maanantai 7. maaliskuuta 2016

Minä voin hyvin!

Kyllä on yhä kovin epätodellinen olo. Olenko se todella minä, joka istuu tässä sohvalla rinta leikattuna ja dreeni tississä kiinni? Toisaalta juuri tuo dreeni pitää todellisuudessa tiukasti kiinni. Kun koko ajan painaa epämiellyttävästi kylkeä ja mihinkään ei voi liikkua ilman ylimääräistä vaivaa, on aika vaikea unohtaa olevansa toipilas.

Viikonlopun elin oikein toipilaan elämää: katsoin telkkaria, lueskelin, tein palapelejä, söin. Eilen alkoi tulla tylsä. Tänään olen tehnyt muutakin, eli töitä. Tunti sähköposteja päivässä ei tunnu ylettömän raskaalta. Haluaisin oikeastaan mennä kävelyllekin; olin ajatellut, että kävisin joka päivä lyhyellä lenkillä. Mutta tuolla sataa lunta ja dreenin mukana kantaminen vituttaa. Tässä olisi nyt kaksi askelta, joista valita. Joko pitää uskaltaa mennä omalle epämukavuusalueelle tai sitten myöntää, että minä olen nyt sairas. Mikäli yhtään tunnen itseäni, valitsen ensimmäisen.

Sen myöntäminen, että minä olen ihan oikeasti vakavasti sairas, on lähestulkoon mahdotonta, tai ainakin tuntuu ihan hölmöltä. Minähän voin hyvin! Lukuunottamatta dreeniä ja kuristavan topin aiheuttamaa selkäjumia ja samasta syystä johtuvaa happivajausta. Itse asiassa minulla välillä huippaa päästä, kun en pääse samaan aikaan hyvään ryhtiin, suht kivuttomaan oloon ja syvään hengitykseen - mutta eihän se syövästä johdu, vaan näistä leikkauksen jälkihommeleista.

Kuvittelen olevani jollain ylimääräisellä lomalla, jonka jälkeen palaan duuniin ihan normaalisti. Välillä jossain takaraivossa häivähtää, että itse asiassahan tässä saattaa mennä koko kevät sytostaattien takia oksentaessa. Toisaalta jos en voi ennen jälkitarkastusta tietää, mitä tulee tapahtumaan, niin miksi miettisin niitä asioita ihan hirveän paljon? Saatan murehtia ihan turhaan tai ihan vääriä asioita.

En ole halunnut lukea muiden rintaryöpäblogejakaan. En halua tietää, mitä kaikkea voi tapahtua, kun en tiedä, mitä juuri minulle tapahtuu. Mies tarkkanäköisesti vihjaisi, että se ehkä johtuu siitä, etten halua myöntää olevani sairas. En kyllä haluakaan. Olen ihan tyytyväinen tähän välitilaan.

Mistä tulikin mieleeni, että kyllä olen hyviä kirjoja säästänyt luettavaksi tätä kevättä varten. Sain joululahjaksi Laura Lindstedtin Oneironin, joka kertoo kuudesta naisesta elämän ja kuoleman välissä. En jaksanut lukea sitä heti joululomalla, enkä todellakaan jaksaisi lukea sitä juuri nyt. Kun sain diagnoosin, minulla oli kesken Michael Cunninghamin Lumikuningatar. Jossa yksi päähenkilöistä sairastaa syöpää. Tuli siihenkin pieni lukutauko, vaikka sain sen sitten hiljalleen luettua läpi ennen hiihtolomaa. Hiihtolomalle yritin etsiä jotakin pirteämpää ja valkkasin hyllystä Håkan Nesseriä. En ole lukenut aiemmin Van Veeteren -dekkareita, joten valitsin niistä ensimmäisen, joka meillä oli. Van Veeteren makaa siinä sairaalassa paksusuolisyövän takia. Kiitos maailma, alan nähdä tässä jonkinlaista johdatusta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti