tiistai 27. helmikuuta 2018

Tilinpäätös

En lasketellut. Parkkipaikalla kävellessäni onnistuin kaatumaan päistikkaa mahalleni, joten en todellakaan uskaltanut lähteä jäisiin rinteisiin. Ihan mukava se Åre oli ei-laskettelevallekin lomailijalle, mutta viikossa näin ja koin kyllä lähes kaiken, mitä siellä voi kokea, jos ei ole suksia jaloissa.

Toipumiseen kompurointini ei onneksi vaikuttanut. Eilen oli jälkitarkastus, ja kaikki vaikuttaisi olevan vallan mainiosti. Haavat ovat parantuneet hyvin, ja napakin on ihan loppusuoralla. Sain luvan liikuntaan (poislukien vatsalihaksia ylettömän paljon rasittavat toistot pääsiäiseen asti), saunomiseen ja uintiin. Parasta on tietenkin se, että saan jättää sen tukivyön pois käytöstä (poislukien raskaimmat urheilusuoritukset lähiaikoina).

Sairaslomaa on jäljellä viisi päivää. Vilahtipas kuusi viikkoa vikkelään - valokuvakirjoja jäi vielä kesälomallekin tehtäväksi.

Lokakuussa kuulemma katsotaan, miten uusi rinta on laskeutunut. Voi olla, että jäävät vähän eriparisiksi, mutta sittenhän voi vielä napsaista toisesta tai laittaa fylliä toiseen. Juuri nyt olen oikein tyytyväinen tähän tilanteeseen.

keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Puolessavälissä sairaslomaa mennään

Voin hyvin. Viime viikon lopulla vein auton huoltoon, ja vaikka taskussa oli bussikortti, kävelin 6-7 kilometriä alle 1,5 tunnissa. Enkä tarvinnut kuin kolme lyhyttä istuskelutaukoa! Eilen kävin pari tuntia töissä lähinnä kuulumisia päivittämässä, mutta pystyin esiintymään ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen farkut jalassa. Kotosalla olen käyttänyt samoja kulahtaneita mutta niin mukavia collegehousuja koko sairasloman.

Kieleke on voinut hyvin, vaikka stressaan sitä vieläkin. Jos sen iho ei tunnu lämpimältä, koettelen sitä puolen tunnin välein. Jokainen värimuutos aiheuttaa paniikkireaktion. Kävin itse asiassa sitä näyttämässä yhden ylimääräisen kerran Jorvissa viime viikolla, mutta silloin huoleni nimettiin "haava-alueilta valuneiksi mustelmiksi" ja rinta todettiin monen hoitajan ja lääkärin voimin todella hienoksi.

Haavatkin paranevat vähitellen. Navan ympärillä olevat haavat eivät aluksi millään tahtoneet parantua ja niistä erittyi jatkuvasti mätääkin, mutta nyt näyttää siltä, että kohta voin unohtaa haavalappujen käytön. Vatsan haavassa on yksi kohta, joka erittää teipinkin läpi, mutta ei joka päivä eikä häiritsevästi. Unohdan sen helposti, joten en jaksa huolehtia. Sitä paitsi kainalossakin on tapahtunut samaa, ja kun vaihdoin haavateipit, huomasin, että vatsan haavan pituudelle mahtuu monenlaista pientä tapahtumaa, joka yleensä jää sinne teipin alle piiloon. Kuulunee normaaliin paranemisprosessiin, vaikka kun näitä miettii itsekseen kotona ja muistelee kaikkia rinnankorjausleikkauksista kuulemiaan kauhutarinoita, ei voi olla välillä vähän huolestumatta.

Kaikkein eniten ahdistaa tällä hetkellä tuo vatsan tukivyö. Siis ihan fyysisesti ahdistaa. Aamupäivällä sen kanssa vielä elää, mutta iltapäivällä se pakottaa minut istumaan tikkusuorana ja kiristää, kun maha alkaa täyttyä ruoasta. Koska se puristaa mahaa, piereskelen ihan jatkuvasti. Yöllä on vaikea nukkua, kun keskivartalon ympärillä on tiukka resori, vaikka löysään sitä mahdollisimman paljon.

Kaiken kaikkiaan oloni on sellainen, että luulenpa pääseväni muun perheen mukana ensi viikolla Åreen. Laskettelemaan en taida uskaltaa, mutta onhan lumisessa maisemassa kaunista kävelläkin. Ja olen minä sen verran rebel, että pakkaan omatkin sukset mukaan. Minulla on jälkitarkastus kotiinpaluupäivänä eli maanantaina 26.2. Ei kai se ihan mahdotonta ole, että perjantaina tai lauantaina tunnen itseni jo valmiiksi laskemaan - Valle's Ski Adventure tai Björnlandet saattaisivat olla minulle sopivia kohteita.


lauantai 3. helmikuuta 2018

Toipilaalla on tylsää

Toipuminen sujuu hyvin. Pääsin dreenistä eroon tiistaina ja eilen kävin haavahoitajalla, joka arvioi haavojen, kielekkeen ja vatsan tilan nousujohtoiseksi. Siltä minustakin tuntuu, vaikka ei tämä ihan leikiten mene. Vatsan kanssa on yhä hankala liikkua ja rintakin on tällä hetkellä kovasti turvoksissa.

Vatsa ei ole enää yhtä sileä kuin heti leikkauksen jälkeen. Navan viereen on pullahtanut omituinen makkara ja toisesta kohtaa vatsa on kuopalla. Tästä olin jo vähän huolissani, mutta eilen Jorvissa törmäsin yhteen kolmesta kirurgistani, eikä hän ollut asiasta lainkaan huolissaan. Nyt tässä vain katsellaan, miten vatsa vähitellen muuttuu - ja tarvittaessa sitten korjataan jälkikäteen. Käytän tukivyötä päivin öin, joten oikein enempää ei toipumisen eteen voisikaan tehdä.

Kotona on tylsää, mutta ei minusta töihinkään vielä olisi. Kulutan päiviäni poimimalla parhaat rusinat duunipullasta, opiskelemalla, lukemalla ja katsomalla Netflixiä. Aika monessa sarjassa olinkin taas jäänyt jälkeen, mutta kohta se on korjattu! Pyrin liikkumaan päivittäin, mutta ei tämän mahan kanssa kovin pitkiä kävelyitä vielä tehdä. Ehkä jo ensi viikolla.

sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Hei hei, sairaala!

Sellaistakin olen tässä toipuessani miettinyt, että sinänsä hassua rakentaa uutta tissiä siinä vaiheessa, kun olo ilmankin alkaa olla aika kokonainen. Olen aika vapautuneesti kulkenut epäsymmetrisenä kylillä; urheilemaan en enää edes yrittänyt proteesin kanssa. Pukuhuoneissa esiinnyin varsin vapautuneesti.

Mutta turvotus leikatulla puolella oli yhä epämiellyttävä, joten halusin, että arpi avataan - ja jos siinä nyt samalla oli mahdollisuus saada uusi rinta, niin miksikäs ei. Hoitohenkilökunta vaikuttaa olevan varsin tyytyväinen kielekerintaan ja arpikudosta on kuulemma ratkottu auki leikkauksen aikana. Omasta mielestänikin rinta näyttää oikein siistiltä, vaikka hoitajien huomio kiinnittyy ehkä enemmän verenkiertoon liittyviin seikkoihin. Ihan mahtavaa, että kaikki rinnanrakennuksessa vaikuttaa onnistuneen.

Toistaiseksi vatsassakin vaikuttaa kaikki olevan kunnossa, vaikka sen saattaa kyseenalaistaa, jos joutuu katselemaan, kuinka nousen sängystä. Onneksi on ympärillä tyrävyö, tuo kivikova panssari, joka tekee liikkumisesta turvallisempaa (ja monta kertaa haastavampaa). Mutta tiedättekö, mikä on ihan parasta? Vatsassa ei ole yhtään dreeniä! Osasivat kuulemma taitavat kirurgit ommella kudoksia niin, ettei moisia tarvittu. Halleluja sille!

Kainalossa on yksi dreeni, mutta siitä pääsen huomenna tai ylihuomenna eroon. Kaiken kaikkiaan kaikki menee niin hienosti, että päästävät minut tänään kotiin. Mielelläni menen! Ja lämpimät kiitokset lähetän Jorvin K3:n henkilökunnalle - täällä on saanut tuntea olevansa hyvissä käsissä.

lauantai 27. tammikuuta 2018

Kaksi rintaa ja litteä maha!

Vähän hirvitti viime viikolla, että pääsenkö leikkaukseen ollenkaan, kun oli sellainen flunssaa lupaileva olo monta päivää. Huimasi, paleli ja mahassa kiersi. Peruin iltamenot ja urheiluharrastukset ja himmailin kotona peiton alla kaikki illat. Ainakin siihen asti, että tuli talvi. Sitten oli pakko käväistä luistelemassa ja laskettelemassa, koska muuten ei tänä talvena pääse ollenkaan. Oloni ei heikentynyt (jos ei myöskään parantunut) ja tiistaina minä sitten heräsin aamuviideltä, pakkasin suklaan reppuun ja lähdin bussilla Jorviin.

Kello seitsemältä olin LEIKOssa (=leikkaukseen kotoa), sain uudet vaatteet ja esilääkkeen ja jouduin heittämään hyvästit puhelimelleni. Kahdeksalta mentiin leikkaussaliin, sain kanyylin käteeni, hengittelin happea - ja heräsin vähän ennen puolta viittä heräämössä. Leikkaus oli kestänyt 7,5 tuntia ja ilmeisesti kaikki oli mennyt hyvin. Sain torkkua heräämössä aika pitkään, koska kaliumarvossa oli jotakin vikaa, mutta lopulta yhdeksän maissa pääsin plastiikkakirurgiselle osastolle.

Heräämössä mulla oli todella hyvä olo; aivan ihmettelin, kuinka vähän kipuja voikin olla ison leikkauksen jälkeen. Heräämössä oli kyllä myös paremmat lääkkeet kuin osastolla, koska jo seuraavan aamuyön aikana vatsan alue oli aika kipeä. Kaiken kaikkiaan kivut ovat kuitenkin olleet varsin siedettävät: keskiviikkona pyysin kipulääkettä vähän joka välissä, mutta kyllä ne kivut pysyivätkin poissa. Nyt kun lääkkeitä menee vähemmän, aina välillä vihloo mahaa tai rintaa, mutta niidenkin kipujen kanssa pystyy elämään.

Minua ruvettiin kannustamaan liikkumiseen heti keskiviikkona ja olin heti suunnitelmassa mukana. Ensimmäinen seisontayritys sängyn vieressä oli varmaan hulvatonta katseltavaa: jalat tärisivät ja selkä oli 45 asteen kulmassa. Illalla kampesin itseni jo sängystä ylös ja vessaan omin päin. Tänään olen niin kuntoutunut, että tein päiväkävelyn naapurisairaalan R-kioskille.

Hyvin on siis sujunut, mutta jotta tilanne ei kuulostaisi liian ihanteellisella, voin kertoa, että välillä väsyttää hullun lailla. Olen maannut tuntikausia apaattisena sängyllä torkkumassa. Yöunet alkavat vihdoin normalisoitua. Viime yönä nukuin jo 6,5 tuntia, mikä on näinä kuumien aaltojen aikoina ihan mahtava rupeama!


torstai 18. tammikuuta 2018

Saan uuden tissin!

Mihin meni kuusi kuukautta? Töiden tekoon, matkusteluun, suurperhearjen pyörittämiseen, joulun valmisteluun ja viettoon. Silloin tällöin mielessä kävi jossain vaiheessa edessä oleva korjausleikkaus, mutta varsinaisesti en sitä ehtinyt odottamaan. Jonossa olen kuitenkin koko ajan ollut ja edennyt, ja ensi viikolla uudesta rinnasta tulee totta.

Ilmassa on lievää paniikkia, mutta myös odotusta. Eniten odotan kuuden viikon taukoa töistä. Eniten panikoin leikkausta seuraavia päiviä. Olo on kuulemma "kuin jyrän alle jäänyt" tai "en tajunnutkaan, kuinka jyrän alle jäänyt sitä voi olla". Minä olen vähän huono sietämään paikallaan makaamista ja erityisen huono, jos olen kipeä, en saa liikkua ja minusta roikkuu useita erilaisia letkuja.

Mutta pakkaan mukaan puhelimen, padin, suklaata ja naistenlehtiä. Kai niistä edes hetkellistä iloa on.

Tällä viikolla laitan työt ja kodin sellaiseen malliin, että voin poistua viikoksi sairaalaan ja viideksi viikoksi kotisohvalle. Kävin jo kerran Jorvissa tapaamassa sairaanhoitajaa ja assisteeraavaa kirurgia. Vielä pitäisi ehtiä labraan ja juuri ennen leikkausta tapaamaan leikkaavaa lääkäriä, joka piirtelee vatsamakkaraani ja rintaani kaavat seuraavan päivän leikkaus- ja ompelu-urakkaa varten.

Lähiviikkoina on varmasti runsaasti raportoitavaa, joten blogiakin kannattaa seurailla.

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

#minäkiitän #siskopäivä

Tisseilleni ei kuulu mitään uutta. Leikattu puoli on yhä turvoksissa ja koteloitunut nesteontelo on epämukavan kivikova. Sen kanssa pystyy kuitenkin elämään ja varsinkin urheilemaan. Odotan korjausleikkausta, joka näillä näkymin osuu jonnekin tammikuulle. Tai olisin kyllä päässyt peruutuspaikalla leikkaukseen jo toissapäivänä, mutta en suostunut, koska olin aiemmin jo sanonut, että en hyppää jonossa, vaan haluan pystyä suunnittelemaan töitänikin.

Mistä päästään siihen, että töissä on kivaa ja energiaa riittää ihan eri tavalla kuin viime lukuvuonna. Pääkin voi siis hyvin. Vaihdevuodet laittavat vähän itkettämään silloin tällöin (päivittäin), mutta onneksi olen sinut tunteideni kanssa. Mies ei ole yhtä sinut itkuni kanssa, mutta ehkä hänkin vielä oppii hyväksymään sen, että minulla on tunteet kovin pinnassa. Onhan tässä ainakin vielä neljä vuotta aikaa harjoitella. Ja sitten vaikka pääsisinkin antihormonihoidoista eroon, ihan oikeat vaihdevuodet varmaan alkavat saman tien. Onnea hänelle.

Viime lauantaina Siskot ry. järjesti Siskopäivän. Olipa ihanaa nähdä livenä kohtalotovereita, joiden kanssa kanssakäyminen on yleensä virtuaalista. Päivästä jäi mieleen erityisesti syöpään sairastuneiden läheisten paneelikeskustelu, jossa äiti, ystävä, leski, lapsi ja puoliso saivat kertoa oman kokemuksensa syövästä. Pääsin hyvään vauhtiin silmäkulmien pyyhkimisessä, ja kun joutsensiskojen muistohetkessä nuori nainen esitti syöpään kuolleelle äidilleen kirjoittamansa laulun, hanat aukesivat oikein kunnolla. En kyllä mitenkään erottunut volinallani joukosta; kaikki muutkin olivat hyvin liikuttuneita. Onneksi näihin päiviin kuuluu myös hauskanpito ja elämän juhliminen. Tänä vuonna se oli Jean S:n konsertti Kultsalla.



Tähän olisin laittanut jonkin hienon kuvan Siskopäivästä,
mutta valitettavasti keskityin itkemiseen, syömiseen ja juomiseen. 
Jean S:n keikalta otin kuvia, mutta ne olivat niin tylsiä, että saatte olla ilman.