Joululoman jälkeen tuntuu siltä, että elämä on palannut normaaliin uomaansa. Tunnen itseni varsin terveeksi ja elinvoimaiseksi; jopa töitä on mukava tehdä.
Usein lähes unohdan, että tässä jokin syöpäkin oli. Lähes. Tammikuun ensimmäisellä viikolla ihoni vihdoinkin reagoi sädehoitoon. Rintaan ilmestyi punainen läntti, se sellainen silitysraudan polttaman näköinen. Lasten mukaan pigmenttiläiskiäkin on tullut lisää. Kaiken kruunaa jumalaton turvotus, oikea kudosnesteräjähdys. En varsinaisesti osannut odottaa tätä, koska viimeinen sädehoito oli 8.11.
Turvotus johtuu kyllä todennäköisemmin vääränlaisesta treenistä. Enpä arvannut sitäkään, että saisin treenaamalla (yhden) kivikovan rintalihaksen! Olen uinut viime aikoina aika paljon (eli 500-1000 m kerran viikossa) ja se on selvästi vaikuttanut kudosnesteen liikkeisiin. Olen kuitenkin jatkanut sitkeästi sekä vesi- että muutakin liikuntaa, varonut leikattua puolta vähän enemmän ja venytellyt runsaasti. Kai se taas tästä. Eilen lahjoin lapset hieromaan käsivartta. Tulevat fysioterapeutit onnistuivat naksauttamaan pari strangia poikki - kotikonsteilla selviää näemmä vaikka mistä!
Huumorilla selviää siitäkin, että mätkähtää talven ensimmäisellä luistelukerralla persiilleen ja lyö häntäluunsa niin, että vielä viikon perästä asennon vaihtaminen makuullaan ja istuallaan on vaikeaa. Eipähän kiinnitä niin paljon huomiota rinnan ja käden turvotukseen. Treeneistäkin tulee kiinnostavia, kun kättä pitää varoa, mutta alaselälle ei uskalla varata - ei pysty edes juoksemaan tai kunnolla kävelemään!
Siinä ei huumori paljon auta, kun kuulee tuttavasta, joka on saanut rintasyöpädiagnoosin. Ja se perkele on ehtinyt leviämään. Vituttaa ja surettaa tämä tauti. Kiitollisuuttakin tunnen, koska toistaiseksi olen päässyt aika helpolla. Voisi olla niin paljon paskemminkin.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sädehoito. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sädehoito. Näytä kaikki tekstit
torstai 12. tammikuuta 2017
torstai 17. marraskuuta 2016
Syvällä kiinni arjessa
Viime viikon tiistaina oli viimeinen sädehoitokerta. Luulin maanantaille asti, että keskiviikko olisi vika kerta. Koska en osaa poistaa kalenterista viimeistä hoitokertaa, vaikka alussa suunnitellulle taukopäivälle tuleekin hoitokerta. Ei se mitään, tuntui ihan joululta, kun sai kuulla, että hoito onkin aiemmin ohi!
Kyllä minusta nyt vähän tuntuu siltä, että olen saanut oman elämäni takaisin. Venytettynä ja murjottuna, mutta se on taas minun. Syöpä ei ainakaan juuri nyt sanele minun aikataulujani ja tekemisiäni. Työnantaja, lasten harrastukset yms. sanelee, mutta sellaistahan elämä kai aina on ollut.
Töiden suhteen tunnen olevani jopa vähän niskan päällä, mikä on aivan mahtava fiilis, kun pari kuukautta meni niin, että olin koko ajan viime tipassa ja vähän miten sattuu työtehtävieni kanssa. Olen pyrkinyt pitämään joka viikko yhden etätyöpäivän, mikä on toiminut loistavasti: olen saanut tehtyä hommia rauhassa ja ainakin niinä päivinä olen ehtinyt lenkillekin.
Merkitsen liikuntahetkeni kalenteriin jo etukäteen ja pyrin pitämään niistä kiinni. Tunnen itseni ja tiedän, että olen kärttyisä ämmä, jos en pääse säännöllisesti liikkumaan. Tiukat aikataulut ja vaihdevuosioireet ovat alentaneet bitch-kynnystäni niin paljon, että liikunnasta ei ole varaa luopua puoleksi viikoksikaan. Pikkuhiljaa alkaa myös tuntua siltä, että kunto alkaa olla entisellään. Ainakin juoksukunto (joka kohdallani on aina ollut sellainen kevyestiraahustavahölkkäkunto). Kävin tällä viikolla salilla ensimmäistä kertaa sädehoitojen alkamisen jälkeen. Nostin 12 kg kahvakuulan niskan taakse ja meinasin ruveta tekemään nostoja. Pääsinkin tekemään sen nolon manööverin, jossa pitää laskea puntti lattialle niin, että kukaan muu ei huomaa, etten jaksanutkaan nostaa sitä - ja sehän on hirveän hankalaa, jos sitä ei jaksa nostaa.
On tuo sädetetty puoli vielä kireä, joten ehkä sekin vähän vaikuttaa suorituskykyyn. En ole vielä uskaltanut alkaa sitä kunnolla hieromaan, mutta iho vaikuttaisi varsin hyväkuntoiselta, joten ehkä alan kohta ruttaamaan arpea ja lihaskalvoja sen alla. Kyllä olisin silmiäni pyöritellyt, jos olisin vuosi sitten saanut kuulla, että nykyään jokapäiväiseen venyttelyyni kuuluu kymmenen minuuttia käden, kyljen ja rinnan venytyksiä sekä tissihierontaa.
Kyllä minusta nyt vähän tuntuu siltä, että olen saanut oman elämäni takaisin. Venytettynä ja murjottuna, mutta se on taas minun. Syöpä ei ainakaan juuri nyt sanele minun aikataulujani ja tekemisiäni. Työnantaja, lasten harrastukset yms. sanelee, mutta sellaistahan elämä kai aina on ollut.
Töiden suhteen tunnen olevani jopa vähän niskan päällä, mikä on aivan mahtava fiilis, kun pari kuukautta meni niin, että olin koko ajan viime tipassa ja vähän miten sattuu työtehtävieni kanssa. Olen pyrkinyt pitämään joka viikko yhden etätyöpäivän, mikä on toiminut loistavasti: olen saanut tehtyä hommia rauhassa ja ainakin niinä päivinä olen ehtinyt lenkillekin.
Merkitsen liikuntahetkeni kalenteriin jo etukäteen ja pyrin pitämään niistä kiinni. Tunnen itseni ja tiedän, että olen kärttyisä ämmä, jos en pääse säännöllisesti liikkumaan. Tiukat aikataulut ja vaihdevuosioireet ovat alentaneet bitch-kynnystäni niin paljon, että liikunnasta ei ole varaa luopua puoleksi viikoksikaan. Pikkuhiljaa alkaa myös tuntua siltä, että kunto alkaa olla entisellään. Ainakin juoksukunto (joka kohdallani on aina ollut sellainen kevyestiraahustavahölkkäkunto). Kävin tällä viikolla salilla ensimmäistä kertaa sädehoitojen alkamisen jälkeen. Nostin 12 kg kahvakuulan niskan taakse ja meinasin ruveta tekemään nostoja. Pääsinkin tekemään sen nolon manööverin, jossa pitää laskea puntti lattialle niin, että kukaan muu ei huomaa, etten jaksanutkaan nostaa sitä - ja sehän on hirveän hankalaa, jos sitä ei jaksa nostaa.
On tuo sädetetty puoli vielä kireä, joten ehkä sekin vähän vaikuttaa suorituskykyyn. En ole vielä uskaltanut alkaa sitä kunnolla hieromaan, mutta iho vaikuttaisi varsin hyväkuntoiselta, joten ehkä alan kohta ruttaamaan arpea ja lihaskalvoja sen alla. Kyllä olisin silmiäni pyöritellyt, jos olisin vuosi sitten saanut kuulla, että nykyään jokapäiväiseen venyttelyyni kuuluu kymmenen minuuttia käden, kyljen ja rinnan venytyksiä sekä tissihierontaa.
tiistai 25. lokakuuta 2016
15/25 suoritettu
Tallinna oli ja kolea. Ruoka oli hyvää.
Pientä kuumotusta oli kyllä jo ennen matkalle lähtöä. Linac 7 - sädehoitokoneen aikataulu oli viturallaan jo puoli kymmeneltä aamulla. Satamassa piti olla yhdeltätoista. Kohtalo oli suopea ja sain siirron Linac 3:lle. Hetken verran en vihannut sädehoitoja: pääsin hoitoon ja hoidosta pois ihan ajallani, ja siellä hoitohuoneessa soi Bon Jovi! Normaalisti en erityisemmin pidä Bon Jovista, mutta kun on kuunnellut Linac 7:n Souvareita ym. laatumusiikkia pari viikkoa, You Give Love a Bad Name on todella hyvä biisi.
Jos haluatte tietää tarkemmin, mitä siellä sädehoidossa oikein tapahtuu, lukekaa Keskeneräisen postaus. Tosin minulla ei ole tuota snorkkelia, koska sädetetään oikeaa puolta eikä tarvitse suojella sydäntä, ja koko proseduuri kestää muutamia minuutteja.
En muuten edes tiennyt ennen eilistä, että näitä sädehoitojakin voi olla rintasyövässäkin erilaisia. Ehkä se vähän vähentää omaa ketutusta, että tietää, että joku toinen saa kärsiä molemmista, epämääräisistä aikatauluista ja siitä, ettei saa hengittää vapaasti.
Restoran Kuldmokk, perjantai-illan pitkän kaavan illallinen.
Ehdottomasti käynnin väärti!
Rukis, perjantai-illan jälkkäri.
Ei halpa, mutta kiva sekä sijainniltaan, interiööriltään että valikoimaltaan.
Cafe de Lyon, jossa söimme lauantaina ennen kotiinlähtöä.
Perushyvä ja kohtuuhintainen ranskalainen.
Parasta paikassa oli se, että saimme ruuan eteemme ja syötyä 45 minuutissa (ja ehdimme ajoissa laivaan).
Pientä kuumotusta oli kyllä jo ennen matkalle lähtöä. Linac 7 - sädehoitokoneen aikataulu oli viturallaan jo puoli kymmeneltä aamulla. Satamassa piti olla yhdeltätoista. Kohtalo oli suopea ja sain siirron Linac 3:lle. Hetken verran en vihannut sädehoitoja: pääsin hoitoon ja hoidosta pois ihan ajallani, ja siellä hoitohuoneessa soi Bon Jovi! Normaalisti en erityisemmin pidä Bon Jovista, mutta kun on kuunnellut Linac 7:n Souvareita ym. laatumusiikkia pari viikkoa, You Give Love a Bad Name on todella hyvä biisi.
Jos haluatte tietää tarkemmin, mitä siellä sädehoidossa oikein tapahtuu, lukekaa Keskeneräisen postaus. Tosin minulla ei ole tuota snorkkelia, koska sädetetään oikeaa puolta eikä tarvitse suojella sydäntä, ja koko proseduuri kestää muutamia minuutteja.
En muuten edes tiennyt ennen eilistä, että näitä sädehoitojakin voi olla rintasyövässäkin erilaisia. Ehkä se vähän vähentää omaa ketutusta, että tietää, että joku toinen saa kärsiä molemmista, epämääräisistä aikatauluista ja siitä, ettei saa hengittää vapaasti.
torstai 20. lokakuuta 2016
Je suis fatigué!
Vihaan sädehoitoja. Vihaan sitä, että minun pitää jokaikinen päivä raahautua Meilahteen. Vihaan sitä, että harva se päivä sädetyskoneet reistailevat ja saan odottaa siellä puoli tai kaksi tuntia. Vihaan sitä, että tämän takia en ehdi tehdä töitä. Vihaan sitä, että jokainen päivä on paikasta toiseen sinkoilemista. Vihaan sitä, että minulla menee parkkimaksuihin viikossa enemmän rahaa kuin yleensä vuodessa.
Koska en voi sanoa sädehoidoille fuck it, sanon vain fatiikki. Se tarkoittaa uupumusta. Ja minulla taitaa olla se.
Väsymyksen viimeistelee vaihdevuosioireisto. Vihaan myös herätä yöllä kuumiin aaltoihin. Puoli kahdeltatoista ruukaa tulla ensimmäinen, mutta se ei ole paha, ja sen jälkeen nukahtaa nopeasti. Puoli kolmelta alkaa helvetti. Yleensä nukahdan uudestaan vasta puoli viiden maissa.
Ehkäpä sanon kohta töille fuck it. Olen aika täsmälleen sädehoidon puolessavälissä. Vielä on aikaa jäädä sairaslomalle, jos voimat loppuvat. Tällä viikolla olen ollut syyslomalla. Ajattelin, että kun ei tarvitse käydä työpaikalla, niin ehdin kotona keskittyä parina päivänä ajatusta vaativiin paperitöihin. Ja pah. Töille olen ehtinyt uhrata pari tuntia ja nekin sädehoito-osaston odotustiloissa.
Sen sijaan olen tehnyt sellaisia juttuja, joita en ole ehtinyt työpäivien aikana hoitaa: hakenut vihdoinkin silikoniproteesin, keskustellut pankissa lasten omaisuuden sijoittamisesta, etsinyt Ikeasta sisustusratkaisuja kuopuksen huoneeseen, ajanut Ikeaan vaihtamaan lamppua joka ei sopinutkaan paikalleen. Rikollisen paljon aikaa on ottanut vakuutusten tarjouspyyntöjen tekeminen ja tarjousten läpikäyminen. Luulisi, että vakuutusyhtiöt haluavat asiakkaita, mutta joissakin yhtiöissä on ilmeisesti liian paljon rahaa, kun ei meidän perheen rahat kiinnosta.
Kaiken muun lisäksi sain vihdoin syysflunssan, joka on kiertänyt muussa perheessä jo muutaman viikon. Totta kai se iskee sillä viikolla, kun pystyy edes vähän hellittämään. Tänään onkin ollut pakko hellittää vielä vähän enemmän. Ei se mitään, tälle päivälle olin suunnitellut vain juoksulenkkiä ja lihaskuntotreeniä.
Liikunta on ollut merkittävin keinoni pitää yksittäisten päivien fiilis plussan puolella. Olen käynyt joka ilta ainakin lyhyellä kävelyllä. Muutenkin olen pyrkinyt rauhoittamaan illat sohvalla pötköttelylle, kynttilöiden polttelulle, teen siemailulle ja itseni hellimiselle.
Huomenna ohjelmassa on kuitenkin koko perheen syyslomamatka. Flunssa tai ei, tarvitsen jonkin irtioton tästä kaikesta, ja tällä kertaa se on lyhyt hotelliloma Tallinnassa.
Koska en voi sanoa sädehoidoille fuck it, sanon vain fatiikki. Se tarkoittaa uupumusta. Ja minulla taitaa olla se.
Väsymyksen viimeistelee vaihdevuosioireisto. Vihaan myös herätä yöllä kuumiin aaltoihin. Puoli kahdeltatoista ruukaa tulla ensimmäinen, mutta se ei ole paha, ja sen jälkeen nukahtaa nopeasti. Puoli kolmelta alkaa helvetti. Yleensä nukahdan uudestaan vasta puoli viiden maissa.
Ehkäpä sanon kohta töille fuck it. Olen aika täsmälleen sädehoidon puolessavälissä. Vielä on aikaa jäädä sairaslomalle, jos voimat loppuvat. Tällä viikolla olen ollut syyslomalla. Ajattelin, että kun ei tarvitse käydä työpaikalla, niin ehdin kotona keskittyä parina päivänä ajatusta vaativiin paperitöihin. Ja pah. Töille olen ehtinyt uhrata pari tuntia ja nekin sädehoito-osaston odotustiloissa.
Sen sijaan olen tehnyt sellaisia juttuja, joita en ole ehtinyt työpäivien aikana hoitaa: hakenut vihdoinkin silikoniproteesin, keskustellut pankissa lasten omaisuuden sijoittamisesta, etsinyt Ikeasta sisustusratkaisuja kuopuksen huoneeseen, ajanut Ikeaan vaihtamaan lamppua joka ei sopinutkaan paikalleen. Rikollisen paljon aikaa on ottanut vakuutusten tarjouspyyntöjen tekeminen ja tarjousten läpikäyminen. Luulisi, että vakuutusyhtiöt haluavat asiakkaita, mutta joissakin yhtiöissä on ilmeisesti liian paljon rahaa, kun ei meidän perheen rahat kiinnosta.
Kaiken muun lisäksi sain vihdoin syysflunssan, joka on kiertänyt muussa perheessä jo muutaman viikon. Totta kai se iskee sillä viikolla, kun pystyy edes vähän hellittämään. Tänään onkin ollut pakko hellittää vielä vähän enemmän. Ei se mitään, tälle päivälle olin suunnitellut vain juoksulenkkiä ja lihaskuntotreeniä.
Liikunta on ollut merkittävin keinoni pitää yksittäisten päivien fiilis plussan puolella. Olen käynyt joka ilta ainakin lyhyellä kävelyllä. Muutenkin olen pyrkinyt rauhoittamaan illat sohvalla pötköttelylle, kynttilöiden polttelulle, teen siemailulle ja itseni hellimiselle.
Huomenna ohjelmassa on kuitenkin koko perheen syyslomamatka. Flunssa tai ei, tarvitsen jonkin irtioton tästä kaikesta, ja tällä kertaa se on lyhyt hotelliloma Tallinnassa.
torstai 6. lokakuuta 2016
Kiire ja väsymys, jokapäiväiset vieraani
Kylläpä elänkin täyttä elämää! Ei ole vapaa-ajan ongelmia, kun ei ole vapaa-aikaakaan - tai jos joskus olisi, niin kyllä senkin jokin lapsiin liittyvä toiminta täyttäisi. Kyllä oli ihanaa silloin sairaslomalla, kun sai sohvalla nukkua päiväunia ja välillä katsoa Netflixiä. Nyt juoksen kokouksista sädehoitoihin ja sieltä seminaareihin tai injektioajalle. Joskus jos ehtii istahtaa työhuoneessa tietokoneen ääreen, tuntuu melkein lomalta, kun saa rauhassa tehdä paperihommia!
Ihan pää meinaa revetä irti, kun tajuaa, että Opetussuunnitelmamessut-niminen vanhempainilta ei olekaan vanhempainilta, vaan koko perheen pakollinen kouluilta. Se roikkuu hyvin ohuen rihman varassa siinä vaiheessa, kun on järjestänyt työt, iltaruoat ja lasten harrastukset niin, että kaikki pääsevät kyseiseen iltaan, ja Sädehoitoklinikalta soitetaan, että hoitokone on rikki ja hoito voidaan toteuttaa vasta kello 19. Siihen samaan aikaan siis, kun lapset tanssivat koulun lavalla tai vetävät uutta opetussuunnitelmaa esitteleviä pajoja.
Useammin kuin kerran päivässä tekisi mieli heittäytyä lattialle ulisemaan. Mies ja lapset voivat myös todistaa, että jonkun kerran olen saanutkin itkupotkuraivarit, joista kuka tahansa kolmivuotias olisi kateellinen.
Mutta kyllä tähän kiireeseen myös ihania hetkiä mahtuu. Niin kuin vaikka se, kun kävin esikoisten (oman ja miehen) kanssa katsomassa Tulen morsiamen. "Ahdistavin ja kauhein kokemus ikinä", totesi toinen, kun valot syttyivät. Mutta oli silti mukavaa käydä porukalla syömässä ja leffassa ja vähn shoppailemassakin. Ja kun haettiin ennen leffaa kaupasta karkkia ja ostin itselleni Roosa nauhan, halusivat molemmat tytöt omansa ja kulkivat loppuillan ruusukkeet rinnassa.
Ja se, kun kuopus (minun) vietti sukulaissynttäreitä, talo oli täynnä väkeä, sai syödä herkkuja ja jutella rakkaiden ihmisten kanssa. Tai se, kun käytiin juhlien jälkeen perheen kesken saunassa -ensimmäistä kertaa kaikki samaan aikaan leikkauksen jälkeen. Lapsetkin saivat tilaisuuden tarkastella kunnolla minun muuttunutta habitustani. Yhdeltä lapsista tuli mainiota palautetta: "Eikö sun toinenkin tissi pitänyt leikata?" Kun vakuutin, että leikattu on, tämä arvioi, että ei siinä juurikaan ole eroa, vähän on ehkä lyhyempi. Ihan mahtavaa, se näyttää siis omalta! (Vaikka voin vakuttaa, että on paljon lyhyempi.)
Sekin oli ihan mahtavaa, että sain olla mukana Juhli elämää -tukikonsertissa. Sen tuotto meni Aivovammaliitolle, mutta tämä Hanna Maarian ihana kappale, jonka taustoja sain olla laulamassa, kiteyttää myös tällaisen rs-tapauksen fiilikset:
Ihan pää meinaa revetä irti, kun tajuaa, että Opetussuunnitelmamessut-niminen vanhempainilta ei olekaan vanhempainilta, vaan koko perheen pakollinen kouluilta. Se roikkuu hyvin ohuen rihman varassa siinä vaiheessa, kun on järjestänyt työt, iltaruoat ja lasten harrastukset niin, että kaikki pääsevät kyseiseen iltaan, ja Sädehoitoklinikalta soitetaan, että hoitokone on rikki ja hoito voidaan toteuttaa vasta kello 19. Siihen samaan aikaan siis, kun lapset tanssivat koulun lavalla tai vetävät uutta opetussuunnitelmaa esitteleviä pajoja.
Useammin kuin kerran päivässä tekisi mieli heittäytyä lattialle ulisemaan. Mies ja lapset voivat myös todistaa, että jonkun kerran olen saanutkin itkupotkuraivarit, joista kuka tahansa kolmivuotias olisi kateellinen.
Mutta kyllä tähän kiireeseen myös ihania hetkiä mahtuu. Niin kuin vaikka se, kun kävin esikoisten (oman ja miehen) kanssa katsomassa Tulen morsiamen. "Ahdistavin ja kauhein kokemus ikinä", totesi toinen, kun valot syttyivät. Mutta oli silti mukavaa käydä porukalla syömässä ja leffassa ja vähn shoppailemassakin. Ja kun haettiin ennen leffaa kaupasta karkkia ja ostin itselleni Roosa nauhan, halusivat molemmat tytöt omansa ja kulkivat loppuillan ruusukkeet rinnassa.
Ja se, kun kuopus (minun) vietti sukulaissynttäreitä, talo oli täynnä väkeä, sai syödä herkkuja ja jutella rakkaiden ihmisten kanssa. Tai se, kun käytiin juhlien jälkeen perheen kesken saunassa -ensimmäistä kertaa kaikki samaan aikaan leikkauksen jälkeen. Lapsetkin saivat tilaisuuden tarkastella kunnolla minun muuttunutta habitustani. Yhdeltä lapsista tuli mainiota palautetta: "Eikö sun toinenkin tissi pitänyt leikata?" Kun vakuutin, että leikattu on, tämä arvioi, että ei siinä juurikaan ole eroa, vähän on ehkä lyhyempi. Ihan mahtavaa, se näyttää siis omalta! (Vaikka voin vakuttaa, että on paljon lyhyempi.)
Sekin oli ihan mahtavaa, että sain olla mukana Juhli elämää -tukikonsertissa. Sen tuotto meni Aivovammaliitolle, mutta tämä Hanna Maarian ihana kappale, jonka taustoja sain olla laulamassa, kiteyttää myös tällaisen rs-tapauksen fiilikset:
Hyvää huomenta maailma,
mitä tänään ois tarjolla,
kaviaarii ja kakkua,
kengät oottaa mua jo ovella.
Mulla oli niitä murheita,
teki mieli tehdä murhia,
kun kapuloita rattaisiin,
urakalla tungettiin,
mut mikään ei enää pidä mua kii,
antaa tulla tänne sitä actionii!
Kiipeen korkkareissa puuhun
huutamaan:
kato ku mä meen, kato ku mä teen!
Aukee silmät, rupee jengi
uskomaan:
nainen kenkineen kiipee taivaaseen!
Kaikenlaisia aamuja,
se täs onkin niin parasta,
joku tarjoo shampanjaa,
mä oon kuiva autiomaa.
Ei saa jäädä siihen makaamaan,
mua ei luotu tänne suremaan,
meen pari metrii polvillaan,
sitten nousen seisomaan,
mut mikään ei enää pidä mua kii,
antaa tulla tänne sitä actionii!
Kiipeen korkkareissa puuhun
huutamaan:
kato ku mä meen, kato ku mä teen!
Aukee silmät, rupee jengi
uskomaan:
nainen kenkineen kiipee taivaaseen!
Ojaa kulkien onnea oottamaan,
tien vieressä elämää venaamaan,
aina jauhamaan, paskaa puhumaan,
älä jää, älä jää!
Me tullaan täältä, me kruisaillaan,
me sisko kyytiimme poimitaan,
me toinen toistamme tuetaan.
lauantai 24. syyskuuta 2016
Santé, niin kuin ranskaksi skoolataan!
Mikä se onkaan se sanonta puun koputtamisesta... Olis varmaan pitänyt. Öiset kuumat aallot ovat parina viime yönä olleet ihan helvetillisiä. Viisaammat neuvovat, että hikiliikunta helpottaa kuumia aaltoja. No, minä olen käynyt salilla ja lenkillä lähes päivittäin ja ihmettelenkin, millaisia nämä kuumat aallot olisivat ilman liikuntaa?
Jos vielä pari päivää tuntui siltä, että arjen rytmi on suht hallussa, näyttää nyt vahvasti siltä, että kohta taas ei ole. Sädehoidot alkavat 5.10. Kauhulla katselin jo kalenteria, että mihin minä muka saan mahtumaan jokaikiselle arkipäivälle piipahduksen Meilahdessa. 25 kertaa eli päivää tähän tuhraantuu. Se on itse asiassa melko vähän, mutta nyt on sitten syyslomaviikollekin selkeät suunnitelmat.
Tasan viikko sitten oli Siskot ry:n järjestämä Siskopäivä, eli kiinnostavia luentoja, bilebändejä, tanssiesityksiä, hyvää ruokaa ja juomaa sekä paljon ihanaa vertaistukea. Kiitos teille siskot, jotka loitte mahtavan päivän!
En tainnut muistaa, mikä on rintasyöpätoipilaan virallinen alkoholinkäyttösuositus.
Joten noudatin tätä (Rinnakkain 3/2016):
Kolme tai neljä on minimi. Hihi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)