torstai 6. lokakuuta 2016

Kiire ja väsymys, jokapäiväiset vieraani

Kylläpä elänkin täyttä elämää! Ei ole vapaa-ajan ongelmia, kun ei ole vapaa-aikaakaan - tai jos joskus olisi, niin kyllä senkin jokin lapsiin liittyvä toiminta täyttäisi. Kyllä oli ihanaa silloin sairaslomalla, kun sai sohvalla nukkua päiväunia ja välillä katsoa Netflixiä. Nyt juoksen kokouksista sädehoitoihin ja sieltä seminaareihin tai injektioajalle. Joskus jos ehtii istahtaa työhuoneessa tietokoneen ääreen, tuntuu melkein lomalta, kun saa rauhassa tehdä paperihommia!

Ihan pää meinaa revetä irti, kun tajuaa, että Opetussuunnitelmamessut-niminen vanhempainilta ei olekaan vanhempainilta, vaan koko perheen pakollinen kouluilta. Se roikkuu hyvin ohuen rihman varassa siinä vaiheessa, kun on järjestänyt työt, iltaruoat ja lasten harrastukset niin, että kaikki pääsevät kyseiseen iltaan, ja Sädehoitoklinikalta soitetaan, että hoitokone on rikki ja hoito voidaan toteuttaa vasta kello 19. Siihen samaan aikaan siis, kun lapset tanssivat koulun lavalla tai vetävät uutta opetussuunnitelmaa esitteleviä pajoja.

Useammin kuin kerran päivässä tekisi mieli heittäytyä lattialle ulisemaan. Mies ja lapset voivat myös todistaa, että jonkun kerran olen saanutkin itkupotkuraivarit, joista kuka tahansa kolmivuotias olisi kateellinen.

Mutta kyllä tähän kiireeseen myös ihania hetkiä mahtuu. Niin kuin vaikka se, kun kävin esikoisten (oman ja miehen) kanssa katsomassa Tulen morsiamen. "Ahdistavin ja kauhein kokemus ikinä", totesi toinen, kun valot syttyivät. Mutta oli silti mukavaa käydä porukalla syömässä ja leffassa ja vähn shoppailemassakin. Ja kun haettiin ennen leffaa kaupasta karkkia ja ostin itselleni Roosa nauhan, halusivat molemmat tytöt omansa ja kulkivat loppuillan ruusukkeet rinnassa.

Ja se, kun kuopus (minun) vietti sukulaissynttäreitä, talo oli täynnä väkeä, sai syödä herkkuja ja jutella rakkaiden ihmisten kanssa. Tai se, kun käytiin juhlien jälkeen perheen kesken saunassa -ensimmäistä kertaa kaikki samaan aikaan leikkauksen jälkeen. Lapsetkin saivat tilaisuuden tarkastella kunnolla minun muuttunutta habitustani. Yhdeltä lapsista tuli mainiota palautetta: "Eikö sun toinenkin tissi pitänyt leikata?" Kun vakuutin, että leikattu on, tämä arvioi, että ei siinä juurikaan ole eroa, vähän on ehkä lyhyempi. Ihan mahtavaa, se näyttää siis omalta! (Vaikka voin vakuttaa, että on paljon lyhyempi.)

Sekin oli ihan mahtavaa, että sain olla mukana Juhli elämää -tukikonsertissa. Sen tuotto meni Aivovammaliitolle, mutta tämä Hanna Maarian ihana kappale, jonka taustoja sain olla laulamassa, kiteyttää myös tällaisen rs-tapauksen fiilikset:

Hyvää huomenta maailma,
mitä tänään ois tarjolla,
kaviaarii ja kakkua,
kengät oottaa mua jo ovella.

Mulla oli niitä murheita,
teki mieli tehdä murhia,
kun kapuloita rattaisiin,
urakalla tungettiin,

mut mikään ei enää pidä mua kii,
antaa tulla tänne sitä actionii!

Kiipeen korkkareissa puuhun
huutamaan:
kato ku mä meen, kato ku mä teen!
Aukee silmät, rupee jengi
uskomaan:
nainen kenkineen kiipee taivaaseen!

Kaikenlaisia aamuja,  
se täs onkin niin parasta,
joku tarjoo shampanjaa,
mä oon kuiva autiomaa.

Ei saa jäädä siihen makaamaan,
mua ei luotu tänne suremaan,
meen pari metrii polvillaan,
sitten nousen seisomaan,

mut mikään ei enää pidä mua kii,
antaa tulla tänne sitä actionii!

Kiipeen korkkareissa puuhun
huutamaan:
kato ku mä meen, kato ku mä teen!
Aukee silmät, rupee jengi
uskomaan:
nainen kenkineen kiipee taivaaseen!

Ojaa kulkien onnea oottamaan,
tien vieressä elämää venaamaan,
aina jauhamaan, paskaa puhumaan,
älä jää, älä jää!
Me tullaan täältä, me kruisaillaan,
me sisko kyytiimme poimitaan,

me toinen toistamme tuetaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti