Töyssyjä tulee mutta tiellä pysytään

Labratkin olivat ok. Lääkäri varmisti myös sen, minkä jo tiesinkin: mammografiassa ja ultraäänessä ei näkynyt mitään poikkeavaa tai huolestuttavaa. Mitään muuta keskustelusta lääkärin kanssa ei sitten jäänytkään mieleen.

Koska se soitti vastaanottoa edeltävänä iltana kello 17.40, totesi, ettei minua ehditä vastaanottamaan seuraavana päivänä ja pikavauhtia kertoi, että kaikki tulokset ovat kunnossa. Lääkärin mielestä ei varmaan olisi tarvinnut ollenkaan tavata, mutta minä vaadin itselleni uuden ajan. Olen kerännyt koko talven listaa asioista, joista pitäisi puhua lääkärin kanssa, eikä niitä todellakaan selvitetä lyhyessä puhelussa (jonka muuten hoidin auton ratissa ja niin, että kuopus istui vieressä).

Eilen sain ajan maaliskuun loppuun, ja sitten aionkin ihan rauhassa keskustella ainakin unettomuudesta ja mielialanvaihteluista, siitä, voiko niihin vaikuttaa lääkkeiden fiksaamisella, reseptien uusimisesta ja varsinkin mun tissiparasta.

Leikatulla puolella on kaamea, kireä, kuumottava patti, vaikka patti-sana ei teekään minkäänlaista oikeutusta tuolle 7 x 10 cm alueelle, joka nousee parhaina päivinä parin sentin korkeuteen. Ultraava lääkäri sanoi, että rintalihaksen päällä on ontelo, jossa on seroomaa ja muutakin hitusta. Fysioterapeutilla oli käytännönläheisiä ratkaisuja. Nyt mulle on tilattu maailman seksikkäin alusasu eli kompressiorintaliivit. Fasciat on hierottu, jotta nesteet kiertäisivät paremmin - ja kiristyksistä päätellen siellä rinnan ja kainalon alueella olikin jotakin jumia ollut.

Rinta on kuitenkin ennallaan kosketusherkkänä ja ärsyttävänä. Liikkumalla se ei tuosta paremmaksi muutu, ja ultraava lääkäri heitti sellaisenkin mahdollisuuden, että se pitäisi leikata auki. Sen verran ehdittiin lääkärin kanssa puhelimessa puhua, että hän lupasi laittaa lähetteen Kirralle. Todellakin odotan, että joku asiaa paremmin tunteva ehtisi paneutua minun rintaani, koska tämä alkaa vaikuttaa jo elämänlaatuun.

Jotta varmasti joka päivälle riittäisi kiinnostavaa sisältöä, päätti Anita-proteesini käyttäytyä ikävästi lentokoneessa. Siihen tuli ilmakuplia ja se löystyi. Tämä oli jo toinen kerta, joten proteesi meni vaihtoon. Anitalta ehdottivat astetta painavampaa proteesia, mihin päätin suostua, mutta juuri nyt se kaduttaa. Proteesi on ollut käytössä 1,5 päivää ja minun hartiani ovat niin kipeät, että kuljen ajoittain töissäkin ilman liivejä ja proteesia. Kai tähänkin tottuu. Toivottavasti ainakin seuraavaan ulkomaanmatkaan mennessä, niin pääsee uusikin proteesi lentokonetestiin.

Tunnen itseni hirveäksi valittajaksi. Oikeasti pitäisi kiljua riemusta, koska ei ole syöpää. Sehän on mahtava uutinen! Ilman tuota tissiä syöpä varmaan unohtuisikin kokonaan.

Tissi(t) pois vaan!

Sytostaattien muisto haalentuu sitä mukaa, kun sivuoireet menevät ohi. Pahoinvointia kesti tälläkin kertaa vajaan viikon verran. Paha maku pysyi suussa vähän pidempään. Kynnet näyttävät entistä kamalammilta, mutta ovat pysyneet paikoillaan. Toistaiseksi. Isovarpaiden kynnet ovat arat, ja onnistuin iskemään oikean ukkovarpaan tuoliin niin, että se näyttää ja tuntuu siltä, että irtoaminen on enemmän kuin todennäköistä. Vatsa toimii kohtuullisesti. Paino nousi monta kiloa, mutta turvotus on jo vähenemään päin. Hiukset eivät ole vieläkään lähteneet kokonaan. Päinvastoin, näyttää siltä, että uutta karvaa pukkaa jo, ja se on selvästi tummempaa kuin vauvantukka, jota kasvatin kesän ajan. Vasemman käden suonet ovat ottaneet asiakseen kertoa, että eivät tykkää sytostaateista, ja käsivartta onkin kiristänyt pahimmillaan kämmenselästä kainaloon saakka. Kaiken kaikkiaan kuitenkin tuntuu siltä, että olen saamassa normaalin elämäni ja itseni takaisin.

Vietin viikon Keski-Suomessa. Nautin sukulaisten seurasta, kesälomasta ja aurinkoisesta säästä sekä kulttuuritarjonnasta - visiitti Mänttään oli ehdottoman kannattava! Käväisin Joensuussakin pikaisesti tapaamassa hyvää ystävää, joka on vastikään muuttanut sinne. Mutta pakko oli palata kotiin ja arkeen, koska tämän viikon lopulle minulle oli ohjelmoitu kovin rintasyöpähenkisiä aktiviteetteja.

Keskiviikkona kävin sydämen gammakuvauksessa. Viime kertahan ei mennyt niin kovin mukavasti. Tällä kertaa sain ihan päinvastaisen ja todella positiivisen kokemuksen: vasemmasta kyynärtaipeesta otettiin ensin verinäyte ja sitten saatiin kanyyli siihen ensimmäisellä kerralla ilman mitään ongelmia. Olin aamun ensimmäinen tutkittava ja pääsin siksi tutkimukseen reilusti etuajassa, ja mukavalla hoitajalla oli aikaa jutella kanssani pitkään.

Torstaina kävin tietokonetomografiassa, ja uskokaa tai älkää, siihen samaan kyynärtaipeeseen saatiin taas kanyyli kiinni! Kyllä mulla vaan on hyvät suonet - eipä olisi ennen arvannut, että sellainen asia voi tuottaa näinkin suurta iloa! Tässäkin tutkimuksessa sain tosi mukavan hoitajan. Kaiken kaikkiaan ihana juttu, että nämä ihmiset ovat selvästi löytäneet oman alansa. Toivottavasti itse olen edes puoleksi näin vakuuttava omassa opettajuudessani.

Perjantaina eli tänään kävin ensin fysioterapiassa, missä käteni todettiin oikein hyvässä kunnossa olevaksi. Sen jälkeen koitti viikon jännittävin hetki eli uusintaleikkauksen suunnittelu kirurgin kanssa. Leikkauspäivä on vasta 22.8. mutta ilmeisesti juuri nyt oli kirurgilla hyvin suunnitteluaikaa. Ja sehän sopi, koska niin oli minullakin! Eipä tällä käynnillä mitään uutta sinänsä tullut: oikeasta rinnasta on poistettava loputkin. Sovittiin, että vasentakin fiksaillaan. Kirurgi oli ensin sitä mieltä, että hän jättää vasemman rinnan entiselleen, mikä oli etukäteen suurin pelkoni. Perustelin siinä sitten, että en yhtään haluaisi elää paria vuotta niin, että toisella puolella ei ole rintaa lainkaan ja toisella puolella roikkuu H-kupin hiekkasäkki. Kirurgi tarkisti, ehditäänkö tervettä rintaa pienentää leikkauspäivänä, ja jee, sille on aikaa!

Maaliskuussa minusta tuntui ihan mahdottomalta ajatus, että oikea rinta poistettaisiin kokonaan. Nyt olen huhtikuusta ja jälkitarkastuksesta alkaen totutellut ajatukseen siitä, että se on pakko tehdä, eikä se enää erityisen kamalalta tunnu. Surettaa tietenkin, varsinkin kun olen ollut niin tyytyväinen pienempään tissiin, mutta terveys tulee ennen tissejä. Keväällä en halunnut myöskään pienentää vasenta rintaa. Viisi kuukautta pienemmän rinnan kanssa on kuitenkin kääntänyt pääni. Rakastan rintaa, jonka kanssa voi liikkua vapaasti ja joka on ilman liivejäkin mukavannäköinen ja -tuntuinen. Pienihän se ei ole vieläkään, vaan juuri sopiva ja oman oloinen. Vasemmasta tulee suurin piirtein samanlainen, vaikka onhan pienennys aina vähän eri asia kuin puolen rinnan amputointi. (Juujuu! Niin lukee sairauskertomuksessa, ja siltä se myös näyttääkin!) Suurin syy siihen, miksi haluan pienennyksen, on kuitenkin terveydellinen. Isot rinnat ovat vuosien varrella aiheuttaneet niin paljon niskajumia, päänsärkyä ja asentovirheitä, etten halua edes testata, mitä aiheuttaa se, että toiselle puolelle kroppaa jätetään kilon punnus, kun toisella puolella ei ole mitään.

Lääkäri muistutti, että nännistä menee sitten tunto. Olen minä sen ymmärtänyt, ja se oli yksi syy, miksi en halunnut pienennystä viime keväänä. Surettaa se vieläkin, mutta valitsen mieluummin tunnottoman nännin kuin elämän Quasimodona. Olen aina ollut ja olen vieläkin sitä mieltä, että tärkein sukupuolielin on aivot. Niiden avulla uskon myös löytäväni uusia herkkiä alueita nännien puutosta korvaamaan.

Huomenna aion viedä vanhat tissini lenkille. Helsingissä juostaan Twilight Run, Syöpäsäätiötä tukeva juoksutapahtuma. Itse vain kävelytän tissejäni 5 km. Kunto riittäisi juoksuunkin, mutta haluan säästää varpaankynsiä. Esiinnyn pinkissä paidassa. Tulkaa bongaamaan ja kannustamaan!

Aamupäivän mittaisella kesälomalla

Tänään olen viettänyt ehkä tämän kesän parhaan aamupäivän. Näin uskallan väittää yhtään liioittelematta. Vielä olisi pari viikkoa töitä jäljellä ennen kuin kesäloma ihan oikeasti alkaa, mutta nyt on kesäsää ja kesäfiilis ja oikein hyvä hetki ottaa tauko kaikesta muusta ja nauttia kesästä.

Minulla oli aamulla puoli kymmeneltä fysioterapia. Fysioterapeuttini on ihanan empaattinen olento, ja mielipiteeseen yhtyvät kaikki hänen asiakkaansa, joiden kanssa aihetta olen sivunnut. Juttu- ja jumppatuokio hänen kanssaan on aina mukava, ja tänään se oli erityisen mukava, koska uskaltauduin kysäisemään leikatun rinnan yläpuolella rintalastassa tuntuvasta kyhmy(mäisyyde)stä. Ilmeisesti asia oli vaivannut minua erittäin paljon, koska arvio, että se on aivan normaalia uutta paikkaansa etsivää lihaskudosta, paransi mielialaani heti.

Fysioterapian jälkeen olin ajatellut käydä nopeasti tsekkaamassa Museum of Broken Relationships -näyttelyn, mutta minulla olikin tunti ylimääräistä aikaa ennen näyttelyn avautumista. Päätin suunnata Tähtitorninmäelle. Siellä paistattelin tunnin verran auringossa, otin voimauttavia valokuvia kukista ja itsestäni ja ihailin Helsinkiä. Ihana, kaunis kaupunki!

Puistomeditaationi jälkeen suuntasin Senaatintorin laidalle Helsingin kaupunginmuseon uuteen museoon, joka on juuri avautunut Sederholmin taloon. Alan kuulostaa maksetulta mainokselta, vaikka olen tätä mieltä ihan ilmaiseksikin: nyt on viihtyisä ja virikkeellinen museo, johon on kiva poiketa aikaa viettämään yksin, ystävän kanssa tai lasten seurassa. Suosittelen ehdottomasti, ja jos ehditte ennen 11.9., niin käykää katsomassa myös Museum of Broken Relationships, joka oli mielenkiintoinen sekin.

Onnekas olen, kun pystyn tällä tavalla kiertämään kaupunkia. Kolmas sytostaattitiputus oli torstaina, ja voin yhä/jälleen hyvin. Nyt kaikki doketakselit on läpikäyty, ja enää pahamaineiset CEFit ovat jäljellä, jee! (Toistamiseen korostan, että kesästä pitää nauttia nyt! Koska koko kesä menee CEFien kanssa, ja huonolla tuurilla niiden kanssa ei pysty nauttimaan yhtään mistään.) Itse tiputus sujui tällä kertaa varsin onnistuneesti, eikä haitannut tippaakaan, että olin siellä yksinäni. Päinvastoin: oli oikein miellyttävää lukea rauhassa.

Jos nyt jostakin pitää tänäänkin valittaa, niin voin kertoa teille viime viikon Herceptin- ja Neulasta-pistoksista.  Omahoitajani syöpäsairaalassa oli torstaina poissa ja minulla oli kiva sijaishoitaja, mutta hänen tapansa pistää Herceptin oli kyllä kovasti erilainen kuin omahoitajani. Kun omahoitajani suhauttaa lääkeaineen kolmessa erässä reiteen, niin tämän sijaisen pistämänä hommaan meni ainakin minuutti, tai kolme, tai ainakin se tehtiin hyvin verkkaiseen tahtiin. Tällä tavalla hitaasti pistettynä ei sattunut yhtään pistettäessä, mutta pistoksesta on nyt aika monta päivää, ja jalka alkaa vasta vähitellen kantamaan normaalisti. Peruskuntoa voin ylläpitää vain lyhyillä kävelyillä ja rauhallisella venyttelyllä.

Neulastan eli valkosolun kasvutekijän kanssa meni vieläkin huonommin. Minähän olen käynyt sen työterveydessä pistättämässä, koska pelkään pyörtyväni, jos itse joudun sen pistämään. Siinä menisi yli tuhat euroa hukkaan. Mutta menee näemmä Diacorissakin joskus. Sairaanhoitaja lukaisi Neulastan pikaohjeen, vaikka sanoin, että paksumpi ohje on parempi. Sitten tuikattiin neula mahaläskiin - mutta ihan väärällä tekniikalla. Hoitaja päästi läskimakkaran irti ennen kuin oli työntänyt neulan pohjaan asti, ja koska tällä kertaa homma ei tuntunut yhtään epämiellyttävältä, epäilen vahvasti, että mäntä ei mennyt missään vaiheessa ihan pohjaan asti. Enpä sitten tajunnut siinä väsymyksessä (kiitos kortisonin olin nukkunut yöllä kaksi tuntia) ja kiireessä pyytää käytettyä neulaa nähtäväkseni, en edes kuikuilla sivupöydälle, missä se oli. Sitä paitsi olin jämähtänyt tuijottamaan mahaani, koska hoitaja oli tökännyt neulan raskausarpeen, vaikka ohjeissa nimenomaan huomautettiin, että arpikudokseen ei sitten pistetä. Tarkkailen kiinnostuneena, koheneeko vointi samaa vauhtia kuin edellisillä kerroilla, ja kokemuksen mukaan tarkoitus on antaa palautetta toiminnasta.

Jäi kyllä harvinaisen paha maku suuhun tuosta käynnistä. Muutenkin tämän sytostaatin jälkeen paha maku tai siis oudot makuaistimukset ovat vaivanneet, mutta ei se ruuasta luopumaan ole saanut. Tätä päivää juhlistin myös syömällä ulkona ja käymällä jälkiruoalla Vanhan ylioppilastalon Magnum Cafessa.