Olen viime aikoina kirjoittanut aika monta tekstiä (tänne ja muuallekin) siitä, kuinka en jaksa enkä ehdi sitä enkä tätä. Nyt voisi olla aika vaihtaa näkökulmaa ja kirjoittaa siitä, mitä haluan.
Haluan tuntea olevani oman elämäni ohjaimissa.
Haluan keskittyä töihini kokonaisen päivän ilman keskeytyksiä.
Haluan ehtiä suunnittelemaan tulevaa ja pohtia mitä elämältäni haluan.
Haluan keskittyä perheeseeni.
Haluan rauhallista kahdenkeskistä aikaa mieheni kanssa.
Haluan aktiivisen seksielämän.
Haluan puuhata jotakin mukavaa jokaisen lapsen kanssa kahdestaan ilman että on kiire mihinkään.
Haluan laittaa pihan talvikuntoon.
Haluan siivota kunnolla koko talon.
Haluan rakentaa valmiiksi ne kohdat, joita olen siirtänyt parempaan hetkeen.
Haluan syödä terveellisesti.
Haluan liikkua päivittäin, käydä lenkillä ja salilla ja uimassa.
Haluan pystyä käymään leffassa tai ostamaan uuden vaatteen ilman että samalla tarvitsee miettiä, riittävätkö rahat tämänkin jälkeen hoitomaksuihin.
Ja koska elän sellaisessa harhassa, että heti 10.11. saan oman elämäni takaisin ja aikaa on taas rajattomasti, lisään vielä tämän:
Haluan oppia löytämään mielenrauhan myös kiireen ja ahdistuksen keskellä.
perjantai 28. lokakuuta 2016
tiistai 25. lokakuuta 2016
15/25 suoritettu
Tallinna oli ja kolea. Ruoka oli hyvää.
Pientä kuumotusta oli kyllä jo ennen matkalle lähtöä. Linac 7 - sädehoitokoneen aikataulu oli viturallaan jo puoli kymmeneltä aamulla. Satamassa piti olla yhdeltätoista. Kohtalo oli suopea ja sain siirron Linac 3:lle. Hetken verran en vihannut sädehoitoja: pääsin hoitoon ja hoidosta pois ihan ajallani, ja siellä hoitohuoneessa soi Bon Jovi! Normaalisti en erityisemmin pidä Bon Jovista, mutta kun on kuunnellut Linac 7:n Souvareita ym. laatumusiikkia pari viikkoa, You Give Love a Bad Name on todella hyvä biisi.
Jos haluatte tietää tarkemmin, mitä siellä sädehoidossa oikein tapahtuu, lukekaa Keskeneräisen postaus. Tosin minulla ei ole tuota snorkkelia, koska sädetetään oikeaa puolta eikä tarvitse suojella sydäntä, ja koko proseduuri kestää muutamia minuutteja.
En muuten edes tiennyt ennen eilistä, että näitä sädehoitojakin voi olla rintasyövässäkin erilaisia. Ehkä se vähän vähentää omaa ketutusta, että tietää, että joku toinen saa kärsiä molemmista, epämääräisistä aikatauluista ja siitä, ettei saa hengittää vapaasti.
Restoran Kuldmokk, perjantai-illan pitkän kaavan illallinen.
Ehdottomasti käynnin väärti!
Rukis, perjantai-illan jälkkäri.
Ei halpa, mutta kiva sekä sijainniltaan, interiööriltään että valikoimaltaan.
Cafe de Lyon, jossa söimme lauantaina ennen kotiinlähtöä.
Perushyvä ja kohtuuhintainen ranskalainen.
Parasta paikassa oli se, että saimme ruuan eteemme ja syötyä 45 minuutissa (ja ehdimme ajoissa laivaan).
Pientä kuumotusta oli kyllä jo ennen matkalle lähtöä. Linac 7 - sädehoitokoneen aikataulu oli viturallaan jo puoli kymmeneltä aamulla. Satamassa piti olla yhdeltätoista. Kohtalo oli suopea ja sain siirron Linac 3:lle. Hetken verran en vihannut sädehoitoja: pääsin hoitoon ja hoidosta pois ihan ajallani, ja siellä hoitohuoneessa soi Bon Jovi! Normaalisti en erityisemmin pidä Bon Jovista, mutta kun on kuunnellut Linac 7:n Souvareita ym. laatumusiikkia pari viikkoa, You Give Love a Bad Name on todella hyvä biisi.
Jos haluatte tietää tarkemmin, mitä siellä sädehoidossa oikein tapahtuu, lukekaa Keskeneräisen postaus. Tosin minulla ei ole tuota snorkkelia, koska sädetetään oikeaa puolta eikä tarvitse suojella sydäntä, ja koko proseduuri kestää muutamia minuutteja.
En muuten edes tiennyt ennen eilistä, että näitä sädehoitojakin voi olla rintasyövässäkin erilaisia. Ehkä se vähän vähentää omaa ketutusta, että tietää, että joku toinen saa kärsiä molemmista, epämääräisistä aikatauluista ja siitä, ettei saa hengittää vapaasti.
torstai 20. lokakuuta 2016
Je suis fatigué!
Vihaan sädehoitoja. Vihaan sitä, että minun pitää jokaikinen päivä raahautua Meilahteen. Vihaan sitä, että harva se päivä sädetyskoneet reistailevat ja saan odottaa siellä puoli tai kaksi tuntia. Vihaan sitä, että tämän takia en ehdi tehdä töitä. Vihaan sitä, että jokainen päivä on paikasta toiseen sinkoilemista. Vihaan sitä, että minulla menee parkkimaksuihin viikossa enemmän rahaa kuin yleensä vuodessa.
Koska en voi sanoa sädehoidoille fuck it, sanon vain fatiikki. Se tarkoittaa uupumusta. Ja minulla taitaa olla se.
Väsymyksen viimeistelee vaihdevuosioireisto. Vihaan myös herätä yöllä kuumiin aaltoihin. Puoli kahdeltatoista ruukaa tulla ensimmäinen, mutta se ei ole paha, ja sen jälkeen nukahtaa nopeasti. Puoli kolmelta alkaa helvetti. Yleensä nukahdan uudestaan vasta puoli viiden maissa.
Ehkäpä sanon kohta töille fuck it. Olen aika täsmälleen sädehoidon puolessavälissä. Vielä on aikaa jäädä sairaslomalle, jos voimat loppuvat. Tällä viikolla olen ollut syyslomalla. Ajattelin, että kun ei tarvitse käydä työpaikalla, niin ehdin kotona keskittyä parina päivänä ajatusta vaativiin paperitöihin. Ja pah. Töille olen ehtinyt uhrata pari tuntia ja nekin sädehoito-osaston odotustiloissa.
Sen sijaan olen tehnyt sellaisia juttuja, joita en ole ehtinyt työpäivien aikana hoitaa: hakenut vihdoinkin silikoniproteesin, keskustellut pankissa lasten omaisuuden sijoittamisesta, etsinyt Ikeasta sisustusratkaisuja kuopuksen huoneeseen, ajanut Ikeaan vaihtamaan lamppua joka ei sopinutkaan paikalleen. Rikollisen paljon aikaa on ottanut vakuutusten tarjouspyyntöjen tekeminen ja tarjousten läpikäyminen. Luulisi, että vakuutusyhtiöt haluavat asiakkaita, mutta joissakin yhtiöissä on ilmeisesti liian paljon rahaa, kun ei meidän perheen rahat kiinnosta.
Kaiken muun lisäksi sain vihdoin syysflunssan, joka on kiertänyt muussa perheessä jo muutaman viikon. Totta kai se iskee sillä viikolla, kun pystyy edes vähän hellittämään. Tänään onkin ollut pakko hellittää vielä vähän enemmän. Ei se mitään, tälle päivälle olin suunnitellut vain juoksulenkkiä ja lihaskuntotreeniä.
Liikunta on ollut merkittävin keinoni pitää yksittäisten päivien fiilis plussan puolella. Olen käynyt joka ilta ainakin lyhyellä kävelyllä. Muutenkin olen pyrkinyt rauhoittamaan illat sohvalla pötköttelylle, kynttilöiden polttelulle, teen siemailulle ja itseni hellimiselle.
Huomenna ohjelmassa on kuitenkin koko perheen syyslomamatka. Flunssa tai ei, tarvitsen jonkin irtioton tästä kaikesta, ja tällä kertaa se on lyhyt hotelliloma Tallinnassa.
Koska en voi sanoa sädehoidoille fuck it, sanon vain fatiikki. Se tarkoittaa uupumusta. Ja minulla taitaa olla se.
Väsymyksen viimeistelee vaihdevuosioireisto. Vihaan myös herätä yöllä kuumiin aaltoihin. Puoli kahdeltatoista ruukaa tulla ensimmäinen, mutta se ei ole paha, ja sen jälkeen nukahtaa nopeasti. Puoli kolmelta alkaa helvetti. Yleensä nukahdan uudestaan vasta puoli viiden maissa.
Ehkäpä sanon kohta töille fuck it. Olen aika täsmälleen sädehoidon puolessavälissä. Vielä on aikaa jäädä sairaslomalle, jos voimat loppuvat. Tällä viikolla olen ollut syyslomalla. Ajattelin, että kun ei tarvitse käydä työpaikalla, niin ehdin kotona keskittyä parina päivänä ajatusta vaativiin paperitöihin. Ja pah. Töille olen ehtinyt uhrata pari tuntia ja nekin sädehoito-osaston odotustiloissa.
Sen sijaan olen tehnyt sellaisia juttuja, joita en ole ehtinyt työpäivien aikana hoitaa: hakenut vihdoinkin silikoniproteesin, keskustellut pankissa lasten omaisuuden sijoittamisesta, etsinyt Ikeasta sisustusratkaisuja kuopuksen huoneeseen, ajanut Ikeaan vaihtamaan lamppua joka ei sopinutkaan paikalleen. Rikollisen paljon aikaa on ottanut vakuutusten tarjouspyyntöjen tekeminen ja tarjousten läpikäyminen. Luulisi, että vakuutusyhtiöt haluavat asiakkaita, mutta joissakin yhtiöissä on ilmeisesti liian paljon rahaa, kun ei meidän perheen rahat kiinnosta.
Kaiken muun lisäksi sain vihdoin syysflunssan, joka on kiertänyt muussa perheessä jo muutaman viikon. Totta kai se iskee sillä viikolla, kun pystyy edes vähän hellittämään. Tänään onkin ollut pakko hellittää vielä vähän enemmän. Ei se mitään, tälle päivälle olin suunnitellut vain juoksulenkkiä ja lihaskuntotreeniä.
Liikunta on ollut merkittävin keinoni pitää yksittäisten päivien fiilis plussan puolella. Olen käynyt joka ilta ainakin lyhyellä kävelyllä. Muutenkin olen pyrkinyt rauhoittamaan illat sohvalla pötköttelylle, kynttilöiden polttelulle, teen siemailulle ja itseni hellimiselle.
Huomenna ohjelmassa on kuitenkin koko perheen syyslomamatka. Flunssa tai ei, tarvitsen jonkin irtioton tästä kaikesta, ja tällä kertaa se on lyhyt hotelliloma Tallinnassa.
torstai 6. lokakuuta 2016
Kiire ja väsymys, jokapäiväiset vieraani
Kylläpä elänkin täyttä elämää! Ei ole vapaa-ajan ongelmia, kun ei ole vapaa-aikaakaan - tai jos joskus olisi, niin kyllä senkin jokin lapsiin liittyvä toiminta täyttäisi. Kyllä oli ihanaa silloin sairaslomalla, kun sai sohvalla nukkua päiväunia ja välillä katsoa Netflixiä. Nyt juoksen kokouksista sädehoitoihin ja sieltä seminaareihin tai injektioajalle. Joskus jos ehtii istahtaa työhuoneessa tietokoneen ääreen, tuntuu melkein lomalta, kun saa rauhassa tehdä paperihommia!
Ihan pää meinaa revetä irti, kun tajuaa, että Opetussuunnitelmamessut-niminen vanhempainilta ei olekaan vanhempainilta, vaan koko perheen pakollinen kouluilta. Se roikkuu hyvin ohuen rihman varassa siinä vaiheessa, kun on järjestänyt työt, iltaruoat ja lasten harrastukset niin, että kaikki pääsevät kyseiseen iltaan, ja Sädehoitoklinikalta soitetaan, että hoitokone on rikki ja hoito voidaan toteuttaa vasta kello 19. Siihen samaan aikaan siis, kun lapset tanssivat koulun lavalla tai vetävät uutta opetussuunnitelmaa esitteleviä pajoja.
Useammin kuin kerran päivässä tekisi mieli heittäytyä lattialle ulisemaan. Mies ja lapset voivat myös todistaa, että jonkun kerran olen saanutkin itkupotkuraivarit, joista kuka tahansa kolmivuotias olisi kateellinen.
Mutta kyllä tähän kiireeseen myös ihania hetkiä mahtuu. Niin kuin vaikka se, kun kävin esikoisten (oman ja miehen) kanssa katsomassa Tulen morsiamen. "Ahdistavin ja kauhein kokemus ikinä", totesi toinen, kun valot syttyivät. Mutta oli silti mukavaa käydä porukalla syömässä ja leffassa ja vähn shoppailemassakin. Ja kun haettiin ennen leffaa kaupasta karkkia ja ostin itselleni Roosa nauhan, halusivat molemmat tytöt omansa ja kulkivat loppuillan ruusukkeet rinnassa.
Ja se, kun kuopus (minun) vietti sukulaissynttäreitä, talo oli täynnä väkeä, sai syödä herkkuja ja jutella rakkaiden ihmisten kanssa. Tai se, kun käytiin juhlien jälkeen perheen kesken saunassa -ensimmäistä kertaa kaikki samaan aikaan leikkauksen jälkeen. Lapsetkin saivat tilaisuuden tarkastella kunnolla minun muuttunutta habitustani. Yhdeltä lapsista tuli mainiota palautetta: "Eikö sun toinenkin tissi pitänyt leikata?" Kun vakuutin, että leikattu on, tämä arvioi, että ei siinä juurikaan ole eroa, vähän on ehkä lyhyempi. Ihan mahtavaa, se näyttää siis omalta! (Vaikka voin vakuttaa, että on paljon lyhyempi.)
Sekin oli ihan mahtavaa, että sain olla mukana Juhli elämää -tukikonsertissa. Sen tuotto meni Aivovammaliitolle, mutta tämä Hanna Maarian ihana kappale, jonka taustoja sain olla laulamassa, kiteyttää myös tällaisen rs-tapauksen fiilikset:
Ihan pää meinaa revetä irti, kun tajuaa, että Opetussuunnitelmamessut-niminen vanhempainilta ei olekaan vanhempainilta, vaan koko perheen pakollinen kouluilta. Se roikkuu hyvin ohuen rihman varassa siinä vaiheessa, kun on järjestänyt työt, iltaruoat ja lasten harrastukset niin, että kaikki pääsevät kyseiseen iltaan, ja Sädehoitoklinikalta soitetaan, että hoitokone on rikki ja hoito voidaan toteuttaa vasta kello 19. Siihen samaan aikaan siis, kun lapset tanssivat koulun lavalla tai vetävät uutta opetussuunnitelmaa esitteleviä pajoja.
Useammin kuin kerran päivässä tekisi mieli heittäytyä lattialle ulisemaan. Mies ja lapset voivat myös todistaa, että jonkun kerran olen saanutkin itkupotkuraivarit, joista kuka tahansa kolmivuotias olisi kateellinen.
Mutta kyllä tähän kiireeseen myös ihania hetkiä mahtuu. Niin kuin vaikka se, kun kävin esikoisten (oman ja miehen) kanssa katsomassa Tulen morsiamen. "Ahdistavin ja kauhein kokemus ikinä", totesi toinen, kun valot syttyivät. Mutta oli silti mukavaa käydä porukalla syömässä ja leffassa ja vähn shoppailemassakin. Ja kun haettiin ennen leffaa kaupasta karkkia ja ostin itselleni Roosa nauhan, halusivat molemmat tytöt omansa ja kulkivat loppuillan ruusukkeet rinnassa.
Ja se, kun kuopus (minun) vietti sukulaissynttäreitä, talo oli täynnä väkeä, sai syödä herkkuja ja jutella rakkaiden ihmisten kanssa. Tai se, kun käytiin juhlien jälkeen perheen kesken saunassa -ensimmäistä kertaa kaikki samaan aikaan leikkauksen jälkeen. Lapsetkin saivat tilaisuuden tarkastella kunnolla minun muuttunutta habitustani. Yhdeltä lapsista tuli mainiota palautetta: "Eikö sun toinenkin tissi pitänyt leikata?" Kun vakuutin, että leikattu on, tämä arvioi, että ei siinä juurikaan ole eroa, vähän on ehkä lyhyempi. Ihan mahtavaa, se näyttää siis omalta! (Vaikka voin vakuttaa, että on paljon lyhyempi.)
Sekin oli ihan mahtavaa, että sain olla mukana Juhli elämää -tukikonsertissa. Sen tuotto meni Aivovammaliitolle, mutta tämä Hanna Maarian ihana kappale, jonka taustoja sain olla laulamassa, kiteyttää myös tällaisen rs-tapauksen fiilikset:
Hyvää huomenta maailma,
mitä tänään ois tarjolla,
kaviaarii ja kakkua,
kengät oottaa mua jo ovella.
Mulla oli niitä murheita,
teki mieli tehdä murhia,
kun kapuloita rattaisiin,
urakalla tungettiin,
mut mikään ei enää pidä mua kii,
antaa tulla tänne sitä actionii!
Kiipeen korkkareissa puuhun
huutamaan:
kato ku mä meen, kato ku mä teen!
Aukee silmät, rupee jengi
uskomaan:
nainen kenkineen kiipee taivaaseen!
Kaikenlaisia aamuja,
se täs onkin niin parasta,
joku tarjoo shampanjaa,
mä oon kuiva autiomaa.
Ei saa jäädä siihen makaamaan,
mua ei luotu tänne suremaan,
meen pari metrii polvillaan,
sitten nousen seisomaan,
mut mikään ei enää pidä mua kii,
antaa tulla tänne sitä actionii!
Kiipeen korkkareissa puuhun
huutamaan:
kato ku mä meen, kato ku mä teen!
Aukee silmät, rupee jengi
uskomaan:
nainen kenkineen kiipee taivaaseen!
Ojaa kulkien onnea oottamaan,
tien vieressä elämää venaamaan,
aina jauhamaan, paskaa puhumaan,
älä jää, älä jää!
Me tullaan täältä, me kruisaillaan,
me sisko kyytiimme poimitaan,
me toinen toistamme tuetaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)