelle paikalle. Tissittömänkin puolen jumppa sujuu koko ajan paremmin. Käsivarren imusuonet venyvät ja kainalon ja rinnan kiristys helpottavat vähitellen. Kyllä siitä vielä kalu tulee - ja kalulla tarkoitan kättä, jolla nostetaan vielä puntteja.

Tässä kun on saanut kantaa aika ison kasan rahaa apteekkiin, niin päätin tuhlata vielä sellaiseenkin, mitä ehdottomasti tarvitsen. Nimittäin dosettiin. Hieman on mummo olo, mutta alkoi olla niin paljon pilleripurkkeja pitkin taloa, että ajattelin keskittää esillä olevat lääkkeet kompaktiin pakettiin. Muistinkin varmistusta tarvitaan. Mikä tuli todistettua heti dosettia ensimmäistä kertaa täyttäessäni. Jaoin antibiootteja niin innokkaasti lokeroihin, että unohdin ottaa sen antibiootin, mikä olisi juuri sillä hetkellä pitänyt ottaa. Tarkoitus oli myös aloittaa Exemestan torstaista. Maanantaiaamuna syljeskelin sitten lääkkeitä suustani pöydälle ja noukin sieltä pois sen Exemestanin, mitä ei pitänyt vielä aloittaa. Hirveä vaiva muuten oli kaivaa tiistai- ja keskiviikkoaamun pikkupikkulokeroista ylimääräiset pillerit.

Every challenge along the way with courage I will face

Oon levulla 10 - ja se kertookin aika paljon viime aikojen tekemisistäni. Lauantaina kävin poistattamassa dreenin ja määräsin lapset töihin automatkan ajaksi, siis keräämään pokepalloja pokestopeilta, joiden ohi ajetaan. Ilman dreeniä olen jaksanut käydä vielä pidemmillä pokelenkeillä. Kiitos Sakari, joka vuonna 1999 oli kymmenvuotias, tuli yökylään ja halusi ehdottomasti katsoa aamulla Pokemonia. Ilman jonkinlaista kosketusta pokemoheihin tämä peli olisi todennäköisesti jäänyt lataamatta.

Tällä viikolla olen myös virkistänyt sosiaalista elämääni eli käynyt kaupungilla kahvittelemassa. Ihotautilääkärilläkin kävin. Ei tullut uusia diagnooseja, mutta sain mukaani reseptejä, joista voin valita, kun seuraavan kerran on tarvis. Tänä aamuna kävin punktiossa. Oli vähän pakko. Paikalle, jossa vielä viikko sitten ei ollut tissiä, oli kasvanut tissinomainen, hölskyvä alue. Viimeinen niitti oli se, että eilen aamulla kävin ostamassa Marks & Spenceriltä proteesiliivit, joiden ympärysmitta oli hieman väljä. Kun iltapäivällä puin ne päälleni, oli ympärysmitta liiankin kireä! Keväällä punktiot olivat ihan läpihuutojuttuja: paksu neula ei tuntunut yhtään missään, koska koko tissi oli aivan puuduksissa. Nyt oli toisin. En pyörtynyt enkä tarvinnut kipulääkitystä, mutta syvähengitys oli ihan paikallaan. Tulipahan kokeiltua, ja tulee varmaan kokeiltua toisenkin kerran, koska verimöhnää kertyi 110 ml.

Päivittäin olen katsonut tissejäni peilistä. Vasen on hyvä. Oikeasti niin hieno. Ihan kuin olisin 20-vuotias jälleen, paitsi ei mulla ollut silloinkaan noin paljon painovoimaa uhmaavia tissejä. Oikealla puolella arpi on aika hurja, mutta oikeastaan sekin puoli on ihan ok. (No okei, siinä arven toisessa päässä on muumioitunut päästäinen. Keskellä lattanaa rintaa on omituinen mötikkä. Sitä lukuun ottamatta se on ok. Mutta enhän mä nyt voi valittaa, että saatana, jätitte tuohon tommosen rotan, jos toinen rinta on hyvin fiksattu ja syöpä on poissa ja tähän todennäköisesti jossakin vaiheessa tulossa vielä uusi rinta. Vai voinko?) Hirveän nopeasti siihenkin tottuu, että ei sitä tissiä enää ole. Vanuproteesin kanssa näytän ihan normaalilta. Paitsi mahasta. Se näyttää jättimäiseltä.

En kyllä ihan ymmärrä tuota pömppöäni, kun olen kuitenkin liikkunut paljon, syönyt suht terveellisesti ja ainakin tällä hetkellä vatsan toimimattomuus on sytoaikaan liittyvää historiaa. Jos se on sitten hormonilääkityksen syytä, että maha ei pienene. Kyllähän yksi Zoladex ja tieto siitä, että huomenna aloitan Exemestanin, noin paljon vaikuttavat, vai mitä? Tai ehkä vatsani kehitti pikaisen suojakalvon Klexane-iskuja vastaan? Onneksi nekin ovat melkein ohi! Opettelin pistämään myös Pokemon-tunnarin ja Whitney Houstonin tahdissa, mutta eipä tuo musiikin vaihtelu tehnyt itse operaatiosta sen miellyttävämpää.

Ps. Otsikko viittaa esim. sellaiseen haastavaan tilanteeseen, että kääntyilevässä autossa yrität saada kiinniä Jynxiä, jolla on kova combat power. 18 palloa meni perkele.

Kiireisen viikon kuulumiset

Tämän viikon olen ollut ihan yksinäni, enkä todellakaan muista, milloin viimeksi olisin kokonaisen viikon asustellut vain itseni seurassa. Iltaisin olen saanut puhelimeeni kuvia merestä, satamista ja saarista. Kateeksi käy. Niin paljon, että katselin äsken ensimmäisen kerran olympialaisia ja purjehdusta!

Pitkäksi ei aika kuitenkaan ole käynyt. Työt alkoivat virallisesti torstaina, mutta varauduin kohta alkavaan sairaslomaan ja aloitin jo maanantaina. Työnantaja oli järjestänyt kivan töihinpaluuyllätyksen: ensi viikolla alkavat YT-neuvottelut. Luottamusmiestä vailla olevan oppilaitoksen opettajayhdistyksen varapuheenjohtajana olen saanut tästäkin vähän lisäharrastusta päiviini ja iltoihini. Olin myös tehnyt pitkän listan erilaisista hommista, joita halusin viikon aikana ehtiä tehdä. Ihan kaikkea en ehtinyt, mutta aika paljon.

Pihamuurin peltikatteen maalaamiseen meni monta iltaa, mutta siitä tuli varsin hieno. Kädestäni ei tullut. Fysioterapeutin kanssa viime tapaamisella mietittiin, että käsihän alkaa olla täysin kunnossa. Ei muuten ole enää! Näinköhän on, että meikäläisen kädellä ei enää koskaan tehdä raskaampia remonttihommia? Kuntoutan käsivartta minkä ehdin ja toivon parasta. Aidasta siirryin kevyempään maalausprojektiin. Testasin kalkkimaalia takkahuoneen sohvapöytään. Oli kyllä juuri niin helppoa kuin kaikissa DIY-blogeissa kerrotaan, ja lopputuloskin on ihan ok. Mitähän mies sanoo väristä?

Kirsikkapuukin oli täynnään kypsiä kirsikoita, jotka päätin poimia ja säilöä. Se ei ollutkaan ihan niin läpihuutojuttu kuin kuvittelin. Johan siihen poimimiseenkin meni tuntikausia, kun niitä kirsikoita tuli 10 litraa. Viime vuonna ei saatu kirsikan kirsikkaa, joten tänä keväänä kiedoin puun räksäverkkoihin - kyllä kannatti! Keitin kahdesta litrasta hilloa ja kaksi litraa laitoin muhimaan likööriksi. Litran verran meni jäätelöön ja yksi litra piirakkaan, jonka vein töihin. Mitä ihmettä teen lopuilla kirsikoilla, jotka odottavat jääkaapissa?

Tällä viikolla olen nähnyt myös ystäviä, sekä sovitusti että sattumalta. Ihanaa on ollut tavata ihmisiä, joita en ole tavannut pitkiin aikoihin, mutta joiden kanssa keskustelu antaa positiivista energiaa. Ihan mahtavaa sekin, että kohta mulla on kolme viikkoa, joiden aikana ainakaan työt eivät häiritse sosiaalista elämää - dreeni saattaa vähän häiritä.

Ensi viikolla pitää saada työt sellaiseen pakettiin, että kolmen viikon poissaoloni ei haittaa muiden hommia. Ensi viikolla saan myös taas Herceptin-pistoksen - CEFien aikana sitä ei anneta. Ensi torstaille on varattu myös ensimmäisen Zoladexin pistoaika. Se on kuukauden välein vatsanahan alle pistettävä implantaatti, joka sammuttaa munasarjojen toiminnan - ja aloittaa vaihdevuodet. Ihania juttuja siis tiedossa!

Eikä tämä nyt tähänkään asti pelkästään ihanaa ystävien tapaamista ja innostavaa töiden aloitusta ole ollut. Jo alkukesästä sytostaatit puhkaisivat vanhan silmienympärysihottuman. Tai ajattelin, että sitä samaa se on, kun lääkärikään ei osannut sanoa muuta - vaikka ensimmäistä kertaa ihottuma oli tulipunaista näppylää. Ihan viime päivinä ihottuma on levinnyt suun seudulle, ja minä olen ruvennut epäilemään, että se onkin vanha tuttavani ruusufinni. Tai ehkä ihan uudet tuttavat perioraalidermitiitti ja periokulaaridermitiitti yhtä aikaa. Pitäis varmaan tavata sellainen lääkäri, joka osaisi erottaa nämä toisistaan, mutta katselen nyt vielä hetken, josko näppylät rauhottuisivat itsestään.

Kaikkea ei jaksa odottaa. Rupesi niin paljon ketuttamaan kahden millimetrin pituiset silmäripset, että kävin ostamassa Talikan ripsiseerumia. En uskaltanut ottaa värjäävää vaihtoehtoa, kun kaikki, mitä silmien lähelle laittaa, tuntuu ärsyttävän ihottumaa, mutta jos tuo kosteuttava vaihtoehto edes vähän kiillottaisi ripsiä ja nopeuttaisi kasvua.

Tissi(t) pois vaan!

Sytostaattien muisto haalentuu sitä mukaa, kun sivuoireet menevät ohi. Pahoinvointia kesti tälläkin kertaa vajaan viikon verran. Paha maku pysyi suussa vähän pidempään. Kynnet näyttävät entistä kamalammilta, mutta ovat pysyneet paikoillaan. Toistaiseksi. Isovarpaiden kynnet ovat arat, ja onnistuin iskemään oikean ukkovarpaan tuoliin niin, että se näyttää ja tuntuu siltä, että irtoaminen on enemmän kuin todennäköistä. Vatsa toimii kohtuullisesti. Paino nousi monta kiloa, mutta turvotus on jo vähenemään päin. Hiukset eivät ole vieläkään lähteneet kokonaan. Päinvastoin, näyttää siltä, että uutta karvaa pukkaa jo, ja se on selvästi tummempaa kuin vauvantukka, jota kasvatin kesän ajan. Vasemman käden suonet ovat ottaneet asiakseen kertoa, että eivät tykkää sytostaateista, ja käsivartta onkin kiristänyt pahimmillaan kämmenselästä kainaloon saakka. Kaiken kaikkiaan kuitenkin tuntuu siltä, että olen saamassa normaalin elämäni ja itseni takaisin.

Vietin viikon Keski-Suomessa. Nautin sukulaisten seurasta, kesälomasta ja aurinkoisesta säästä sekä kulttuuritarjonnasta - visiitti Mänttään oli ehdottoman kannattava! Käväisin Joensuussakin pikaisesti tapaamassa hyvää ystävää, joka on vastikään muuttanut sinne. Mutta pakko oli palata kotiin ja arkeen, koska tämän viikon lopulle minulle oli ohjelmoitu kovin rintasyöpähenkisiä aktiviteetteja.

Keskiviikkona kävin sydämen gammakuvauksessa. Viime kertahan ei mennyt niin kovin mukavasti. Tällä kertaa sain ihan päinvastaisen ja todella positiivisen kokemuksen: vasemmasta kyynärtaipeesta otettiin ensin verinäyte ja sitten saatiin kanyyli siihen ensimmäisellä kerralla ilman mitään ongelmia. Olin aamun ensimmäinen tutkittava ja pääsin siksi tutkimukseen reilusti etuajassa, ja mukavalla hoitajalla oli aikaa jutella kanssani pitkään.

Torstaina kävin tietokonetomografiassa, ja uskokaa tai älkää, siihen samaan kyynärtaipeeseen saatiin taas kanyyli kiinni! Kyllä mulla vaan on hyvät suonet - eipä olisi ennen arvannut, että sellainen asia voi tuottaa näinkin suurta iloa! Tässäkin tutkimuksessa sain tosi mukavan hoitajan. Kaiken kaikkiaan ihana juttu, että nämä ihmiset ovat selvästi löytäneet oman alansa. Toivottavasti itse olen edes puoleksi näin vakuuttava omassa opettajuudessani.

Perjantaina eli tänään kävin ensin fysioterapiassa, missä käteni todettiin oikein hyvässä kunnossa olevaksi. Sen jälkeen koitti viikon jännittävin hetki eli uusintaleikkauksen suunnittelu kirurgin kanssa. Leikkauspäivä on vasta 22.8. mutta ilmeisesti juuri nyt oli kirurgilla hyvin suunnitteluaikaa. Ja sehän sopi, koska niin oli minullakin! Eipä tällä käynnillä mitään uutta sinänsä tullut: oikeasta rinnasta on poistettava loputkin. Sovittiin, että vasentakin fiksaillaan. Kirurgi oli ensin sitä mieltä, että hän jättää vasemman rinnan entiselleen, mikä oli etukäteen suurin pelkoni. Perustelin siinä sitten, että en yhtään haluaisi elää paria vuotta niin, että toisella puolella ei ole rintaa lainkaan ja toisella puolella roikkuu H-kupin hiekkasäkki. Kirurgi tarkisti, ehditäänkö tervettä rintaa pienentää leikkauspäivänä, ja jee, sille on aikaa!

Maaliskuussa minusta tuntui ihan mahdottomalta ajatus, että oikea rinta poistettaisiin kokonaan. Nyt olen huhtikuusta ja jälkitarkastuksesta alkaen totutellut ajatukseen siitä, että se on pakko tehdä, eikä se enää erityisen kamalalta tunnu. Surettaa tietenkin, varsinkin kun olen ollut niin tyytyväinen pienempään tissiin, mutta terveys tulee ennen tissejä. Keväällä en halunnut myöskään pienentää vasenta rintaa. Viisi kuukautta pienemmän rinnan kanssa on kuitenkin kääntänyt pääni. Rakastan rintaa, jonka kanssa voi liikkua vapaasti ja joka on ilman liivejäkin mukavannäköinen ja -tuntuinen. Pienihän se ei ole vieläkään, vaan juuri sopiva ja oman oloinen. Vasemmasta tulee suurin piirtein samanlainen, vaikka onhan pienennys aina vähän eri asia kuin puolen rinnan amputointi. (Juujuu! Niin lukee sairauskertomuksessa, ja siltä se myös näyttääkin!) Suurin syy siihen, miksi haluan pienennyksen, on kuitenkin terveydellinen. Isot rinnat ovat vuosien varrella aiheuttaneet niin paljon niskajumia, päänsärkyä ja asentovirheitä, etten halua edes testata, mitä aiheuttaa se, että toiselle puolelle kroppaa jätetään kilon punnus, kun toisella puolella ei ole mitään.

Lääkäri muistutti, että nännistä menee sitten tunto. Olen minä sen ymmärtänyt, ja se oli yksi syy, miksi en halunnut pienennystä viime keväänä. Surettaa se vieläkin, mutta valitsen mieluummin tunnottoman nännin kuin elämän Quasimodona. Olen aina ollut ja olen vieläkin sitä mieltä, että tärkein sukupuolielin on aivot. Niiden avulla uskon myös löytäväni uusia herkkiä alueita nännien puutosta korvaamaan.

Huomenna aion viedä vanhat tissini lenkille. Helsingissä juostaan Twilight Run, Syöpäsäätiötä tukeva juoksutapahtuma. Itse vain kävelytän tissejäni 5 km. Kunto riittäisi juoksuunkin, mutta haluan säästää varpaankynsiä. Esiinnyn pinkissä paidassa. Tulkaa bongaamaan ja kannustamaan!

Kunnonkohotusviikon kuulumiset

Sain edelliseen bloggaukseeni lohduttavia vastauksia, että on ihan mahdollista, että Neulastan laitto on onnistunut. Minulla on kuitenkin omat epäilykseni, koska kivut ja säryt ovat niin pienet tällä kertaa. Kipujen puolesta tämä hoitokerta oli kyllä helpoin tähän mennessä. Päätä on vähän juilinut, kun aivosolut yrittävät järjestäytyä uudelleen, mutta pillereiden sijaan olen pystynyt turvautumaan saunaan. Samaten oikea käsivarsi on ollut jäykähkö, mutta sekin on kuulemma ihan normaalia, että sytostaattien aikana lihassolut eivät käyttäydy odotusten mukaisesti. Herceptin-reisi ärtyy vieläkin liikkuessa, mutta pakotin sen silti lyhyelle hölkkälenkillekin.

Tällä kertaa ruoansulatuselimistöni on kuitenkin ollut vastakarvaan, ja olen saanut vieraakseni sekä närästyksen että ummetuksen. Mikään vaivoistani ei kuitenkaan ole erityisesti haitannut minun olemistani. Jaksoin viime viikonloppuna juhlia isän 70-vuotispäivät - ja jaksoin ajaa Keski-Suomeen niitä juhlimaan ja takaisin kotiinkin. Peruukki pääsi ensimmäistä kertaa käyttöön noissa juhlissa, ja vaikka alussa tuntuikin todella outoa kantaa hiostavaa majavaa päälaella, loppupäivästä sen kanssa oli jo ihan luonteva olo. Kehujakin sain, joten kai onnistuin valitsemaan ihan hyvän mallin.

Tänään peruukki pääsi jo toista kertaa esille, kun vietettiin koulun kevätjuhlia. Iso kiitos kuuluu ihanille kollegoilleni, jotka ovat minua tänä keväänä tukeneet tsemppausviestein tai paikkaamalla poissaolojani! Kerätkää voimia kesän aikana. Minäkin aion tehdä niin, vaikka vielä muutaman toimistotyöpäivän teenkin tällä ja ensi viikolla. Mutta ensi viikon torstaina alkavat CEFit, ja niiden aikana en aio ajatellakaan töitä. Ei se ehkä ihan lomaakaan tule olemaan, mutta ainakin voin keskittyä itseeni ja kesäpuuhasteluun.

Huomenna sytostaattitiputukseen lepäämään

Arki pyörii vauhdikkaasti. Perhe ja työ ovat pitäneet sen verran kiireisenä, etten ole joka ajatusta ehtinyt bloggaamaan. Huomenna tähän sentään tulee päivän tauko toisen sytostaattihoitokerran takia. Jos kaikki menee yhtä hyvin kuin ekalla kerralla, voin vaikka torkkua tiputuksen ajan. Oli kyllä tipalla (hehehehe), sainko ollenkaan lupaa käydä sytostaattihoidossa huomenna. Maksa-arvot ovat koholla, mutta koska kaikki muu oli ihan kunnossa, lääkäri päätyi pysymään jo sovitussa aikataulussa. Pitänee vähentää viinin lipittelyä. Lääkäri tosin sanoi, että todennäköisemmin se on Panadol kuin viini, joka heikentää maksaa, minkä otin lähinnä hyvänä uutisena.

Tukka on ollut syöpäelämäni keskipiste viime aikoina. Kaksi viikkoa sitten kyllästyin ihan lopuulisesti siihen ylikasvaneeseen ananakseeni ja ajoin sen 15-milliseksi. Tai itse asiassa ensin 18-milliseksi. Ennen kuin lähtee itse ajelemaan päätään, kannattaa varmistaa, että osaa sen homman. Mies aloitti hiusten ajelun ja tuli mielestään valmiiksi paljon ennen kuin minä olin tyytyväinen, enkä minä ollut tyytyväinen vasta kuin neljäntenä päivänä neljännen ajokerran jälkeen. Ja silloinkin oli lähinnä tyytyminen siihen, että pää on muhkurainen eikä siitä saa tasaista. Muutaman päivän jälkeen se oli kuitenkin ihan ok. Kokonaisvaltaisesti olo ei kyllä ollut tuolloin ihan ok, koska samaan aikaan parturoinnin kanssa osui sytoakne, kaikista sytostaattien sivuoireista ehkä ärsyttävin. Mieskin kävi samoihin aikoihin leikkauttamassa tukan ihan lyhyeksi. Ihan kivaa tukea, mutta kaikenlainen yhdessä julkisesti näyttäytyminen oli ihan poissuljettua, koska näytimme yhdessä keskitysleirilarpista karanneilta.

Jonkin aikaa jo ehdin luulemaan, että saan pitää tukkani vielä hetken aikaa, kun ei se osoittanut mitään irtoamisen merkkejä. Mutta ei todellakaan kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa, koska kyllä se kuitenkin tipahtaa. Viime viikonloppuna karvat alkoivat vähitellen varisemaan päästä ja maanantai-iltana kun kävin suihkussa, hiuksia jäi käsiin tukottain (jos niin voi sanoa alle 2 cm pituisista hiuksista). Suihkun jälkeen katsoin peiliin ja huomasin saaneeni tyylikkään pälvikaljun päälaelle.

Maanantai-ilta jatkuikin sitten partahöylää käytellen. Keskitysleirivangista uusnatsiksi muutamassa päivässä, vau! Pahus, ettei ole mitään vappunaamiaisia ollut tai tulossakaan. Vaikka tukka on ollut tosi lyhyt monta kertaa, tämä tukattomuus on ihan uusi kokemus. Ilmavirta ottaa päähän nukkuessa ihan konkreettisestikin, ja pipon sisäpuoli tuoksahtaa erikoiselta - päänahkani ei ilmeisesti tuoksu erityisen hyvältä.

Pipot ja huivit ovat siis päässeet käyttöön. Hain peruukinkin. Kokeilin muutamia lyhyitä malleja, mutta ihan järkyttäviä rottia ja majaviahan ne minun päässäni olivat, joten pyysin sitten myös polkkamalleja kokeiltavaksi. Sieltä löytyi vihdoin malli, johon olin melko tyytyväinen.

En tiedä, kuinka paljon tuota peruukkia oikeasti tulee käytettyä, mutta järkeilin valintani näin, että tuo on sellainen malli, jota voin myöhemminkin käyttää bileperuukkina. Toisaalta juuri nyt se on myös mun itsetunnon kohottaja. Niinäkin päivinä, joina tunnen itseni rumaksi, voin vetää tuon peruukin päähäni, ja sitten mulla on ainakin tukka todella hyvin.

Pintaa vaan

Piti mennä tänään töihin. En mennyt. Nukahdin puoli viideltä aamulla ja siinä vaiheessa päänsärky oli yltynyt epäinhimilliseksi. Missä on se väsymys, jota sytostaattien pitäisi aiheuttaa? Minä sain unettomuuden. Olipahan yöllä aikaa testailla eri tapoja sitoa huiveja ja kokeilla, voisiko joitakin vanhoista bikineistä käyttää ensi kesänä.

Olen miettinyt ulkonäköseikkoja. Paljon. Ihan pinnallisia juttujakin, kuten sitä että lähteekö sytostaattien myötä kulmakarvat ja silmäripset. Tukan lähteminen ei hirvitä yhtään. Minulla on lyhyttukkaisen ihmisen identiteetti ja nyt kun en ole käynyt säästösyistä kampaajalla (Miksi ihmeessä maksaisin 60 euroa siitä, että tukka näyttää hyvältä kolme viikkoa, jos se kuitenkin irtoaa kohta!) on oikeastaan tullut himo kaivaa kotiparturikone kaapista ja surauttaa pois tuo pitkäksi (yli 20 mm niskassa!) käynyt lerpake. Ensimmäisen kerran minulle tuli tällainen mielihalu 11-vuotiaana, joten olen ihan tottunut millisiiliin. Tukka on kuitenkin se juttu, joka tuo minun kasvoihin eniten väriä ja muotoa. Kuinkakohan valjulta näytän, jos ei ole sitä eikä kulmakarvoja?

Olenkin ajatellut hankkia peruukin. En tiedä, onko siinä mitään järkeä. Todennäköisesti kuljen koko kesän pää paljaana tai huiveissa. Mutta onhan se elämänmittainen sijoitus, koska vappuja ja naamiaisia tulee jatkossakin! Enkä minä sitä itse maksa (vaikka veroina olenkin maksanut kaikki hoitoni jo moneen kertaan). Sitä paitsi lapset ovat luvanneet tulla makutuomareiksi, eikä mikään yhdistä naisia paremmin kuin epätoivoinen shoppailu. Mutta kun en ole vieläkään saanut maksusitoumusta! Pitääkö mun tämäkin itse hoitaa?

Rintaproteesiin tuli kaksikin maksusitoumusta. Vahingossa, vaikka kyllähän minä loppuviimein saattaisin tarvitakin kaksi kappaletta, toisen nyt ja toisen seuraavan operaation jälkeen. Olen kuitenkin kallistumassa siihen, että en ehkä hanki sitä proteesia vielä täksi kesäksi. Leikkaamattomassa rinnassa on niin paljon löysää, että kun sullon sen sporttiliiveihini, ei kokoero ole huomattava. Jos tulee tarve käyttää hienompia liivejä, voin varmasti käyttää tekstiilistä proteesia. Löysin kaapistani sellaiset bikinitkin, joissa en herätä erityisesti huomiota uimarannalla. Uimahallissa en saa edes käydä sytostaattihoitojen aikana. Ihan hölmöä olisi ostaa yhtä kesää varten uusia liivejä ja uimapukua, jos pärjään mainiosti näinkin. Toivottavasti pärjään. Onhan se käynyt mielessä, että johtuuko päänsärky kuitenkin osittain hartioiden epätasapainosta. Tarkkaillaan tilannetta samalla kun kierretään kipulääkepurkin korkkia auki.

Olen hyvin tottunut tuohon uuteen rintaani. Oikeastaan se tuntuu jopa tutummalta kuin leikkaamaton rinta. Siksi varmaan, että se on niin passelin kokoinen. Isompi tuntuu järjettömän isolta - miten minä olen oikein elänyt tällaisten kanssa? Hyvä tietää, koska syksyllä tuosta isommasta tullee tuon kokoinen kuin pienempi on nyt, ja sitten minun pitää opetella elämään kokonaan ilman toista rintaa. Hienoa huomata, että minun kehonkuvani tai ruumiillinen identiteettini ei ollut yhdestä rinnasta kiinni (vaan onkohan kahdesta?). Minä olen ihana minkälaisissa rinnoissa hyvänsä, mutta kyllä nämäkin rinnat ovat aika ihanat! Siksi aion kantaa niitä häpeilemättä duunissa, uimarannalla, juhlissa ja kotona. Varsinkin kotona, koska täällä olen esimerkki neljälle nuorelle tissienkasvattajalle.