Paluu "arkeen"

Terveisiä Ruotsista! Hiihtolomaviikko kului nopeasti ja fiilis oli hyvä koko viikon ajan. Ihan loppuviikosta aloin miettiä, että pitää laskea vähän varovaisemmin, koska murtuneella jalalla ei taida päästä leikkaukseen. Öisinkin mietin välillä asiaa, mutta ei se kuitenkaan yöunia vienyt.

Tänä aamuna laiva saapui Turkuun 7.35, minä juoksin junaan joka lähti 7.42, saavuin Helsinkiin 10.00 ja puoli yhdeltätoista olin Kirugisen sairaalan rintarauhaskirurgisessa yksikössä. Aika suoritus, sanon minä, ja sanonpa myös, että ei mikään ihme, ettei tällaisessa tahdissa ehdi kamalasti miettiä tai velloa itsesäälissä.

Tähän asti olen ajatellut, että ei tämä ole iso juttu. Mantelinkokoinen pala napsaistaan minun isommasta tissistäni pois. Eihän se edes näy ulospäin kuin arpena! Tarkkaavainen lukija huomasi varmaan perfektin. Tänään on jo vähän tuntunut siltä, että ei tämä ihan niin pieni juttu olekaan. Aika lailla käynnin aluksi kirurgi totesi, että tässä voisi olla kokopoiston paikka. Minä ihan että mitä mitä mitä! Magneettikuvassa alue, joka ei ole normaalia rintarauhaskudosta, oli huomattavasti löytynyttä kyhmyä suurempi. Siis itse asiassa tosi iso, jopa 10 cm yhteen suuntaan. 

Kirurgi konsultoi toista, ja loppuviimein päädyimme sellaiseen lopputulokseen, että aloitetaan osapoistolla ja katsotaan, riittääkö se. Joka tapauksessa rinnoista tulee aivan erikokoiset. Tai olisi tuon toisenkin voinut korjata saman tien, mutta järkeilin, että parempi ensin katsoa, mitä toisesta tulee, ennen kuin alkaa säätämään toisen kanssa. Tämä säätäminen tapahtuu kuitenkin vasta syksyllä. 

Tässä on vähän sulattelemista. Perjantaina lähtee (yli?) puolet tissistä, enkä tiedä, minkä näköisenä herään nukutuksesta. Itse asiassa annoin luvan, että jos siltä näyttää, saa tehdä kokopoistonkin. 

Mutta onhan tässä kokonaista kolme viikkoa aikaa sitten sairaslomalla sulatella ja toipua niin fyysisesti kuin henkisestikin. Tänään olen ollut hiihtoloman jatkolla palkattomalla vapaalla, mutta itse asiassa olen tehnyt töitä monta tuntia ja valmistellut poissaoloani. Huomenna ja ylihuomenna ajattelin näyttää naamaani töissä ja hoitaa viimeiset hommat kuntoon. 

Torstaina käyn vartijaimusolmuketutkimuksessa ja perjantaiaamuna se on menoa. Jännittää, joo, mutta enemmän olen tässä vaiheessa utelias. Mitenhän tämä etenee? Tai: mitä ihmettä tästä vielä voi tulla?

Vauhdilla mennään

Lasken päiviä: nyt minulla on ollut rintasyöpä jo viikon, puoli vuorokautta ylikin. Oikeasti en ehdi juurikaan miettiä koko asiaa. Teen töitä, huolehdin suurperheestä, järjestän hiihtolomaa. Iltaisin ennen nukkumaanmenoa saatan päästää asian kunnolla ajatuksiini. Jos jaksan. Aika monena iltana olen nuokkunut jo telkkarin edessä, mutta jos ruvetaan miehen kanssa juttelemaan, uni viipyy kauemmin. Viime yönä heräsin aamuyöstä kaksi kertaa pyöriskelemään. Molemmilla kerroilla näin painajaista, jossa lapset katosivat matkalla. Sellaiset 4- ja 6-vuotiaat lapset, jollaisia minulla ei enää ole. Unissa mieskin oli se, jota enää ei ole. Selvästi alitajunta käsittelee menettämisen mahdollisuutta.

Työpäivien aikana hätkähtelen vain kun puhelin soi. Olin maanantaina magneettikuvauksessa,ja pelkään soittoa, jossa kerrotaan löydöksistä, jotka vaativat lisätutkimuksia. Jos sellaista ei tule, menen lääkärille heti hiihtolomareissun jälkeen 29.2. ja leikkaus on perjantaina 4.3.  Minä ehdin hädin tuskin saada työt sellaiseen kuosiin, että pystyn jäämään sairaslomalle.

Rintasyöpävakuutuksia kaupitellaan usein sillä perusteella, että pääsee lääkäriin ja hoitoihin mahdollisimman nopeasti. Tähän mennessä vauhti on kyllä ollut niin nopea, etten usko, että sitä olisi yksityisellä puolellakaan ylitetty. Minulla on myös muuten suuri luottamus HUSiin. Rintasyöpä on kuitenkin kaikkein tutkituin syöpä ja sen hoito Suomessa laadukasta. Ihan tilastollisesti tarkasteltuna sanoisin myös, että minun ennusteeni on varsin hyvä. En osaa ottaa tästä suurta stressiä.

Elän päivä kerrallaan ja katson mitä tuleman pitää. Ehkä leikkauksen jälkeen on toisenlaiset fiilikset, kun tiedän, että se kasvain on patologin pöydällä ja siitä voi jo jotakin konkreettista sanoa. Toki siinä vaiheessa tuntuu varmaan myös todellisemmalta se, että kevään aikana saan mitä luultavimmin  jatkohoitoja. Sitten on myös kaksi kokonaista viikkoa aikaa ajatella.

Mutta toisaalta, tässä puhutaan nyt minusta. Netflixissä on paljon elokuvia, joita en ole nähnyt.

Miksi juuri minä?

Rintasyöpädiagnoosiin asti harrastin elämässäni psykologista todennäköisyyslaskentaa: en minä voi sairastua vakavasti, koska olen jäänyt nuorena leskeksi. Ihan järkeenkäypää - vaikka ei millään tavalla tietenkään tieteellisesti vakuuttavaa.

Sairastuinpa sitten kuitenkin. Mutta vähän olen kyllä ihmetellyt, että kuinka se saattoikin osua kohdalle. Sain lapset nuorena, imetin pitkään, en ole ylipainoinen, suvussa ei ole rintasyöpää, elän suhteellisen terveellisesti ja kemikaalialtistukseni on varmasti keskivertonaista pienempi. 

Mutta eihän elämäänsä voi ennustaa, eikä keskiarvo ole sama kuin minun elämäni. (No ei toden totta ole!) Keskustelin rintasyövästä ystäväni kanssa, ja hän mainitsi, että on huolestunut siitä, että on ollut tietokonetomografiassa. Siinä vaiheessa vasta välähti, että olenhan minäkin ollut. Kolme kertaa. Kahden vuoden aikana. Ei se ainakaan syöpäriskiä madaltanut. 

Mutta en minä siltikään jaksa juurikaan miettiä, miksi. Tässä elämässä olen jo huomannut, että aina ei vastauksia vaan anneta. Suuntaan eteenpäin, selviytyminen on tärkeintä.

Syövästä kertominen

Kerroin syövästä ensimmäisenä miehelle. Se ei ollut vaikeaa; johan se arvasi, kun näki minun puhuvan puhelimessa lääkärin kanssa. Kerroin myös kahdelle parhaalle ystävälleni samana iltana.

Sitten iskikin tenkkapoo. Kenelle kertoa ja missä tahdissa? Lapsille pitäisi kertoa, mutta vielä ei ole mitään kerrottavaa. Omille vanhemmille ja sisaruksillekin pitäisi varmaan kertoa, mutta miten? Pomollekin pitää kertoa ainakin se, että tarvitsen sairaslomaa.

Päätin, että kerron, kunhan ovat HUSin rintarauhaskirurgiasta ottaneet yhteyttä. Ja sitten ne perkeleet ottivat yhteyttä kaksi päivää diagnoosin saamisen jälkeen juuri ennen työpaikan tiimikokousta. Koko kokouksen pyörittelin tätä asiaa mielessäni ja päädyin sihen, että kyllä minä näille ihmisille tämän muutenkin kerron jossain vaiheessa. Joten kerroin kollegoille ja ilmoitin samalla esimiehelle, että todennäköisesti tähän kohtaan tarvitsen sairasloman.

Kertomisen tekee vaikeaksi se, että et voi ennustaa yleisön reaktiota. Tähän mennessä olen saanut aika paljon laajenneita silmiä ja käsiä, jotka kohoavat auki ammottavan suun eteen. Tai kysymyksiä: "Mikä? Sulla??? Kuulinko mä oikein? Sano nyt vielä uudestaan!"

Pelkäsin lapsille kertomista reaktioiden takia. Kuinka saan kerrottua asiallisesti, niin etteivät ne säikähdä liikaa? Aloitin: "Mulla on löytynyt tissistä kasvain." Kymmenvuotias: "Ai onko sulla rintasyöpä?" Lapsille kertominen ei kuitenkaan ollut vaikeaa ja keskustelusta tuli luonteva. Luulen myös, että vakuutteluni siitä, että tämä ei loppuviimein ole kamalan iso juttu (koska ei se mun mielestä ainakaan juuri nyt ole!), menivät perille.

Aika monelle (vanhemmilleni ja sisaruksilleni esimerkiksi) kerroin Facebookissa. Kirjoittaminen on helpompaa kuin soittaminen ja tavoitin samalla viestillä monta ihmistä. Sain kyllä sitten vastailla erinäisiin viesteihin.

Kaikkein eniten jännitin ex-anoppia, koska olen hänelle ennenkin joutunut viemään suru-uutisia. Reaktio oli kuitenkin yllätys. Ilmeisesti sen ikäisellä ihmisellä on jo kokemusta siitä, että ystävät sairastuvat ja parantuvat rintasyöpään, koska suhtautuminen oli hyvinkin tyyntä ja positiivista. Hyvä niin.

En minä kaipaakaan sääliä, kauhistelua, en edes osanottoja. Kaipaan kuulijaa, ehkä halausta, sanatonta ymmärrystä siitä, että ystävä pysyy rinnalla huonoinakin aikoina. Sitä olen monelta saanutkin, koen että moni välittää.

Identiteettikriisi

Minulla on ollut rintasyöpä kohta kuusi vuorokautta. Enkä ole vielä yhtään tottunut ajatukseen.

Kävin 1,5 viikkoa sitten perjantaina ensimmäisen kerran työterveydessä, koska toista rintaani oli aristanut pari kuukautta ja tunsin siellä jonkin kyhmyn. Työterveyslääkäri tunnusteli rinnat, epäili kyseessä olevan ihan normaali rintarauhaskudos ja antoi varmuuden vuoksi lähetteen mammografiaan.

Viikko sitten maanantaina kävin mammografiassa, jossa ei näkynyt mitään poikkeavaa. Ultraäänellä huomattiin kuitenkin kyhmy, joka oli sen minun tunnustelemani rintarauhaskudoksen alla piilossa. Otettiin neulanäytteet - minun mielestäni varmuuden vuoksi. Ajattelin, että tulipahan varmuuden vuoksi tutkittua ja heitin koko asian mielestäni.

Keskiviikkoiltana työterveyslääkäri soitti ja aloitti puhelun: "Minun on nyt valitettavasti kerrottava, että sinulla on rintasyöpä." Mitä? Mitä??? Mitä helvettiä????

Siitä alkoi asian makusteluprosessi. Nyt osaan jo sanoa ääneen, että minulla on rintasyöpä. Kuulija saa sitten ihmetellä: "Mitä? Siis mitä? Siis sano vielä kerran!"