Herkkuhetkiä

Nyt on omakohtaista kokemusta siitä, että salitreeni kasvattaa rintalihaksia. Tai ainakin jokin tuossa rinnan alueella on taas kuntosalilla käynnin jälkeen muuttunut kivikovaksi ja muhkeaksi. Pitkän vesiliikuntaputken jälkeen se oli jo hetken verran parempi; arpikin alkoi jo tuntua tuosta pahkurasta irrallisena. Herceptin-hoitaja laittoi lääkärille viestin, että laittaisi lähetteen fysioterapeutille. Sitä odotellessa keskityn vesijumppaan ja sellaisiin ryhmäliikuntatunteihin, joilla pysytellään erossa punteista.

Muuten kuuluu tavallista arkea. Paitsi niinä päivinä, jolloin tulee suruviesti jostakusta syöpäsiskosta. Niitä tulee niin usein, että ei tätä tautia kovin pitkäksi ajaksi ehdi unohtamaan. Niinä päivinä sitä on aika sanaton. 

Mutta kuten näissä piireissä usein sanotaan: yhtenä päivänä meidän täytyy kuolla, mutta muina päivinä saamme elää. Sitä elämistä koetan harrastaa täysillä kaikkina päivinäni. Esimerkiksi sinä päivänä pari viikkoa sitten, kun mies vei minut kaupungille pörräämään ja syömään Finnjäveliin. Se oli hyvä päivä.

Ihana, talvinen ilta!

Jo keittiön tervehdykset saivat hyvälle tuulelle.

Muikkua ja kuhaa.

Perunarieskojen kanssa piimää ja makaronilaatikon kyytipojaksi kaljaa.

Mukuloita maakuopasta ja poroa.

Jälkiruokaosasto. Näistä tykkäsin eniten.

Olipas todella hyvä illallinen, suosittelen kokeilemaan! Konsepti oli hyvin suunniteltu ja kokonaisuus viimeistelty. Ulkomaisille vieraille tällä menulla esittelisi suomalaisen ruokakulttuurin hyvin kattavasti. Viinitkin olivat mainiot. Mies otti kalliimmat viinit, minä halvemmat, mutta eivät todellakaan olleet huonoja ne halvemmatkaan vaihtoehdot. 

Eli ei, en ole vieläkään luopunut viinistä, vaikka alkoholi syöpäriskiä lisääkin. Koska haluan nauttia täysillä niistä päivistä, joita minulla jäljellä on!

Liikunnallinen arkeni

Joululoman jälkeen tuntuu siltä, että elämä on palannut normaaliin uomaansa. Tunnen itseni varsin terveeksi ja elinvoimaiseksi; jopa töitä on mukava tehdä.

Usein lähes unohdan, että tässä jokin syöpäkin oli. Lähes. Tammikuun ensimmäisellä viikolla ihoni vihdoinkin reagoi sädehoitoon. Rintaan ilmestyi punainen läntti, se sellainen silitysraudan polttaman näköinen. Lasten mukaan pigmenttiläiskiäkin on tullut lisää. Kaiken kruunaa jumalaton turvotus, oikea kudosnesteräjähdys. En varsinaisesti osannut odottaa tätä, koska viimeinen sädehoito oli 8.11.

Turvotus johtuu kyllä todennäköisemmin vääränlaisesta treenistä. Enpä arvannut sitäkään, että saisin treenaamalla (yhden) kivikovan rintalihaksen! Olen uinut viime aikoina aika paljon (eli 500-1000 m kerran viikossa) ja se on selvästi vaikuttanut kudosnesteen liikkeisiin. Olen kuitenkin jatkanut sitkeästi sekä vesi- että muutakin liikuntaa, varonut leikattua puolta vähän enemmän ja venytellyt runsaasti. Kai se taas tästä. Eilen lahjoin lapset hieromaan käsivartta. Tulevat fysioterapeutit onnistuivat naksauttamaan pari strangia poikki - kotikonsteilla selviää näemmä vaikka mistä!

Huumorilla selviää siitäkin, että mätkähtää talven ensimmäisellä luistelukerralla persiilleen ja lyö häntäluunsa niin, että vielä viikon perästä asennon vaihtaminen makuullaan ja istuallaan on vaikeaa. Eipähän kiinnitä niin paljon huomiota rinnan ja käden turvotukseen. Treeneistäkin tulee kiinnostavia, kun kättä pitää varoa, mutta alaselälle ei uskalla varata - ei pysty edes juoksemaan tai kunnolla kävelemään!

Siinä ei huumori paljon auta, kun kuulee tuttavasta, joka on saanut rintasyöpädiagnoosin. Ja se perkele on ehtinyt leviämään. Vituttaa ja surettaa tämä tauti. Kiitollisuuttakin tunnen, koska toistaiseksi olen päässyt aika helpolla. Voisi olla niin paljon paskemminkin.

Syvällä kiinni arjessa

Viime viikon tiistaina oli viimeinen sädehoitokerta. Luulin maanantaille asti, että keskiviikko olisi vika kerta. Koska en osaa poistaa kalenterista viimeistä hoitokertaa, vaikka alussa suunnitellulle taukopäivälle tuleekin hoitokerta. Ei se mitään, tuntui ihan joululta, kun sai kuulla, että hoito onkin aiemmin ohi!

Kyllä minusta nyt vähän tuntuu siltä, että olen saanut oman elämäni takaisin. Venytettynä ja murjottuna, mutta se on taas minun. Syöpä ei ainakaan juuri nyt sanele minun aikataulujani ja tekemisiäni. Työnantaja, lasten harrastukset yms. sanelee, mutta sellaistahan elämä kai aina on ollut.

Töiden suhteen tunnen olevani jopa vähän niskan päällä, mikä on aivan mahtava fiilis, kun pari kuukautta meni niin, että olin koko ajan viime tipassa ja vähän miten sattuu työtehtävieni kanssa. Olen pyrkinyt pitämään joka viikko yhden etätyöpäivän, mikä on toiminut loistavasti: olen saanut tehtyä hommia rauhassa ja ainakin niinä päivinä olen ehtinyt lenkillekin.

Merkitsen liikuntahetkeni kalenteriin jo etukäteen ja pyrin pitämään niistä kiinni. Tunnen itseni ja tiedän, että olen kärttyisä ämmä, jos en pääse säännöllisesti liikkumaan. Tiukat aikataulut ja vaihdevuosioireet ovat alentaneet bitch-kynnystäni niin paljon, että liikunnasta ei ole varaa luopua puoleksi viikoksikaan. Pikkuhiljaa alkaa myös tuntua siltä, että kunto alkaa olla entisellään. Ainakin juoksukunto (joka kohdallani on aina ollut sellainen kevyestiraahustavahölkkäkunto). Kävin tällä viikolla salilla ensimmäistä kertaa sädehoitojen alkamisen jälkeen. Nostin 12 kg kahvakuulan niskan taakse ja meinasin ruveta tekemään nostoja. Pääsinkin tekemään sen nolon manööverin, jossa pitää laskea puntti lattialle niin, että kukaan muu ei huomaa, etten jaksanutkaan nostaa sitä - ja sehän on hirveän hankalaa, jos sitä ei jaksa nostaa.

On tuo sädetetty puoli vielä kireä, joten ehkä sekin vähän vaikuttaa suorituskykyyn. En ole vielä uskaltanut alkaa sitä kunnolla hieromaan, mutta iho vaikuttaisi varsin hyväkuntoiselta, joten ehkä alan kohta ruttaamaan arpea ja lihaskalvoja sen alla. Kyllä olisin silmiäni pyöritellyt, jos olisin vuosi sitten saanut kuulla, että nykyään jokapäiväiseen venyttelyyni kuuluu kymmenen minuuttia käden, kyljen ja rinnan venytyksiä sekä tissihierontaa.

Gotta catch 'em all!

En minä malta asettua vain sairastamaan! Siihen nähden, että olin muutama päivä sitten leikkauksessa, tunnen itseni varsin energiseksi. Virtaa on riittänyt puuhastella kotona vaikka mitä, ja eilen piti lähteä ihan autolla liikenteeseen. Laittoivat nimittäin tiistaina mulle tekstarin Syöpäklinikalta, että olisi lääkäri keskiviikkona kello 9. Spitaalisen naamavärkin takia nääs. Paha vain, että leprani on kokenut ihmeparantumisen ja näytän jälleen ihmiseltä ihan ilman pakkelikerrostakin. Kävin silti näyttämässä naamaa ja kuvailemassa oireet pahimmillaan. Lääkäri oli sitä mieltä, että reagoin Herceptiniin tällä lailla ja laittoi lähetteen ihotautilääkärille lääkityksen löytämistä varten. Viikon päästähän tuo diagnoosi varmistuu, kun on seuraava Herceptin-pistosaika.

Meilahdesta oli lyhyt matka ajella töihin viemään sairaslomatodistusta ja hakemaan uutta työpuhelinta. Olenko sanonut tai siis kuinka monta kertaa olen jo hehkuttanut, että työnkuvaani rukattiin? Tänä lukuvuonna opetan tosi vähän ja teen pääasiassa verkkopedagogin töitä. Vanha epä-älykäs työpuhelimeni ei oikein sopinut uuteen työnkuvaani ja eilen sain käydä hakemassa itselleni tuliterän iPhonen. Latasin siihen saman tien Pokemon Gon (koska oma puhelimeni on kieltäytynyt pokemoniaalisesta yhteistyöstä) ja ryhdyin täysin ammatillisista syistä tutkimaan pelin maailmaa.

Olen siis käynyt pitkähköillä kävelylenkeilläkin tällä viikolla. Se oli kyllä suunnitelmissa joka tapauksessa, ajattelin jo aiemmin että tällä kertaa en anna kävelykunnon repsahtaa yhtään. Pokemonien metsästäminen on vain antanut hyvää lisäbuustia tälle kuntoilutavoitteelle.

Ihan hauska pelihän se on, ja hyvä liikuttamaan! Itse olen tarkastellut paljolti sitä, miten helppokäyttöinen peli on ja millainen sen palkitsemisjärjestelmä on. Hyvin on tällainen keski-ikäinen ja vähän pelaava tätikin päässyt kärryille pelin ideasta (ja lapset ovat auttaneet innokkaasti ymmärtämään enemmän), ja peli antaa mulle jatkuvasti mitaleja ja badgeja erilaisista saavutuksista. Tällaisenaan tätä ei koulumaailmassa voi käyttää kuin liikuttamiseen, mutta parin vuoden päästä on varmaan paljon alustoja, joille voi rakentaa omia opetuspelejä, ja ehkä silloin niissä hyödynnetään myös lisättyä todellisuutta näppärästi. Tästä kun saisi parhaat puolet (jännitys, palkinnot, nopea eteneminen, kiinnostavat hahmot) siirrettyä sujuvasti myös opetuspelien maailmaan!

Olen minä vähän muitakin töitä tehnyt. Välillä on niin epämukava olo (kipua leikkausalueella, dreeni painaa, liivit kiristää jne.), että on pakko tehdä jotakin, joka saa ajatukset pois fyysisestä olosta. Työt ovat toistaiseksi toimineet. Ja kyllä minä ehdin myös lukea! Downton Abbeyn katsoin Netflixissä loppuun jo! Kaiken kaikkiaan mulla on kuitenkin paljon vähemmän hankala olo kuin puoli vuotta sitten. Pääsen kävelylle, jaksan touhuta ja suihkussakin on oikeastaan ihan ilo käydä. Could be worse - I know it.

Pistän ne Klexanetkin lähes rutiinilla jo. Lähes. Homma menee niin, että hyräilen puoliääneen trololo-laulua, kun pistän piikin napaläskiin hitaasti mutta varmasti. 11-vuotiaana suunnittelin joko lääkärin tai sairaanhoitajan uraa. Varmaan parempi, että en päätynyt sille alalle. Voisivat olla potilaat kummissaan, kun hoitaja aina rokotusta antaessaan kajauttaisi trololololollololollololooloo!

Syövästä voi selviytyä - vaihtoehtohoidoillakin

Ennen juhannusta luin myös Kelly A. Turnerin kirjan Syövästä voi selviytyä - yhdeksän polkua yllättävään paranemiseen. Turner on amerikkalainen integratiiviseen onkologiaan perehtynyt tutkija. Suomeksi: kirja esittelee vaihtoehtohoitoja.

En ole luonteeltani mikään huuhaahuilija. En juo pakurikääpäteetä enkä laita vihersmoothieihini spirulinaa. Kurkumateetä opettelin keväällä juomaan, mutta jopa vaniljalla ja rooiboksella maustettuna se alkaa olla minun makumaailmani äärirajoilla.

Silti Turnerin kirjassa on paljon pointteja, joita ei kannata aliarvioida. Yhdeksän polkua ovat suurimmaksi osaksi ihan järkeenkäyviä. Niihin hän on päätynyt haastattelemalla satoja ihmisiä, joiden vakava syöpä on vastoin odotuksia parantunut. Kaikki yhdeksän kohtaa tulevat jokaisessa haastattelussa esiin, vaikka niillä erilaisia painotuksia onkin.

1. Muuta ruokavaliosi perinpohjin

Tämähän on ihan fiksua. Valkoinen sokeri ja käsitelty vehnä eivät palvele kuin herkkuhimoja (ja siksi en ole toistaiseksi poistamassa niitä ruokavaliosta, mutta vähentää haluan kyllä). Kasvisten lisääminen lisää kuidun, vitamiinien ja hivenaineiden saantia. Turnerin mukaan lihaa ja viiniä kannattaa vähentää, ja vaikka tästä on toisenlaistakin mielipidettä, kohtuudessa kannattanee pysyä. Turner suosittelee myös maitotuotteiden poistamista ruokavaliosta ja juomaveden suodattamista. Suomessa en ehkä lähtisi kumpaakaan, mutta Jenkkilässä nämäkin voivat olla ihan hyviä ideoita.

2. Ota vastuu omasta terveydestäsi

No kyllä! Totta kai pitää tuntea, että homma on itsellä jonkinlaisessa hanskassa. Jos heittäytyy vain hoitohenkilökunnan armoille ja antaa hoitoputken viedä, putoaa tyhjän päälle, kun se loppuu. Joskus tulee tilanteita, joissa ei välttämättä pysty tuntemaan itseään erityisen aktiiviseksi toimijaksi, mutta yleisesti olen sitä mieltä, että on hyvä tietää, mitä itselle tapahtuu, minkälaisia lääkkeitä saa ja myös kuulla vaihtoehdoista eri vaiheissa hoitoputkea.

3. Noudata intuitiotasi

Allekirjoitan tämänkin. Niin pitää tehdä, kuin oikealta tuntuu. Levätä, tehdä työtä, turvautua ystäviin, meditoida tai hankkia kaikki lääketieteelliset hoidot. Tärkeää on myös oppia kuuntelemaan sitä, mitä mieli ja keho tarvitsevat.

4. Käytä kasvirohdoksia ja ravintolisiä

Tähän kohtaan suhtaudun kaikkein skeptisimmin. Kyllähän elimistöä voi buustata erilaisilla superfoodeilla (kts. johdanto), mutta kyllä periaatteessa kaikki pitäisi saada oikeanlaisesta ruokavaliosta (siirry kohtaan 1). Mutta jos juuri sinun intuitiosi sanoo, että nyt olisi homeopatian paikka, en kiellä. Minun ei sano. Ikinä.

5. Vapauta tukahdetut tunteet

Nyt lipsahdetaan hetkeksi huuhaan puolelle, mutta kyllä nykylääketiedekin jo muistaa, että ihminen on sekä keho että mieli, ja toinen voi vaikuttaa toiseen. Stressin yms. vaikutusta syöpään on jonkin verran tutkittu (mutta nyt minulla ei ole esittää linkkiä yhteenkään tutkimukseen). Suoraa syy-seuraussuhdetta ei ole voitu todentaa, mutta sen sijaan se on todettu, että liian vähäinen uni lisää elimistön tulehdustiloja, jotka voivat edesauttaa syöpää.

Omien tunteiden tutkiskelusta on luultavasti enemmän hyötyä kuin haittaa. Se auttaa laittamaan erilaiset asiat elämässä oikeaan tärkeysjärjestykseen ja hankkiutumaan eroon turhista taakoista.

Vaikka kyllä minua vähän rupesi mietityttämään, voisiko ihmisen elimistössä oikeasti kiertää energiaa, jonka tukkeutuminen aiheuttaisi häiriöitä solutasolla. Tosin en tiedä, onko minun rintasyöpäni nyt sydänchakran tukkeutumisen vai ylivuodon aiheuttama:

Vaihtoehto 1

Kehittymätön ja tukkeutunut neljäs chakra aiheuttaa kyvyttömyyttä tuntea ja ymmärtää omia tunteita, sekä havaita ja ymmärtää muiden ihmisten tunteita. Kadotat silloin kyvyn myös ottaa vastaan rakkautta ja rakastaa. Tämä on yhteyden kadottamista tunteisiin ja empatiaan.

Hmm, en oikein tunnista itseäni, paitsi ehkä ajoittaisesta kyvyttömyydestä omien tai muiden tunteiden ymmärtämisessä, mutta pitäisin sitä silti ihan normaalivaihtelun rajoihin asettuvana.

Vaihtoehto 2

Ylitoiminta aiheuttaa tunteiden ailahtelujen mukaan elämistä, jossa tunteen vaihtuessasi myös itsesi ja suhtautumistapasi vaihtuvat. Voimakkaat tunteet aiheuttavat itsehallinnan menetyksen. Yliherkkyys muiden tunteille, ja sairaalloinen itsensä uhraaminen muiden hyväksi ovat myös chakran tasapainottomuuden merkkejä.
Mies tunnistaisi varmasti minut tästä. Kyllä tämä itsestäkin tutummalta tuntuu kuin tuo vaihtoehto 1. Mutta ei tästä tukkeutumia pitäisi tulla!
(Täältä kopsasin nuo kuvaukset.)

Kieltämättä chakra-teoria sai minut lukemaan ihan uudella tavalla Hesarin artikkelia siitä, että aivosyöpä on yleisempi yliopistotutkijoilla ja -opettajilla kuin muilla pulliaisilla. Selvästi on mennyt kruunuchakra tukkoon ja yhteys omaan henkisyyteen on katkennut. (Pitääkö tähän erikseen merkitä, että oli sarkasmia?)

6. Kehitä myönteisiä tunteita

Totta kai! Positiivisuus ja luottamus selviytymiseen ovat varmasti yksi tärkeimpiä syitä, miksi joku selviää ja toinen ei. Onnea ja iloa kannattaa muutenkin etsiä elämäänsä, niin endorfiinin määrä elimistössä nousee ja stressi vähenee.

7. Ota vastaan ympäristön tuki

Kyllä kiitos, tänne vaan! Apua pitää myös uskaltaa pyytää, koska minun nähdäkseni ihminen on rakennettu niin, että hän haluaa auttaa. Antaminen ja vastaanottaminen ovat kolikon kaksi kääntöpuolta. Elämä on laittanut minut saamapuolella useampaan otteeseen, mutta toivon, että toistaiseksi riittää lesken ropokin (ahaha-ahaha, olipa hyvä ja monitasoinen vitsi!) ja jossain vaiheessa voin jakaa omastani enemmänkin.

8. Syvennä henkisyyttäsi

Voin nyökytellä tällekin, koska henkisyys voi olla muutakin kuin hengellisyyttä tai uskonnollisuutta. Tärkeää on löytää mielen ja kehon tasapaino, ymmärrys siitä, että myös mielen hyvinvointia ja yhteyttä omaan sisimpään tarvitaan kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin.

9. Vahvista elämänhaluasi

Kyllä minusta elämälle kannattaa laittaa tavoitteita, vaikka sairastuukin vakavasti. Elämää ei voi laittaa tauolle, vaan ajatella, että nämä asiat minä haluan vielä tehdä/nähdä/elää. Jollekin se voi olla bucket list, jollekin toiselle päätös siitä, että kasvatan lapset aikuiseksi.

Kaiken kaikkiaan ihan fiksuja neuvoja tämä kirja tarjoaa ja amerikkalaiseen tapaan löytyy paljon lähteitä, joihin voi itse tarkemmin perehtyä (oli tarkoituksena sitten lisätiedon hankkiminen tai huuhaan kumoaminen). Sen haluan kyllä tässä sanoa, että en usko, että mitä tahansa syöpää voi parantaa näillä keinoilla. Se kun ei ole aina omissa käsissä, vaikka kuinka kuuntelet intuitiotasi ja otat vastuun omasta parantumisestasi. Toisaalta jos itse saisin nyt diagnoosin, joka antaisi elinaikaa muutaman kuukauden, en tiedä, kuinka suuri olisi motivaationi viettää ne kuukaudet esimerkiksi sytostaattihoidoissa. Mieluummin ehkä kirkossa tai joogameditaatioretriitissä tai kotona perheen ja ystävien keskellä superfoodeja nauttien. (Oikeasti söisin luultavasti ranskalaisia ja suklaata, koska kohta tässä kuitenkin kuollaan, mutta onhan se hyvä tietää vaihtoehdoistakin!)

Kunnonkohotusviikon kuulumiset

Sain edelliseen bloggaukseeni lohduttavia vastauksia, että on ihan mahdollista, että Neulastan laitto on onnistunut. Minulla on kuitenkin omat epäilykseni, koska kivut ja säryt ovat niin pienet tällä kertaa. Kipujen puolesta tämä hoitokerta oli kyllä helpoin tähän mennessä. Päätä on vähän juilinut, kun aivosolut yrittävät järjestäytyä uudelleen, mutta pillereiden sijaan olen pystynyt turvautumaan saunaan. Samaten oikea käsivarsi on ollut jäykähkö, mutta sekin on kuulemma ihan normaalia, että sytostaattien aikana lihassolut eivät käyttäydy odotusten mukaisesti. Herceptin-reisi ärtyy vieläkin liikkuessa, mutta pakotin sen silti lyhyelle hölkkälenkillekin.

Tällä kertaa ruoansulatuselimistöni on kuitenkin ollut vastakarvaan, ja olen saanut vieraakseni sekä närästyksen että ummetuksen. Mikään vaivoistani ei kuitenkaan ole erityisesti haitannut minun olemistani. Jaksoin viime viikonloppuna juhlia isän 70-vuotispäivät - ja jaksoin ajaa Keski-Suomeen niitä juhlimaan ja takaisin kotiinkin. Peruukki pääsi ensimmäistä kertaa käyttöön noissa juhlissa, ja vaikka alussa tuntuikin todella outoa kantaa hiostavaa majavaa päälaella, loppupäivästä sen kanssa oli jo ihan luonteva olo. Kehujakin sain, joten kai onnistuin valitsemaan ihan hyvän mallin.

Tänään peruukki pääsi jo toista kertaa esille, kun vietettiin koulun kevätjuhlia. Iso kiitos kuuluu ihanille kollegoilleni, jotka ovat minua tänä keväänä tukeneet tsemppausviestein tai paikkaamalla poissaolojani! Kerätkää voimia kesän aikana. Minäkin aion tehdä niin, vaikka vielä muutaman toimistotyöpäivän teenkin tällä ja ensi viikolla. Mutta ensi viikon torstaina alkavat CEFit, ja niiden aikana en aio ajatellakaan töitä. Ei se ehkä ihan lomaakaan tule olemaan, mutta ainakin voin keskittyä itseeni ja kesäpuuhasteluun.

Juoksen taas!

Kävin lenkillä. Juoksu(hölkka? hölköttely?)lenkillä. En edes muista, milloin viimeksi olisin käynyt, mutta ihan varmasti se oli ennen helmikuun puoltaväliä. Ihanaa, että vihdoinkin olosuhteet (tissi, lihakset ja sää) olivat suotuisat! Uskomatonta, että jaksoin juosta saman lenkin, jonka vasta viikko sitten kävelin vaivaisesti ja kahden lepotauon voimin!

Olen siis toipunut varsin mallikkaasti toisestakin sytostaattitiputuksesta. Onneksi hoitokertojen väliin osuu tämäkin viikko, jolloin jaksan lenkkeillä ja pyöräillä ja käydä salilla. Liikunnan tuoma mielihyvä auttaa käsittelemään vähän paremmin sitä ketutusta, että sytoakne on taas täällä. Laskin eilen, että nenässä on kymmenen finniä, leuassa viisi ja hiusrajassa kymmenen. Tai itse asiassa koko päänahka on ihan kirjava, mutta nuo, jotka ovat lähimpänä otsaa, loistavat peilistä selvimmin.

Viime aikoina on mielessä pyörinyt taas pelkokin. Mitä enemmän luen muiden tarinoita tai juttelen muiden kanssa, sitä paskemmilta omat speksit alkavat vaikuttaa. 77 mm, gradus 3, levinnyt kainaloon. Mitäs jos se onkin jo levinnyt pidemmällekin tai tekee niin par'aikaa? Tiedostan ihan hyvin, että on turha murehtia etukäteen jotakin, joka on vain mahdollista, mutta koitapa sanoa se mielelle! Pakko siis vain myöntää, että pelottaa ja antaa tunteen mennä itsekseen ohitse.

Elämä on järjestyksessä, kun se on kirjattu kalenteriin, ja siksi olen tehnyt jo kovasti suunnitelmia syksyn varalle. Elokuussa aion osallistua Twilight Runiin, joka on Syöpäsäätiötä tukeva juoksutapahtuma. Itse kyllä ilmoittauduin 5 km:n kävelylle, koska CEF ja ei voi tietää. Syyskuussa osallistun Midnight Runiin, ja siellähän pitäisi jaksaa 10 km. Laitoin tavoiteajan vielä sellaiseksi, että muutama juoksuaskel pitäisi ottaa. Pitää toivoa, että hoitoaikataulut eivät kauheasti sotke näitä muita aikataulujani. Mutta tärkeintä on, että on jotain suunniteltuna!

Päästäkää mut punttisalille!

Bloggaustahdin harvenemisesta voi päätellä, että on tässä ollut muutakin tekemistä kuin rintasyövän märehtiminen. Toisaalta nämä rintasyöpäänkin liittyvät asiat arkipäiväistyvät. Johan tässä näitä punktioita on koettu kerta jos toinenkin (ja joka kerta kiitetty siitä, että kainalon puoli on vieläkin niin tunnoton, että iso punktioneula ei aiheuta mitään reaktiota). Tällä hetkellä rintasyöpä aiheuttaa lähinnä ärtymystä, koska nestettä kertyy rintaan ja kainaloon valtavia määriä, se aiheuttaa kipua ja maailmasta ei löydy rintaliivejä tai toppia, joka tuntuisi juuri nyt päällä hyvältä.

Odotankin ylihuomista jälkitarkastusta ja lupaa alkaa edes nukkua ilman tukea. Katsotaan, saanko. Urheilu ei houkuttele juuri nyt yhtään, koska rintaa painaa. Ylihuomenna osaan jo vaatia, mistä punkteeraataan. Kahdella viimeisellä kerralla on kyllä saatu paljon ulos (150 ja 80 ml) mutta rinta paukahtaa ihan saman tien täyteen uudelleen.

Onneksi ulkona on kaunis kevätsää. Vaikka pitkien kävelyidenkin jälkeen rintsikoiden aikaansaamat hiertymät näyttävät siltä, että olen juossut ultramatkoja, on ihanaa kävellä aurinkoisella merenrannalla. Ja terveellistä. Teini ystävällisesti huomautti eilen, että mun maha on kasvanut. Se on kuulemma "ihanan pehmeä". Gee, thanks.

Ei se kyllä mikään ihme ole. Normaalielämästä tuttu lohtusyöminen on saanut ihan uudet mittasuhteet, kun on aikaa syödä ja ympäristö oikein kannustaa ottamaan vähän rennommin. Silti paino on hienoisessa laskussa. Eiliseen asti valehtelin itselleni, että haavan paraneminen vie energiaa. Toisaalta minä kyllä tiedän tasan tarkkaan, paljonko energiaa laitan suusta sisään, ja satavarmasti haava ei vie 500 kaloria päivässä... Teinin kommentin jälkeen pitää varmaan myöntää, että lihakset ne siellä vaan karisee. Haluan takaisin liikunnallisen arkeni!

Tänään katselin Areenasta Akuutti-ohjelman tekemän henkilökuvan levinnyttä syöpää sairastavasta perheenäidistä. Aiheutti nyökyttelyä ja kyyneliä silmäkulmissa ja tarpeen löytää oma vertaistukiryhmä. Tai kyllä se tässä pinnalla on ollut viime aikoina muutenkin, mutta nyt alkoi tuntua siltä, että olisi kiva, jos olisi ihan oikeasti joku paikka tai nettiryhmä, jossa saisi kysymyksiin vastauksia ja ymmärrystä kaikenlaisille tunteille ja ajatuksille, mitä tähän ei kuitenkaan voi möläytellä.

Hyvässä balanssissa

Olen jatkanut lomailua. Oikeastaan olen löytänyt aika ihanteellisen päivärytmin: herään ajoissa, teen vähän töitä aamulla, lähden kaupungille ja nautiskelen elämästä, syön illallista perheen kanssa. Tällaiseen voisi tottua. Ainakin jos takaraivossa ei koko ajan olisi ajatus siitä, että palkallisia sairaslomapäiviä on 42 - olisipa hyvä, jos ne riittäisivät kesälomaan saakka.

En mennytkään maanantaina elokuviin, vaan ystävä tuli kyläilemään. Istuimme kumpikin nojatuolissamme, jaoimme parhaita paloja murheistamme, kuuntelimme toisiamme ja etsimme yhtymäkohtia erilaisista elämäntilanteistamme. Se hyvä puoli tässä sairaslomassa on, että ehdin tavata ystäviä! (Nyt voisin pitää sellaisen tekopyhän puheen siitä, kuinka tämä pysäyttää ja laittaa elämänarvot uusiksi, mutta todellisuudessa kaipaan elämääni myös työhaasteita ja mielestäni tapaan ystäviä useimmiten riittävän usein ja pitkään.)

Tiistaina oli leffapäivä. Päädyin Deadpooliin. En ole mikään Marvel-fani, joten en oikeastaan tiennyt, mitä olen menossa katsomaan. En siis tiennyt esimerkiksi sitä, että Deadpool haluaa alunperin kuolemattomaksi siksi, että hän sairastaa parantumatonta syöpää, joka on levinnyt kaikkialle kehoon. En ilmeisesti pääse aiheesta eroon edes räävittömän komedian avulla. Mutta ei se mitään, enhän minä oikeastikaan pääse tästä eroon. Elokuva oli joka tapauksessa mainio: hauska, romanttinenkin ja varsinkin vauhdikas. Kaiken kaikkiaan vaikutus oli niin aivot narikkaan kuin tässä tilanteessa on mahdollista.

Kävin tiistaina myös kuorossa ensimmäisen kerran leikkauksen jälkeen. En ole kertonut kuorokavereille tilanteesta enkä tiedä, kerronko tai missä vaiheessa kerron. Valikoin päälleni sellaiset vaatteet, etteivät tissit erottuneet, ja tulin taktisesti myöhässä harjoituksiin, jotta en joutuisi selittelemään, miksi en osallistu alkuvenytyksiin. Toistaiseksi tuntuu siltä, että on kiva, jos on edes joku paikka, jossa minä olen vain minä, enkä myös syöpäpotilas. Tai itse asiassa se kuva ei ole edes syöpäpotilas, vaan syövän uhri, koska onhan se nyt hirveää, että nuori nainen, leskikin vielä, jolla on aika nuoret lapset, sairastuu. Ja vaikka tästä paranenkin, niin sittenkään en ole enää vain minä, vaan selviytyjä ja taistelija. Saanko olla vaan laiska paska, kiitos?

Pyrkimys siihen on ainakin tällä viikolla suuri. Eilen kävin kaupungilla lounaalla. (Suosittelen Pompieria lämpimästi!) Ja kakkujälkkärillä. Juteltiin ystävän kanssa - syövästä mutta onneksi paljon muustakin. Ja päätin kaupunkireissuni taas leffaan. Hail, Caesar! oli myös oikein viihdyttävä kokemus (vaikka vähän enemmän työminää ja -ajatuksia herättelevä kuin vaikka Deadpool - vieläköhän sitä ehtisi niiden ja niiden opiskelijoiden kanssa käydä tämän tänä keväänä katsomassa).

Tänään ajattelin käydä lähinnä pitkällä kävelylenkillä kevätauringossa. Koska voin. Ja koska en voi mennä juoksulenkille. Nyt alkaa tulla jo sellainen ahdistus, että saisinko jo urheilla. Hartioita kiristää ihan konkreettisesti ja päätä kuvaannollisesti. Kävelylenkkien lisäksi olen harrastanut hyvin varovaista venyttelyä ja paljon tietoista läsnäoloa. Saanko jo kohta vaihtaa juoksuun, tanssiin ja punttien nosteluun?

Kaikki tämä löhnääminen on vaikuttanut niin, että tunteilla on ollut aikaa nousta pintaan. Tähän asti olen tuntenut itseni lähinnä voimattomaksi ja ajoittain epämääräisen pelokkaaksi. Tällä viikolla olen ollut välillä myös vihainen. Eipä tuo mitään auta, mutta kiva tietää, että tulee käytyä läpi kaikki kriisin vaiheet. Olen myös tuntenut enemmän ihan selvää surua. Vielä se ei oikein kohdistu mihinkään, koska ennen jälkitarkastusta ei oikein tiedä, mitä pitäisi surra, mutta parempi niin, niin voin ottaa sen vain tunteena, eikä tule heti tarve järkeistää ja etsiä ratkaisuja.

Näettekö? Kyllä on ollut hyötyä mindfulness-harjoituksista! Tuhkasta nousee uusi ihminen, jolla on tasapainoinen tunne-elämä. Tosin itsetuntemukseni on tässä iässä jo niin hyvä, että tiedän, että se uusi ihminen katoaa jonnekin, kunhan palaan töihin ja tulee ensimmäinen kunnon työstressi. Sitten tapaatte Deadpoolin, ihmisraunion, joka on vittuuntunut kaikkeen ja tekee kaikesta sarkastista pilaa.

Elämä ilman dreeniä on ihanaa!

Toissapäivänä rakas dreenini alkoi vuotaa ja iltasuihkun jälkeen laastarin alta valui letkua pitkin jatkuva virta housunkaulukseen. Makuuasennossa helpotti, mutta siinä oli se huono puoli, että kipu oli niin sietämätön, että Panadol ja Burana yhdessä eivät tuntuneet missään. Valvoin puoli yötä, söin Tramalin, joka auttoi nukkumaan hetken, ja herätin miehen aamulla puoli seitsemältä ilmoittaen tarpeestani päästä Kirran haavapoliklinikalle 8.00.

Lääkäri totesi, että otetaan koko roska pois. Ihanaa! Sain ohjeen käydä ostamassa paksuja mummojen yösiteitä, jotka keräävät vuodon, jota on tulossa rutkasti, koska dreenin kautta nestettä kertyi viimeisenä vuorokautena 80 ml - siitä ei ihan heti päästä pariin millilitraan.

Tai näin sen pitäisi mennä. Minä olen nyt topannut 1,5 vrk tissiä vaipoilla ja vuotoa on tullut arviolta maksimissaan 15 ml. Ainakin todella vähän. Mikä tarkoittaa sitä, että se todennäköisesti kertyy tuonne tissin sisään. Jee, hurraa, jippii! Päässen siis huomenna tai ylihuomenna kokemaan rinnan punkteerauksen. Sairaus tarjoaa jatkuvasti uusia, mielenkiintoisia kokemuksia.

Mutta tästäkin tulevaisuudenkuvasta huolimatta elämä tuntuu paljon paremmalta ja normaalimmalta ilman dreeniä. Suihkussakäynti tänä aamuna oli oikeastaan ihanaa. Annoin hetken ilmakylpyäkin hionneelle iholle, kun ei tuntunut ihan välttämättömältä saada dreenin ympärille kaikkea mahdollista kiristystä saman tien. (Silti elän vielä symbioosissa tyrävyöni kanssa; normirintsikat ovat ihan liian monimutkaiset ja painavat vääristä paikoista.) Tein normaalin puolen tunnin kävelyni (40 minuutissa) ja hetkittäin en edes tuntenut outoa oloa rinnuksissa. Pystyn jopa jotenkuten makaamaan oikealla kyljelläni!

Dreenin menetyksen jälkeen elämä rupesi heti muutenkin normalisoitumaan. Parisuhdeidylli vaihtui normaaliin yhteiseloon turhine riitoineen. Päänsärky rupesi ärsyttämään. (Nyt pitäisi vielä tietää, johtuuko se kiristävästä topista, epätasapainotetusta hartialinjasta, kuukautisista, flunssasta, joka ainakin kaikille muille aiheuttaa päänsärkyä, vai ehkäpä sittenkin kohonneesta verenpaineesta...) Voimavarat riittivät siihenkin, että rupesin lukemaan muiden rintasyöpäblogeja.

Eipä olisi kannattanut! Syitä on kaksi.
1) Kateus. Moni kirjoittaa niin paljon paremmin! Ihmiset jaksavat etsiä lähteitä ja viitata niihin tai värittää tekstiä hauskoilla gifeillä. Minä vaan oksennan tunteeni tähän ja that's it.
2) Kauhu. Kaikenlaisia kamalia juttuja on ihmisille sattunut. En halua omalle kohdallle. Sitä paitsi moni on löytänyt paljon ikävämpiä tilastoja kuin minä. Itse olen vain iloisesti katsonut, että on hyvä parantumisprosentti rintasyövästä, hieno homma, ja ajatellut, että nuorena toipuu nopeasti. Ja paskat. Nuorten rintasyövät ovat aggressiivisia ja rintasyöpien uusiutumisprosentti on suuri.

Kyllä minä silti ajattelin katsoa erityisesti niitä positiivisia tilastoja ja minun tarkoitus on ehdottomasti toipua tästä. Mutta ehkä voisin nyt vähitellen päästää edes tietoisuuteen sen ajatuksen, että minä en välttämättä päätä, miten tässä käy.

Ollapa kivuton

Parikymppisenä ihmettelin ihan ääneen tällaisia arvolistauksia, joissa terveys oli kärjessä. Kyllähän nyt taiteesta ja ilmaisunvapaudesta ja ystävyydestä voi nauttia sairaanakin! Ilmeisesti itsestäänselvyyksiä ei oikein osaa arvostaa, ja terveyden arvon ymmärtää vasta, kun sitä ei ole. Näin olen ainakin minä huomannut iän karttuessa ja paikkojen prakatessa.

Nyt ollaan taas sellaisessa tilanteessa, että antaisin aika paljon, jos ei tarvitsisi miettiä terveyttä. Enkä edes puhu syövästä, vaan ihan siitä, että olisipa ihanaa, jos ei koko ajan olisi pikkuisen kipeä. Minähän en voi itse asiassa mitenkään huonosti noin yleensä ottaen: hyväkuntoisena olen toipunut ihan hyvin leikkauksesta. Sanoisin, että elämänkokemusta ja henkisiäkin voimavaroja on sen verran, ettei tämä sairastaminen mahdotonta ole. Uskallan itkeä, kun itkettää, ja tiedän, milloin kannattaa lopettaa itkeminen.

Viikko sitten, kun olin lääkärissä, samassa odotushuoneessa oli yhdeksänkymppinen mummo, joka viiden minuutin välein kysyi tyttäreltään, mikä tämä paikka on. Minulla menee kuitenkin ehkä vähän paremmin. En myöskään ole kuin Facebook-kaverini 4-vuotias lapsenlapsi, jonka tähänastisesta elämästä syöpä on vienyt leijonanosan.

Mutta silti tässä joutuu kohtaamaan oman rajallisuutensa. Kävin maanantaina ensimmäisen kerran kävelyllä. Köpöttelin kilometriä puoli tuntia ja kotiin päästyäni olin aivan hikinen ja uupunut. Ei se edes ollut fyysisesti niin rankkaa, mutta kun piti varoa ja tunnustella mielessään, että onko tämä nyt hyvä. Samalta varmaan tuntuu sitten yhdeksänkymppisenä, kun pitäisi päästä ulos, mutta ei oikein uskaltaisi.

Lauantai oli kyllä hyvä katsaus tulevaisuuteen. Minä olin väsynyt, varsinkin fyysisesti, ja mies hirveässä flunssassa. Minä istuskelin sohvalla ja voivottelin, kuinka kipeää tekee. Mies laittoi ruokaa, mutta pysähtyi välillä lepäämään, ja kysyi sitten, mitä hän olikaan tekemässä. "Ota salaattiaineet kaapista!" huutelin sohvalta. "Nyt lohi pannulle!" Kyllä me vielä tässä tilanteessa ollaan 30 vuodenkin päästä, näin olen päättänyt.