Tonttu Tohelo vauhdissa

On se ihanaa, kun on ihan uusi talo, niin ei ole remontointihuolia. Paitsi silloin, kun vessan hana alkaa suihkuta vettä perjantai-iltana puoli kahdeltatoista. Nyt tiedän, missä meillä on pääsulku. Osaan paikallistaa vessan hanan omatkin sulut. Ja tiedän, kuinka mukavaa on joulukiireiden keskellä järjestää putkimiestä vaihtamaan hanaa. Tällä hetkellä näyttää kuitenkin siltä, että aatonaattona meille saadaan taas käsienpesumahdollisuus toilettitiloihin.

Yhtään en kyllä jaksaisi tällaisia takaiskuja, joita ei voi ennakoida ja joihin pitää reagoida nopeasti. Eikö nyt todellakaan ole niin, että jos on juuri sairastanut rintasyövän, niin universumi säästää pieniltä murheilta seuraavan vuoden ajan?! Vai pitäisikö minulla nyt olla se asenne, että hei, pikku juttu, kukaan ei kuollut tai ole vakavasti sairas? Pääsen sellaiseen näin jälkeenpäin järkeilemällä, mutta silloin kun sattuu ja tapahtuu, olen v*tutuksesta halkeamaisillani ja valmis joko hakkaamaan lavuaarinkin palasiksi tai ulisemaan lattialla selkä kaarella.

Ja voi olla, että teinkin jälkimmäisen.

Mindfulness-harjoitukset siis jatkuvat. Joinain päivinä paremmalla menestyksellä, joinain päivinä heikkoakin heikommalla. Ehkä sekin on jotakin, että aika vähän jaksan surra rahan menetystä vessanhanan tapauksessa.

Kun on se syöpäkin vielä joka päivässä läsnä. Esimerkiksi sillä tavalla, että odotan vieläkin isovarpaiden kynsien irtoamista. On ollut siinä hilkulla jo kuukausikaupalla. Tai siinä hetkessä, kun peräkkäisinä päivinä raastan leikatun puolen käden sormet verille. Kun ei ole niitä imusolmukkeita, niin ei pitäisi kerätä hirveästi bakteereja verenkiertoon. Mutta minkäs teet, kun kädet osuu vauhdissa seiniin. (Lukiko tuolla jossain mindfulness? Voisin vaikka koittaa rauhoittua?)

Peukalon rikoin leipää leikatessa. En leipäveitsellä, koska sellaista osaan varoa.

Oli niin kovaa leipää, että sen kuori viilsi peukkuun neljä syvää haavaa.

Valmiiksi viipaloitu paahtoleipä voisi sopia mulle parhaiten.

Hengähdyshetket

Pidän lounastauon joka päivä. Ennen siirtymistä yhdestä työtehtävästä toiseen katselen hetken ympäri työhuonetta ripottelemiani inspiraatiokortteja. Ostin joulukuuksi itselleni bussilipun. Kun ei tarvitse keskittyä ajamiseen, ehtii välillä uppoutua naistenlehteen tai kuunnella Spotifysta lempibiisiä kymmenen kertaa putkeen.

Koska kiire tuppaa tulemaan ja tavallisilla voimavaroilla varustettu ihminen väsymään. Töitä riittää. Yleensä ottaen työni on kiinnostavaa ja ihanaa, mutta ei se kyllä tekemällä lopu. Vapaa-ajan haluaisin täyttää liikunnalla, lukemisella, ystävien tapaamisella ja joulujärjestelyillä. Vapaisiin tunteihin täytyy kuitenkin mahduttaa myös lasten harrastuskauden päätösmeiningit (pianokonsertit, taekwondon vyökoe, pikkujoulut jne.), koulun diskot (osaan täytyy vain kuljettaa, osassa seistä valvojana), veljentytöt ristiäiset ja vaikka mitä nikkarointia (sekä kirjaimellisessa että vähemmän kirjaimellisessa merkityksessä). Lopputulemana on se, että työpäivän ja teininkuljetuskeikan välissä hoidan jouluostoksia hiki päässä. Mikä saattaa johtaa siihen, että ostan Ikeasta ihan vääränlaisen lipaston joululahjaksi ja kahden päivän päästä kuljetan entistä hikisempänä ja hermostuneempana sen takaisin sinne.

Onko arki aina ollut näin kiireistä? Eikö mulla riitä jaksaminen samaan kuin aiempina vuosina? Vai yritänkö tehdä tavallista enemmän, oikein kerätä elämänsisältöä nyt, kun "vihdoinkin jaksan ja ehdin"?

Harjoittelen hetkeen pysähtymistä. Yhtenä aamuna minulla onkin aikaa venytellä puoli tuntia ennen työpäivän alkua. Jonain päivänä en ehdi pysähtyä ennen iltayhdeksää, mutta sitten keitän kupillisen teetä ja tuijotan kynttilän liekkiä. (Tunnin verran. Apaattisesti. Kunnes siirryn sänkyyn tuijottamaan silmäluomieni sisäpuolta.)

Ja joinain iltoina nautin paniikinomaisista paketointitalkoista, joissa kääritään kaksikymmentä pakettia kolmessakymmenessä minuutissa. Tai toisina iltoina iloitsen siitä, että väsynyt teini lopettaa vääntämisen ja kaivautuu ihan yhtä väsyneen äidin kainaloon sohvalle.

Voihan se olla niinkin, että tällaisilla huuhaa-korteilla luon itselleni lisää paineita.

Syvällä kiinni arjessa

Viime viikon tiistaina oli viimeinen sädehoitokerta. Luulin maanantaille asti, että keskiviikko olisi vika kerta. Koska en osaa poistaa kalenterista viimeistä hoitokertaa, vaikka alussa suunnitellulle taukopäivälle tuleekin hoitokerta. Ei se mitään, tuntui ihan joululta, kun sai kuulla, että hoito onkin aiemmin ohi!

Kyllä minusta nyt vähän tuntuu siltä, että olen saanut oman elämäni takaisin. Venytettynä ja murjottuna, mutta se on taas minun. Syöpä ei ainakaan juuri nyt sanele minun aikataulujani ja tekemisiäni. Työnantaja, lasten harrastukset yms. sanelee, mutta sellaistahan elämä kai aina on ollut.

Töiden suhteen tunnen olevani jopa vähän niskan päällä, mikä on aivan mahtava fiilis, kun pari kuukautta meni niin, että olin koko ajan viime tipassa ja vähän miten sattuu työtehtävieni kanssa. Olen pyrkinyt pitämään joka viikko yhden etätyöpäivän, mikä on toiminut loistavasti: olen saanut tehtyä hommia rauhassa ja ainakin niinä päivinä olen ehtinyt lenkillekin.

Merkitsen liikuntahetkeni kalenteriin jo etukäteen ja pyrin pitämään niistä kiinni. Tunnen itseni ja tiedän, että olen kärttyisä ämmä, jos en pääse säännöllisesti liikkumaan. Tiukat aikataulut ja vaihdevuosioireet ovat alentaneet bitch-kynnystäni niin paljon, että liikunnasta ei ole varaa luopua puoleksi viikoksikaan. Pikkuhiljaa alkaa myös tuntua siltä, että kunto alkaa olla entisellään. Ainakin juoksukunto (joka kohdallani on aina ollut sellainen kevyestiraahustavahölkkäkunto). Kävin tällä viikolla salilla ensimmäistä kertaa sädehoitojen alkamisen jälkeen. Nostin 12 kg kahvakuulan niskan taakse ja meinasin ruveta tekemään nostoja. Pääsinkin tekemään sen nolon manööverin, jossa pitää laskea puntti lattialle niin, että kukaan muu ei huomaa, etten jaksanutkaan nostaa sitä - ja sehän on hirveän hankalaa, jos sitä ei jaksa nostaa.

On tuo sädetetty puoli vielä kireä, joten ehkä sekin vähän vaikuttaa suorituskykyyn. En ole vielä uskaltanut alkaa sitä kunnolla hieromaan, mutta iho vaikuttaisi varsin hyväkuntoiselta, joten ehkä alan kohta ruttaamaan arpea ja lihaskalvoja sen alla. Kyllä olisin silmiäni pyöritellyt, jos olisin vuosi sitten saanut kuulla, että nykyään jokapäiväiseen venyttelyyni kuuluu kymmenen minuuttia käden, kyljen ja rinnan venytyksiä sekä tissihierontaa.

Kyllähän aina saa haluta

Olen viime aikoina kirjoittanut aika monta tekstiä (tänne ja muuallekin) siitä, kuinka en jaksa enkä ehdi sitä enkä tätä. Nyt voisi olla aika vaihtaa näkökulmaa ja kirjoittaa siitä, mitä haluan.

Haluan tuntea olevani oman elämäni ohjaimissa.
Haluan keskittyä töihini kokonaisen päivän ilman keskeytyksiä.
Haluan ehtiä suunnittelemaan tulevaa ja pohtia mitä elämältäni haluan.
Haluan keskittyä perheeseeni.
Haluan rauhallista kahdenkeskistä aikaa mieheni kanssa.
Haluan aktiivisen seksielämän.
Haluan puuhata jotakin mukavaa jokaisen lapsen kanssa kahdestaan ilman että on kiire mihinkään.
Haluan laittaa pihan talvikuntoon. 
Haluan siivota kunnolla koko talon.

Haluan rakentaa valmiiksi ne kohdat, joita olen siirtänyt parempaan hetkeen.
Haluan syödä terveellisesti.
Haluan liikkua päivittäin, käydä lenkillä ja salilla ja uimassa.
Haluan pystyä käymään leffassa tai ostamaan uuden vaatteen ilman että samalla tarvitsee miettiä, riittävätkö rahat tämänkin jälkeen hoitomaksuihin.

Ja koska elän sellaisessa harhassa, että heti 10.11. saan oman elämäni takaisin ja aikaa on taas rajattomasti, lisään vielä tämän:

Haluan oppia löytämään mielenrauhan myös kiireen ja ahdistuksen keskellä.

Kiire ja väsymys, jokapäiväiset vieraani

Kylläpä elänkin täyttä elämää! Ei ole vapaa-ajan ongelmia, kun ei ole vapaa-aikaakaan - tai jos joskus olisi, niin kyllä senkin jokin lapsiin liittyvä toiminta täyttäisi. Kyllä oli ihanaa silloin sairaslomalla, kun sai sohvalla nukkua päiväunia ja välillä katsoa Netflixiä. Nyt juoksen kokouksista sädehoitoihin ja sieltä seminaareihin tai injektioajalle. Joskus jos ehtii istahtaa työhuoneessa tietokoneen ääreen, tuntuu melkein lomalta, kun saa rauhassa tehdä paperihommia!

Ihan pää meinaa revetä irti, kun tajuaa, että Opetussuunnitelmamessut-niminen vanhempainilta ei olekaan vanhempainilta, vaan koko perheen pakollinen kouluilta. Se roikkuu hyvin ohuen rihman varassa siinä vaiheessa, kun on järjestänyt työt, iltaruoat ja lasten harrastukset niin, että kaikki pääsevät kyseiseen iltaan, ja Sädehoitoklinikalta soitetaan, että hoitokone on rikki ja hoito voidaan toteuttaa vasta kello 19. Siihen samaan aikaan siis, kun lapset tanssivat koulun lavalla tai vetävät uutta opetussuunnitelmaa esitteleviä pajoja.

Useammin kuin kerran päivässä tekisi mieli heittäytyä lattialle ulisemaan. Mies ja lapset voivat myös todistaa, että jonkun kerran olen saanutkin itkupotkuraivarit, joista kuka tahansa kolmivuotias olisi kateellinen.

Mutta kyllä tähän kiireeseen myös ihania hetkiä mahtuu. Niin kuin vaikka se, kun kävin esikoisten (oman ja miehen) kanssa katsomassa Tulen morsiamen. "Ahdistavin ja kauhein kokemus ikinä", totesi toinen, kun valot syttyivät. Mutta oli silti mukavaa käydä porukalla syömässä ja leffassa ja vähn shoppailemassakin. Ja kun haettiin ennen leffaa kaupasta karkkia ja ostin itselleni Roosa nauhan, halusivat molemmat tytöt omansa ja kulkivat loppuillan ruusukkeet rinnassa.

Ja se, kun kuopus (minun) vietti sukulaissynttäreitä, talo oli täynnä väkeä, sai syödä herkkuja ja jutella rakkaiden ihmisten kanssa. Tai se, kun käytiin juhlien jälkeen perheen kesken saunassa -ensimmäistä kertaa kaikki samaan aikaan leikkauksen jälkeen. Lapsetkin saivat tilaisuuden tarkastella kunnolla minun muuttunutta habitustani. Yhdeltä lapsista tuli mainiota palautetta: "Eikö sun toinenkin tissi pitänyt leikata?" Kun vakuutin, että leikattu on, tämä arvioi, että ei siinä juurikaan ole eroa, vähän on ehkä lyhyempi. Ihan mahtavaa, se näyttää siis omalta! (Vaikka voin vakuttaa, että on paljon lyhyempi.)

Sekin oli ihan mahtavaa, että sain olla mukana Juhli elämää -tukikonsertissa. Sen tuotto meni Aivovammaliitolle, mutta tämä Hanna Maarian ihana kappale, jonka taustoja sain olla laulamassa, kiteyttää myös tällaisen rs-tapauksen fiilikset:

Hyvää huomenta maailma,

mitä tänään ois tarjolla,

kaviaarii ja kakkua,

kengät oottaa mua jo ovella.

Mulla oli niitä murheita,

teki mieli tehdä murhia,

kun kapuloita rattaisiin,

urakalla tungettiin,

mut mikään ei enää pidä mua kii,

antaa tulla tänne sitä actionii!

Kiipeen korkkareissa puuhun

huutamaan:

kato ku mä meen, kato ku mä teen!

Aukee silmät, rupee jengi

uskomaan:

nainen kenkineen kiipee taivaaseen!

Kaikenlaisia aamuja,  

se täs onkin niin parasta,

joku tarjoo shampanjaa,

mä oon kuiva autiomaa.

Ei saa jäädä siihen makaamaan,

mua ei luotu tänne suremaan,

meen pari metrii polvillaan,

sitten nousen seisomaan,

mut mikään ei enää pidä mua kii,

antaa tulla tänne sitä actionii!

Kiipeen korkkareissa puuhun

huutamaan:

kato ku mä meen, kato ku mä teen!

Aukee silmät, rupee jengi

uskomaan:

nainen kenkineen kiipee taivaaseen!

Ojaa kulkien onnea oottamaan,

tien vieressä elämää venaamaan,

aina jauhamaan, paskaa puhumaan,

älä jää, älä jää!

Me tullaan täältä, me kruisaillaan,

me sisko kyytiimme poimitaan,

me toinen toistamme tuetaan.

Santé, niin kuin ranskaksi skoolataan!

Mikä se onkaan se sanonta puun koputtamisesta... Olis varmaan pitänyt. Öiset kuumat aallot ovat parina viime yönä olleet ihan helvetillisiä. Viisaammat neuvovat, että hikiliikunta helpottaa kuumia aaltoja. No, minä olen käynyt salilla ja lenkillä lähes päivittäin ja ihmettelenkin, millaisia nämä kuumat aallot olisivat ilman liikuntaa?

Jos vielä pari päivää tuntui siltä, että arjen rytmi on suht hallussa, näyttää nyt vahvasti siltä, että kohta taas ei ole. Sädehoidot alkavat 5.10. Kauhulla katselin jo kalenteria, että mihin minä muka saan mahtumaan jokaikiselle arkipäivälle piipahduksen Meilahdessa. 25 kertaa eli päivää tähän tuhraantuu. Se on itse asiassa melko vähän, mutta nyt on sitten syyslomaviikollekin selkeät suunnitelmat.

Tasan viikko sitten oli Siskot ry:n järjestämä Siskopäivä, eli kiinnostavia luentoja, bilebändejä, tanssiesityksiä, hyvää ruokaa ja juomaa sekä paljon ihanaa vertaistukea. Kiitos teille siskot, jotka loitte mahtavan päivän!

En tainnut muistaa, mikä on rintasyöpätoipilaan virallinen alkoholinkäyttösuositus.

Joten noudatin tätä (Rinnakkain 3/2016):

Kolme tai neljä on minimi. Hihi.

Ja taas palattiin arkeen

Viime aikojen kuulumiset voi ilmaista hyvin ytimekkäästi: kiirettä pitää. Kahden työviikon jälkeen homma alkaa taas vähitellen olla hanskassa, ja jopa liikuntaharrastukset olen saanut tähän yhtälöön sovitettua. (Ehkä ensi viikolla alan muistaa myös lasten harrastukset ja sen, moneltako minäkin päivänä pitäisi olla ruuan pöydässä - se on jo korkeampaa matematiikkaa.)

Aloitin työt neljän päivän seminaarimatkalla Tallinnaan (kuten olen jo useaan otteeseen täälläkin hehkuttanut). Aika iso harppaus oli siirtyä sairaslomalta puhumaan englantia ja suunnittelemaan kansainvälisiä koulutushankkeita 10-12 tuntia päivässä. Mutta ei se vastenmielistä ollut! Lisäksi mulla oli mukavasti aikaa itsellenikin: Sunnuntaina saavuin Tallinnaan muutama tunti ennen seminaarin alkua ja vierailin Lennusadamassa. Joka aamu ehdin urheilla, käydä lenkillä tai uimassa. Ennen kotimatkaa ehdin vielä shoppailla pari tuntia.

Lennusadamaa suosittelen erityisesti perheen kanssa matkustaville.

Vaikka oli minustakin jännittävää käydä sisällä sukellusveneessä!

Viimeisenä iltana kävimme opastetulla kaupunkikävelyllä.

Aika onnistunut otos Toompealta. #nofilter

Nyt minäkin tiedän, mitä kansainvälisillä seminaarimatkoilla oikeasti tehdään.

Kävin ensimmäistä kertaa Nigulasten kirkon museossa. Olisi kannattanut käydä jo aiemmin.

Aamulenkillä neuvostoarkkitehtuurin raunioilla.

Lopuksi vielä lääketieteellinen päivitys: Maksassa ei ollut etäpesäkettä vaan pelkkää rasvoittumista, joka lääkärin mukaan johtuu lääkkeistä (joten aion jatkaa viiniharrastustani). Rinnat arpineen ovat parantuneet hyvin. Olen tosiaan uimassakin käynyt, ja tällä viikolla lopetin tissiliiveissä nukkumisen. Ihana vapaus! Antihormonilääkityksen kanssa on siedettävä elää. Pahimpia oireita ovat suun limakalvojen kuivuminen, johon auttaa järkevä ruokavalio, ja kuumat aallot, jotka eivät päivällä juurikaan häiritse ja yölläkin alan olla jo aika tottunut peiton ja pelkän lakanan välillä venkslaamiseen, nukahdankin jo ihan saman tien uudestaan. Kaikki on siis suunnilleen niin okei kuin olla voi!

Epikriisin päivitys

Olipas niin kiireiset kaksi viikkoa, että viime kerralla en muistanut ja sitten en edes ehtinyt kertoa tarkemmin kaikkien viimeaikaisten tutkimusten tuloksista. Korjataan siis tilanne.

Ensimmäisenä kävin sydämen gammakuvauksessa. Kuulemma sydän voi hyvin, ja hyvä niin, niin pääsin jatkamaan Herceptin-pistoksissa käymistä. Tämän viikon maanantaina oli ensimmäinen kerta tauon jälkeen, ja siinäpä vasta oli nopea proseduuri. Piti vaihtaa toimipaikkaa työpäivän keskellä, ja siinä välissä käväisin Syöpäklinikalla. Viivyin parkkihallissa 35 minuuttia. Kuulemma jatkossa ei tarvitse odotella, vaan voin kävellä toimenpidehuoneeseen suoraan sisään, joten ensi kerralla tavoitteena on selvitä alle 30 minuutilla ja pienemmällä parkkimaksulla.

Tietokonetomografiassakin kaikki oli ok. Tosin keväällä minulla oli mennyt jotenkin ohi, että TT- kuvassa oli näkynyt maksassa jokin muutos, joka ei vaikuta pahanlaatuiselta. Siellä se kuitenkin vieläkin on, mikä on itse asiassa hyvä asia, koska jos se olisi etäpesäke, sytostaatit olisivat todennäköisesti pienentäneet sitä. Mutta koska veroeuroni ovat tälle yhteiskunnalle tärkeitä tulevinakin vuosina, sain lähetteen maksan ultraääneen, jossa kävin tiistaina. Varjoaineesta ja armottomasta tutkimuspöydällä vääntelehtimisestä huolimatta minua ja maksaani ei saatu sellaiseen asentoon, että pahkuraani olisi saatu sen tarkemmin tutkittua. Pääsen vielä magneettikuvaankin varmistamaan tämän jutun, mutta en jaksa uskoa, että se olisi mitään kummempaa, enkä varsinkaan aio ottaa asiasta mitään stressiä juuri nyt. (Tästäkin reissusta selvisin muuten alle tunnin parkkiajalla - uskomattoman tehokas Syöpäklinikka!)

Torstaina kävin omalla terveysasemallani ihkaensimmäistä kertaa. Ja sain ihan ensimmäistä kertaa Zoladex-piikin. Ihkuihana juttu se vasta olikin! Tiedättehän sellaisen kuulakärkikynän varasäiliön, joka on kärjestä vähän kapeampi? Sen kärjen paksuinen on Xoladex-neula! Todellakin hirvitti etukäteen, mitä tästä oikein tulee, mutta onneksi on myös paksusti mahaläskiä. Neula upposi sinne kevyesti, ja vaikka se ei ihanalta tuntunutkaan, oli se nopeasti ohi. Sängyn reunaa puristamalla ja syvään hengittelemällä selvisin tästäkin. Ainakaan vielä en ole havainnut vaihdevuosioireita, mutta ehtiihän niitä tulla - viimeistään sitten, kun eksemestaanilääkitys kahden viikon päästä alkaa.

Eilen laitoin taas työt sellaiseen pakettiin, että voin jäädä muutamaksi viikoksi sairaslomalle. Nyt otan rennosti tämän viikonlopun, eli urheilen varastoon, katson ainoan kotona olevan lapsen kanssa Amélien ja syön paljon herkkuja, jotta jaksan maanantain koko päivän paaston. Pääsen leikkaukseen heti kello kahdeksalta, joten saapumisaika on 7.00. Pitänee nukkuakin vähän varastoon ennen edeltävää yötä, koska vaikka nyt ei jännitä, ei uni varmaankaan tule ihan heti sunnuntain ja maanantain välisenä yönä.

Kiireisen viikon kuulumiset

Tämän viikon olen ollut ihan yksinäni, enkä todellakaan muista, milloin viimeksi olisin kokonaisen viikon asustellut vain itseni seurassa. Iltaisin olen saanut puhelimeeni kuvia merestä, satamista ja saarista. Kateeksi käy. Niin paljon, että katselin äsken ensimmäisen kerran olympialaisia ja purjehdusta!

Pitkäksi ei aika kuitenkaan ole käynyt. Työt alkoivat virallisesti torstaina, mutta varauduin kohta alkavaan sairaslomaan ja aloitin jo maanantaina. Työnantaja oli järjestänyt kivan töihinpaluuyllätyksen: ensi viikolla alkavat YT-neuvottelut. Luottamusmiestä vailla olevan oppilaitoksen opettajayhdistyksen varapuheenjohtajana olen saanut tästäkin vähän lisäharrastusta päiviini ja iltoihini. Olin myös tehnyt pitkän listan erilaisista hommista, joita halusin viikon aikana ehtiä tehdä. Ihan kaikkea en ehtinyt, mutta aika paljon.

Pihamuurin peltikatteen maalaamiseen meni monta iltaa, mutta siitä tuli varsin hieno. Kädestäni ei tullut. Fysioterapeutin kanssa viime tapaamisella mietittiin, että käsihän alkaa olla täysin kunnossa. Ei muuten ole enää! Näinköhän on, että meikäläisen kädellä ei enää koskaan tehdä raskaampia remonttihommia? Kuntoutan käsivartta minkä ehdin ja toivon parasta. Aidasta siirryin kevyempään maalausprojektiin. Testasin kalkkimaalia takkahuoneen sohvapöytään. Oli kyllä juuri niin helppoa kuin kaikissa DIY-blogeissa kerrotaan, ja lopputuloskin on ihan ok. Mitähän mies sanoo väristä?

Kirsikkapuukin oli täynnään kypsiä kirsikoita, jotka päätin poimia ja säilöä. Se ei ollutkaan ihan niin läpihuutojuttu kuin kuvittelin. Johan siihen poimimiseenkin meni tuntikausia, kun niitä kirsikoita tuli 10 litraa. Viime vuonna ei saatu kirsikan kirsikkaa, joten tänä keväänä kiedoin puun räksäverkkoihin - kyllä kannatti! Keitin kahdesta litrasta hilloa ja kaksi litraa laitoin muhimaan likööriksi. Litran verran meni jäätelöön ja yksi litra piirakkaan, jonka vein töihin. Mitä ihmettä teen lopuilla kirsikoilla, jotka odottavat jääkaapissa?

Tällä viikolla olen nähnyt myös ystäviä, sekä sovitusti että sattumalta. Ihanaa on ollut tavata ihmisiä, joita en ole tavannut pitkiin aikoihin, mutta joiden kanssa keskustelu antaa positiivista energiaa. Ihan mahtavaa sekin, että kohta mulla on kolme viikkoa, joiden aikana ainakaan työt eivät häiritse sosiaalista elämää - dreeni saattaa vähän häiritä.

Ensi viikolla pitää saada työt sellaiseen pakettiin, että kolmen viikon poissaoloni ei haittaa muiden hommia. Ensi viikolla saan myös taas Herceptin-pistoksen - CEFien aikana sitä ei anneta. Ensi torstaille on varattu myös ensimmäisen Zoladexin pistoaika. Se on kuukauden välein vatsanahan alle pistettävä implantaatti, joka sammuttaa munasarjojen toiminnan - ja aloittaa vaihdevuodet. Ihania juttuja siis tiedossa!

Eikä tämä nyt tähänkään asti pelkästään ihanaa ystävien tapaamista ja innostavaa töiden aloitusta ole ollut. Jo alkukesästä sytostaatit puhkaisivat vanhan silmienympärysihottuman. Tai ajattelin, että sitä samaa se on, kun lääkärikään ei osannut sanoa muuta - vaikka ensimmäistä kertaa ihottuma oli tulipunaista näppylää. Ihan viime päivinä ihottuma on levinnyt suun seudulle, ja minä olen ruvennut epäilemään, että se onkin vanha tuttavani ruusufinni. Tai ehkä ihan uudet tuttavat perioraalidermitiitti ja periokulaaridermitiitti yhtä aikaa. Pitäis varmaan tavata sellainen lääkäri, joka osaisi erottaa nämä toisistaan, mutta katselen nyt vielä hetken, josko näppylät rauhottuisivat itsestään.

Kaikkea ei jaksa odottaa. Rupesi niin paljon ketuttamaan kahden millimetrin pituiset silmäripset, että kävin ostamassa Talikan ripsiseerumia. En uskaltanut ottaa värjäävää vaihtoehtoa, kun kaikki, mitä silmien lähelle laittaa, tuntuu ärsyttävän ihottumaa, mutta jos tuo kosteuttava vaihtoehto edes vähän kiillottaisi ripsiä ja nopeuttaisi kasvua.

Matkablogi: juhannus Tanskassa

En ole koskaan oikein tykännyt juhannuksesta. Pitäisi keksiä jotakin kivaa tekemistä, ja vaikka siinä onnistuisikin, sää pettää kuitenkin. Maalla on hyttysiä, kaupungissa ei mitään ja joka paikassa porukka on hirveässä jurrissa. Parhaita juhannuksia ovatkin olleet sellaiset, kun olen ollut matkoilla. Tämä juhannus saa ehkä kaikkien aikojen juhannuksen tittelin; ainakin ihan kärjessä se keikkuu minun juhannuskokemuksissani.

Vaikka viime bloggauksessa ennustamani riita toteutui kyllä heti matkalla lentokentälle. Istuin ensimmäistä kertaa miehen uuteen autoon ja katsoin lohkolämmitintä: "Onpa tuo pieni!" Mies käski olla valittamatta kaikesta. Kysyin, onko sekin valittamista jos kehun hänen varustustaan isoksi. Kuulemma on, jos käytän sarkastista äänensävyä. Päätin olla käyttämättä ääntäni hetkeen ollenkaan.

Tästä pienestä vastoinkäymisestä pääsimme kuitenkin nopeasti yli ja lentokentällä oltiin jo oikein hyvässä tunnelmassa, jota jatkui lähes koko matkan ajan.  Lensimme Kööpenhaminaan, vuokrasimme sieltä auton ja ajoimme Etelä-Jyllantiin Vejleen. Tarkemmin sanottuna kohteenamme oli Vejlefjordin rannalla Stoubyn kylässä sijaitseva Hotel Vejlefjord.

Matkan tavoitteena oli täydellinen rentoutuminen rauhallisessa ympäristössä. Onnistuimme täydellisesti. Neljän tähden hotelli sijaitsi keskellä lehtimetsää, jollaista Suomessa ei juuri näe. Pari kesää sitten makoilin puistossa ja katselin puiden latvoja miettien, miksi en ole tehnyt tätä moneen vuoteen, vaikka saan siitä niin paljon. Siitä pitäen olen vilkuillut jalopuiden latvustoja aina tilaisuuden tullen - ja tämä viikonloppu tarjosi paljon mahdollisuuksia metsässä kävelyyn ja puiden tuijotteluun. 

Rentoutumista edisti myös hotellin kylpyläosasto, jossa kelluimme erilaisissa altaissa ja testasimme useita saunoja. Ei mitään ihmeellistä kylpylärintamalla, mutta kaikki oli uutta, muotoilu modernia ja tilaa riittävästi. Siellä me sitten istuskelimme takkatulen ääressä, nautimme hedelmäbuffetin antimista ja mietimme, että olipa onni, että suihkusta tuli yhtenä aamuna vain kylmää vettä. Muuten kylpyläilottelusta olisi saanut maksaa muutaman sata kruunua ekstraa. Nyt saimme kylpyläkäyntimme ilmaiseksi ja suihkukin korjattiin ennen seuraavaa peseytymiskertaa.

Vaikka lähdimme vähän juhannusta pakoon, päädyimmekin viettämään tanskalaista sankthansia, jota siellä vietetään aina 23. kesäkuuta. Jo ajomatkalla lentokentältä hotellille havainnoimme useita kokontapaisia, ja olihan siellä hotellinkin rannassa pieni kokko. Muutenkin pääsimme todistamaan paikallisia juhlatapoja, kun juuri tänä viikonloppuna ylioppilaat jäivät kesälomalle, ja joka kaupungissa näimme vanhoja kuorma-autoja tai hevosvaunuja, joissa valkolakkinsa saanut nuoriso iloisesti vilkutteli. 

Koska meillä oli auto alla ja sää suosi, tutustuimme muutamaankiin kaupunkiin. Perjantaina ajelimme Pohjanmeren rannikolle katsomaan merta ja samalla kävimme Tanskan vanhimmassa kaupungissa Ribessä. Tulomatkalla poikkesimme Odenseen ja tutustuimme H.C. Andersenin elämään tarkemmin.

Odensessa meillä oli hienoisia kommunikaatiovaikeuksia, mistä johtuen jatkoimme matkaa Kastrupiin ilman lounasta ja sillä tavalla hieman myöhässä, että navigaattorin mukaan ehtisimme lähtöselvitykseen aika niukasti. Tilanne muuttui ratkaisevasti, kun matkalla oli kolme liikenneruuhkaa tietöiden ja onnettomuuksien takia. Palautimme vuokra-automme, kun koneen boarding oli alkamassa. Onneksi lähtöselvitys oli auki seuraavan lennon matkustajille, joten saimme matkalaukkumme matkalle Suomeen - ja sitten juostiin turvatarkastukseen ja siitä lähtöportille, missä olimme rapsakat kuusi minuuttia ennen koneen lähtöaikaa. 

Paluumatkapäivän herkkulounas:

sulanut suklaalevyn kolmasosa kahteen pekkaan jaettuna

Matka tarjosi siis sopivassa määrin sekä jännitystä ja haasteiden voittamista Amazing Race -tyyliin että akkujen lataamista kävelyillä metsissä, rannoilla ja museoissa. Kunto riitti oikein hyvin. Perjantai-iltana lämpö nousi 37,7 asteeseen, mutta uskon, että se johtui lähinnä siitä, että täyteen ohjelmoitu päivä väsytti minut tyystin. Lauantai pyhitettiinkin sitten levolle - ja uskalsin jopa lillua samoissa kuumavesialtaissa bakteerien kanssa. Hyvä mieli ja rentoutuminenhan kasvattavat vastustuskykyä!

Hotellimme oli vanha tuberkuloosiparantola, mutta niin kuin kivessäkin lukee, parantolan on rakentanut rintatautiparantolasäätiö. Sehän meni sitten ihan kohdilleen, ja matkalta palasi kyllä hyvin levännyt ja voimia kerännyt potilas.

Juhannusta odotellessa

Kävin tänään onkologin vastaanotolla. Yhdessä todettiin, että hyvin menee CEFinkin kanssa. Lääkäri lupasi laittaa viestiä Kirralle, että uusi leikkaus voidaan tehdä suunnitellun aikataulun mukaisesti. Kieltämättä minullakin alkaa olla tähtäin siellä, ja kovasti jo odotan yhteydenottoa ja leikkausaikaa. Olisi kiva myös päästä suunnittelemaan syksyn työkuviot.

Vaikka en minä ihan vielä aio töitä isommin ruveta ajattelemaan! Nyt on kesä ja loma ja vain joka kolmas viikko menee pilalle sytostaattien takia. Onnistuttiin miehen kanssa junailemaan lapsivapaa juhannus, ja toiveissa oli alunperinkin pieni ulkomaanirtiotto. Koska olo on ollut hyvä, uskalsimme viikonloppuna varata matkan Tanskaan. Uskallusta lisää kyllä sekin, että paikalliseen terveydenhuoltoon voinee luottaa ja maassa pärjää, kun englanti ja ruotsi ovat molemmat hyvin hallussa. Huomenna lähdetään ja odotukset ovat korkealla! (Eli riita alkaa jo matkalla lentokentälle eikä sitä ainakaan helpota se, että hotelli on pettymys...)

Olen varannut mukaan paljon lukemista, mutta Lisa Lynchin The C-Wordin ehdin lukea jo ennen matkaa. Lisa Lynch sai rintasyöpädiagnoosin 28-vuotiaana ja kirja perustuu hänen alrighttit.blogspot.com-blogiinsa. Kirjaan on poimittu keskeisiä bloggauksia, joiden teemoja Lynch kommentoi ja laajentaa - ja toisaalta blogissa on paljon enemmän bloggauksia kuin kirjassa lukuja. Lynch käsittelee avoimesti, rohkeasti ja huumorilla kaikkia rintasyöpään ja sen hoitoihin liittyviä puolia. Esimerkiksi ummetusta ja ripulia. Välillä olen itsekin miettinyt, kuinka paljon näistä iloista voi blogata. Toistaiseksi olen jättänyt yksityiskohdat väliin, mutta ovathan nekin asioita, joista jokaisella leikkaukset ja sytostaatit kokeneella on jotakin sanottavaa. Eli jos etsit tietoa nimenomaan näistä aiheista, suosittelen perehtymään tarkemmin Lynchiin - säästän teidät omien suolentoimintojeni kuvaamiselta toistaiseksi.

Mielenkiintoista on myös lukea, miten syöpähoidot Britanniassa hoituvat. Samaten Kluunin Vaimo kävi lääkärissä -kirjaa oli jännä lukea, kun pääsi katselemaan hollantilaista syöpähoitoa sisältäkäsin. Toisaalta näitä erilaisia syöpäkirjoja lukiessa huomaa, että hoidot ovat Suomessakin muuttuneet lyhyessä ajassa vaikka kuinka paljon. Kyllä kannattaa sairastaa sellaista syöpää, jota tutkitaan paljon ja jonka hoidoissa tapahtuu edistystä jopa vuosittain!

CEF-krapulassa

Eipä olisi pitänyt täälläkin toitottaa, että nyt voi elää muutaman päivän normaalisti. Tai sitten ehkä pitäisi elää normaalisti eikä vetää sata lasissa. On meinaan ollut kohtuullisen hektinen viikko. Mies on ollut Kreikassa työmatkalla koko viikon, joten kaikki täällä kotosalla on ollut minun vastuullani. Maanantaina ja keskiviikkona tein vielä kovasti töitä, mutta nyt aion olla kesälomalla elokuun alkupuolelle asti. Maanantaina piti myös viedä kaksi muksua teatterileirille. Ihan alkujaan luulin, että kaksi muuta eivät edes ole kotona tällä viikolla, mutta suunnitelmiin tuli muutos. Joten tiistaina ja keskiviikkona olen saanut kuljettaa myös nuorta jalkapalloilijaa Stadi Cupiin (ja muina päivinä järjestellä kyytejä). Shoppailuunkin on mennyt voimia tällä viikolla. Maanantaina etsimme eräälle vaateliaalle henkilölle toiveidenmukaista syntymäpäivälahjaa. Tunteja. Ainakin viidestä eri kaupasta/kauppakeskuksesta. Ai, tunnistit itsesi? Hyvä - syyllisty! Pihallekin on pitänyt hakea vielä pari autollista multaa.

Keskiviikkona kun pääsin töistä ja multakeikalta kotiin, kellistyin sängylle ja paruin vartin. Sitten totesin, että väsymyksestähän se vain johtuu, ja nukuin puolisen tuntia. Enempään ei ollut varaa, koska olin luvannut hakea äidin lentokentältä. Voin muuten kertoa, että jos vetää joka päivä itsensä ihan piippuun, iltaisin uni... ei tule helposti. On kestänyt tosi kauan joka ilta, että olen rauhoittunut nukahtamaan. vaikka ihan ajoissa olen kyllä peiton alle ryöminyt.

Eilen aamulla oli sitten se jännittävä ensimmäinen CEF-tiputus.

Tällaiset lääkkeet piti napsia ennen hoitoa. Tunsin itseni jopa vähän sairaaksi, kun tuollainen määrä lääkkeitä oli edessä, mutta näin jälkikäteen ajateltuna isompikin määrä pahoinvointilääkitystä olisi ollut ihan hyvä.

Eilen nauttimani cocktail sisälsi 2,5 dl syklofosfamidia, 2,5 dl epirubisiinia, 2,5 dl fluorourasiilejä ja lantrinkina 5 dl keittosuolaliuosta. Aika perusmäärä cocktaileja ja seuranakin oli kollega, joka tällä kertaa jäi kuivin suin, mutta on onneksi tottunut näkemään minut cocktaileja nauttimassa. (Kiitos tästäkin kerrasta!) Hoito meni nopeasti ja ilman suurempia sivuoireita - mitä nyt vessassa sai käydä samaan tahtiin kuin jos olisi nauttinut toisenlaisia nesteitä toisenlaisessa ympäristössä.

Hoidon jälkeen totesin, että ihan hyvinhän olisin pystynyt tulemaan omallakin autolla, kun ei tunnu missään, mutta pyysin kuskia kuitenkin viemään minut apteekkiin. Siitä jatkoimme lounaalle Chico'siin ja Bearnaise Burger tuntui (ja maistuikin) ihan hyvältä vaihtoehdolta. Kotimatkalle lähtiessä totesin, että vähän on sellainen olo kuin olisin hieman jengoiltani.

Kotona alkoi väsyttämään ja hiottamaan ja oli hieman jähmeä olo. Ja sieltä se sitten tuli, 5-6 tuntia hoidon loppumisen jälkeen: pahoinvointi! Itse asiassa ihan samanlainen krapula kuin jos olisin nauttinut cocktaileja suun kautta! Selvisin juomalla limpparia ja käymällä pienellä kävelyllä. Päivällinen järjestettiin eilen olohuoneessa, koska minusta ei ollut pöydässä istujaksi. Ei kyllä ollut syöjäksikään, närpin jo valmiiksi pienestä annoksesta muutaman suupalan. Iltaa kohti olo vain paheni ja kahdeksalta otin iltapahoinvointilääkkeeni. Yhdeksältä menin jo sänkyyn, mutta tunnin päästä oli pakko ottaa toinen pilleri. Hoitaja käski ottamaan yhden, mutta uskalsin omapäisesti ottaa sen toisenkin, koska kirjallisessa ohjeessa luki 1-2. Onneksi otin, niin sain jotenkin nukuttuakin. Mikä tarkoittaa, että heräilin noin tunnin välein vessaan ja aamulla ei uni tullut enää kuuden jälkeen.

Tämä aamu on alkanut ihan mukavasti. Söin Emendin aperitiivina ja aamiainen maistuikin hyvin. Nyt on ihan hyvä olo, ja tälle päivälle olen suunnitellut lähinnä virkistävän kävelyn kirjastoon ja ostamaan itselleni lisää kokista. Muut kuskatkoot lapsia, minä olen nyt toipilaana.

Lukulistalla vuorossa on ollut tietokirjaksi luokiteltava Nainen ja rintasyöpä. Rikottu mutta kokonainen. Suurin osa kirjasta on rintasyövän kokeneiden naisten kertomuksia omasta sairaudestaan, kokemuksistaan ja tunteistaan sairauden ajalta ja sen jälkeen. Tiivis ja nopealukuinen paketti, joka antaa hyvän kuvan kaikenlaisista fiiliksistä, joita rintasyöpä voi herättää.

Onneksi kuitenkin nykyään on blogit! Saan niin paljon kattavamman kuvan ihan kaikesta paljon helpommin. Minulla on ainakin loputon tiedonjano, johon matalan kynnyksen julkaisemiseen perustuva informaatioyhteiskunta vastaa täydellisesti! (Ja pyrin maksamaan velkani takaisin julkaisemalla toooosi matalalla kynnyksellä.)

Olen kuin olenkin tissihirviö

Olen saanut paljon kommentteja siitä, että minulla on hyvä asenne. Kiitos kannustavista kommenteista, ne lämmittävät kyllä mieltä!

Mutta ei tätä syöpää kyllä pelkällä asenteella voiteta. Viime viikkoina olenkin yrittänyt hyväksyä sen, että minä en juurikaan voi vaikuttaa siihen, kuinka pitkä ja vaivalloinen tästä minun syöpämatkastani tulee. Minä en myöskään voi tietää, milloin ja mihin se päättyy. Hirveän vaikeaa asennoitua elämään päivä kerrallaan - varsinkin kun on luonteeltaan perinpohjainen suunnittelija ja aikatauluttaja.

Tämä päivä kerrallaan -asenne ja minun luonteenlaatuni ovat siis kertakaikkisessa keskinäisessä ristiriidassa, mikä aiheuttaa hetkellistä ylikiehuntaa pääkopassani. Koska luonteeni ei kuitenkaan ole säyseä, nämä kiehahdukset näkyvät lähimmäisteni arjessa. Mutta ei voi mitään, elämä ei nyt anna kauheasti vaihtoehtoja tälle päivä kerrallaan ottamiselle!

Se asenne, että käyn töissä ja elän muutenkin normaalia elämää, on tietoinen valinta. Kyllähän aina välillä käy mielessä, että olisipa ihanaa heittäyttyä sairaslomalle ja olla vaan. Tunnen kuitenkin itseni ja tiedän, että saan lisädraivia sopivista työhaasteista. Kotona oleminen ei tarjoaisi tarpeeksi mielekästä tekemistä, vaan rupeaisin kehittelemään itselleni jotakin lisäprojektia saman tien (kunhan olisin ensin katsonut kaikki Neflixissä kesken olevat sarjat, mihin menisi ehkä kaksi viikkoa). Jos on virtaa tehdä, kannattaa mielestäni tehdä sellaista, mikä on merkityksellistä, missä on hyvä ja mistä saa vielä palkkaakin.

Mutta totta kai työt väsyttävät. Siihen kun lisää vielä sairastamisen tuoman fyysisen väsymyksen ja psyykkisen paineen, niin kyllä raamit välillä vähän natisee, kun kaikki ei vaan tahdo mahtua sisään. Ja sitten se kaikki purkautuukin ulos. Kotona olen se, joka itkee elämän epäreiluutta saunan lauteilla, kilahtaa siitä, että Alias-peli on aloitettu ennen kuin olen ehtinyt pois saunasta, ja vaatii, että miehen pitää kuunnella minun pelkojani keskellä yötä, vaikka seuraavana päivänä olisi työmatka. Kyllä tässä meikäläisen lähipiiri on aika kovilla, ja vielä voisi kehittää omaa asennetta siihen suuntaan, että muut joutuisivat mahdollisimman vähän kärsimään minun sairastamisestani.

Jos eivät ole vielä kaikki särmät hioutuneet minun ja miehen väliltä, niin tässä törmäilyssä ne kyllä siliävät. Ensi viikolla saamme tauon toisistanne, kun mies lähtee työmatkalle Cape Towniin. Ensi viikolla minulla (toivottavasti!) on kolmas sytostaattitiputus. Nyt joudunkin ensimmäistä kertaa menemään yksin sinne, mutta oletan, että kolmas kerta doketakselia sujuu jo rutiininomaisesti. Tämä osa matkaa sujuu kyllä helposti, kun on aikataulu ja joku toinen sanoo, mitä tehdään, milloinkin.

Carpe diem, gilla läget & other shit

On tällainen syöpä kyllä melkoinen mielen-, parisuhteen- ja elämänmyllerrys. Aina välillä sitä herää ihmettelemään, että ihanko oikeasti se olen nyt minä, joka elää tätä läpi. Koko homma tuntuu tosi-tv:ltä tai liveroolipeliltä, johon minut on heitetty. Katsokaa nyt kaikki, miten se selviää tästä!

Eikä tästä oikein voi selvitä kuin päivä kerrallaan. Toki minua ohjaavat tässä sairastamisessakin sellaiset jalot ajatukset, että arkea pyritään elämään melko normaalisti, lapset saavat elää ihan tavallista elämää ja minä myös pidän hanakasti kiinni normaalin elämäni kulmista, työstä, liikunnasta ja kuorosta.

Ei elämä kuitenkaan enää ihan normaalia ole. En voi sille mitään, että sairastamisella on esimerkiksi fyysiset seurauksensa. Vaikka olenkin päässyt toistaiseksi helpolla sytostaattien kanssa, on se nyt vaan niin, että väsymys tulee paljon nopeammin kuin aikaisemmin ja heti hoidon jälkeen on turha haaveilla muusta kuin kevyestä liikunnasta. Lämmönnousua pitää tarkkailla ja bakteereita pitää välttää ja nenän limakalvojen kuivumisen takia sieraimiaan saa rasvata jatkuvasti ja joskus vaan pitää elää sen kanssa, että uni ei tule silloin kuin pitäisi (vaan ihan väärään aikaan). Mikä tahansa päivä saattaa olla vähän huonompi kuin toivoit - ja toisaalta ihan jokainen päivä saattaa yllättää ihanuudellaan! Minä olen monena päivänä tullut niin onnelliseksi keväästä! Miten voisin olla alakuloinen, miten mikään voi olla huonosti, kun aurinko lämmittää ja valkovuokot kukkivat?

Parisuhteessa ja perheessä vakava sairastuminen pyöräyttää kuulemma usein käyntiin työnjakopohdinnat. Ilmeisesti monessa perheessä miehen on pakko ottaa aiempaa suurempi vastuu arjen pyörittämisestä vaimon sairastumisen myötä. Meillä ei ole varsinaisesti näin. Mies on aina hoitanut oman osuutensa (jos ei vähän minunkin!) lasten-, talouden- ja puutarhanhoidosta. Lisäksi hän on rakentanut taloa, mitä minä en ole osannut samassa suhteessa tehdä. Yhtäkkiä olemme tilanteessa, jossa minä en pysty samoihin suorituksiin kuin aikaisemmin. Minulla on ihan suoraan sanottuna huono omatunto siitä, että en pysty osallistumaan rakentamiseen edes siinä määrin kuin tähän asti, tai siitä, että puutarhatyöt jäävät miehen ja lasten harteille.

Ja sitten toisaalta koen huonoa omaatuntoa siitä, että en osaa vain höllätä! Miksi en vain laita itseäni ja omaa vointiani etusijalle? (Siksikö, että muuten liikaa kaatuisi lasten niskaan? Minun on pakko vähän katsoa, että mies ei siirrä kaikkea minulta suoraan lapsille!)

Eli kyllä meilläkin työt jaetaan uudelleen. Minulle pikkulusikalla ja muille kaivinkoneen kauhalla.

Yritän muistuttaa itseäni, että turha minun on kantaa huonoa omaatuntoa. Käynhän minä töissäkin! Leikkauksen jälkeen pidin kuukauden sairaslomaa, ensimmäisen sytostaattihoidon yhteydessä kolme päivää ja toisen kerran jälkeen kaksi päivää. Pitäisi muistaa sekin, että aika moni ei jaksa käydä töissä tämänkään vertaa. Vaikka olen yrittänyt tehdä töitä niin kevyesti kuin mahdollista, vievät ne kuitenkin ison osan minun energiaani. (Ja antavat myös; olisin varmaan sohvaan liimautunut masentunut lahna, jos ei olisi aamulla pakko nousta töihin!)

Osaisinpa olla itselleni armollinen! Minä hoidan työni kunnialla, en ole ihan vapaamatkustaja kotonakaan, käyn läpi fyysisesti rankkoja syöpähoitoja ja prosessoin tätä asiaa niin, että pää höyryää. Miksei minulle riitä tämäkään?

Töissä olen kuitenkin osannut ottaa aiempaa lunkimmin tänä keväänä. Ei ole hetkauttanut YT:t eikä sekään, että esimies ilmoitti, että työsopimusta ei vakinaistetakaan (vaikka piti). Tänä aamuna viimeksi tästä puhuin kollegalle ja vielä ajattelin, että onneksi on edes jokin työ.

Ilmeisesti universumi odotti vain sitä, että tyydyn osaani ja opin nauttimaan siitä, mitä saan, koska palkinto tuli saman tien. Heti tuon keskustelun jälkeen sain sähköpostia, että kyllä se toistaiseksi voimassa oleva työsopimus onkin ihan ajankohtainen, ja iltapäivällä se työsopimus oli jo kädessäni.

Jatkan hetkessä elämistä ja keskityn nauttimaan tästä ihanasta kesäisestä viikonlopusta.

Kevät on täällä!

Vappu on juhlittu. Mies oli tilannut 18 kuutiota multaa vapunviettoa varten. Viikonlopun ohjelma meni siis niin, että mies ja lapset viettivät kaikki päivät pihalla. Puoliltapäivin minä vein sinne välipalaa. Parin tunnin päästä napsautin saunan päälle ja rupesin ruuanlaittoon.

Jotenkin on huono omatunto, kun toiset ovat rehkineet itsensä kipeiksi ja itse olen ollut keittiövuorossa. Vaikka pitäisi osata olla onnellinen siitä, että pystyy paistamaan munkkeja ja paloittelemaan kaniinin ilman että pahoivointi iskee. (Joo, otin aika tosissani tämän keittiövuoroni. Sen mitä teen, teen sitten kunnolla!) Hirveän vaikeaa on heittäytyä sairaaksi, ja erityisen vaikeaa se on silloin, kun ei tunne itseään sairaaksi.

Eilen illalla ja tänään on sentään taas sellainen flunssainen ja kolottava olo, että ei tule samanlaista ahdistusta kuin lauantaina siitä, että ei pääse puutarhahommiin. Netissä vaan googlailen hedelmäpuita ja roskakatoksia. Ehkä asettaudun iltapäivällä parvekkeelle nauttimaan auringosta ja pihan multamerestä.

Ei päänsärkyä pahempaa

Taisin päästä aika vähällä. Kortisoni tehosi hyvin; jaksoin oikein mainiosti vielä lauantainakin. Lisäksi se on ihan paras bilemeikki. Pieni pullotus silotti jokaikisen rypyn, ja kasvoilla oli tervehenkinen punotus koko viikonlopun. Otin viimeiset kortisonini lauantaiaamuna ja jäin jännityksellä odottamaan, millainen olo on illalla. Ei tullut romahdusta, ei väsymys- tai pahoinvointivyöryä.

Tuli päänsärky ja kolotus. Ihan niin kuin missä tahansa perusflunssassa. Ja nekin tulivat vähitellen, pääasiassa ihan siedettävinä. Kaikkein pahimpia ovat olleet kaksi viimeistä yötä, kun parin tunnin välein olen herännyt ja todennut, että päänsärky on taas pahempi. Vaikka olen alkanut suunnitella särkylääkkeen vaihtoa vahvempaan, ei tässä kuitenkaan vielä mistään mahdottomasta kivusta ja särystä puhuta. Olen jaksanut käydä kävelyllä, venytellä, puuhailla kotona - ja syödä. Sehän se on tärkeintä. Olisin kyllä ihmetellyt, jos olisi tullut pahoinvointia. Minähän parannan kaikki epämiellyttävät tuntemukset syömällä!

Tästä alkaa taas arki, kunnes seuraava sytostaattihoito koittaa. Tai ainakin toistaiseksi voin vielä ajatella, että hoidot ovat jotakin spesiaalia, ja arkeni on muualla. Hyvä niin. On tässä arjessakin kuitenkin paljon uutta muistettavaa. Ainakin miehen mielestä, koska löydän ympäri taloa tällaisia lappuja:

Ilmeisesti ruotsinkielisillä syöpäsivuilla varoitetaan, että hiusten, kynsien ja hampaiden lisäksi sytostaatit saavat aivot tippumaan. En valita, vaan olen kiitollinen siitä, että joku huolehtii. Mutta vielä pystynkin naureskelemaan näille - sitten kun en oikeasti enää muista mitään, voi olla vähän toinen ääni kellossa.

Kysyin onkologilta, milloin syöpä on saanut alkunsa. Hän arvioi, että noin viisi vuotta sitten. Sehän passaa aikatauluihin muutenkin. Kuusi vuotta sitten jäin leskeksi, ja pahin romahdus tuli juuri viisi vuotta sitten. Neljä vuotta sitten lapset tulivat mukaan orastavaan parisuhteeseen ja uusperhekuvio alkoi muodostua. Aika pitkä stressaava elämänvaihe.

Olen kyllä pyrkinyt elämään terveellisesti, syömään hyvin ja liikkumaan paljon, mutta väsymystä, stressiä ja muutoksia on riittänyt. En ihmettele yhtään, että elimistöllä ei ole ollut aikaa korjata yhtä mutaatiota.

Kyllä tämä sairaus ihan terveellinen prioriteeteista muistuttaja on. Järjestys menee näin: minä, perhe, työkyvyn ylläpito. Jos viime viikolla keskiössä olin minä, voin tällä viikolla antaa vähän enemmän perheelle. Mies lähti työmatkalle, mutta minä saan elää tavallista arkea teinilauman kanssa. Ihan parasta!

Töissä on kivaa

Kävin töissä. Olipas mukavaa päästä taas opettamaan ja vähintään yhtä mukavaa nähdä työkavereita. Kyllä se näyttää niin olevan että kuusi vuotta samassa työpaikassa tekee työkavereista ihan oikeita kavereita - kehittelisin tästä jonkin ikäkriisin, jos ei olisi tähdellisempää ajateltavaa. Olivat vielä kehitelleet mun ensi lukuvuoden työnkuvaa kiinnostavampaan suuntaan, joten oikein hyvä fiilis tuli töihin palaamisesta.

Vaikka kyllä se voimille otti! Opetin neljä tuntia, palaveerasin tunnin, tulin kotiin ja simahdin sohvalle. Nyt olen kammennut itseni makuulta istumaan, mutta kaksi tuntia meni palautuspäikkäreihin. Syytän tottumattomuuden lisäksi sitä, että en todellakaan osannut nukahtaa ajoissa illalla. Herätyskellon olin tietenkin laittanut liiankin aikaisin soimaan, että en myöhästyisi tänä merkittävänä päivänä.

Eilisestä viimeisestä sairaslomapäivästäni (ilman sytopahoinvointia) nautin täysin (no 1,5-kertaisin) rinnoin. Aamupäivällä minulla oli tietokonetomografia, johon mies halusi mukaan. Varoitin kyllä kotona, että se ei kestä kauaa eikä siellä voi oikein mitään tehdä, mutta en kieltäytynyt kyydistä ja seurasta. Aika oli 10.45 ja saavuimme Syöpäsairaalaan 10.30. Ehdin käydä ilmoittautumisen jälkeen vessassa (Älkää kertoko niille, että käyn aina ennen tt-kuvausta vessassa, vaikka pitäisikin mennä täydellä rakolla. Seuraava pissahätä on kuitenkin vain vartin päässä, ja lorottelen sen varjoaineen ulos varmasti nopeammin kuin perusjantteri.) kun jo kutsuttiin tutkimushuoneeseen. Paita vaihtoon, pöydälle makaamaan, kanyyli käteen, testikuvat ja varjoaine valumaan. Kuvat oli otettu muutamassa minuutissa. Palasin odotustilaan 10.45 ja mies kysyi, mitä seuraavaksi tapahtuu. Lounasta ehdotin, vaikka kello olikin aika vähän. Katseltiin kuitenkin Hercule Poirot loppuun siinä odotushuoneessa. (Apua! En ehdi katsomaan Herculea enää joka arkipäivä!)

Käytiin lounaalla, Alkossa shoppailemassa ja jätskillä. Sitten mies lähti töitään tekemään ja mun piti mennä johonkin näyttelyyn tai sukupuolinormeja koskevaan keskustelutilaisuuteen (Oikeasti olisi ollut parikin ihan kiinnostavaa tarjolla.) mutta meninkin Sokokselle 3+1-päiville. Ostin ihan hyödyllisiä juttuja, kuten keväthuivin teinille (ja itselleni) ja Madaran deodorantin (ja kaikkea muutakin kiv--- tarpeellista kosmetiikkaa). Tuo dödö on kyllä oikeasti ihan hyvä ostos. Ostin ainakin mielenrauhaa. Vähän on hirvittänyt vedellä jotain teho-Rexonaa tunnottomaan kainaloon, josta tietää puuttuvan imusolmukkeet. Jos siinä dödössä on jotakin paskaa, niin se on myös nahan alla nopeasti. Madaran tuotteissa on varmasti vähemmän paskaa, eikös vain?

Iltapäivän päätteeksi tapasin pitkästä aikaa vanhoja ystäviä. Kahviteltiin ja päivitettiin kuulumisia. Pahoitteluni teille kaikille, joita en ehtinyt tapaamaan sairasloman aikana. Viimeistään sitten seuraavalla! Noin elokuussa, jos haluatte jo kalenteriin kirjoittaa.

Hyvässä balanssissa

Olen jatkanut lomailua. Oikeastaan olen löytänyt aika ihanteellisen päivärytmin: herään ajoissa, teen vähän töitä aamulla, lähden kaupungille ja nautiskelen elämästä, syön illallista perheen kanssa. Tällaiseen voisi tottua. Ainakin jos takaraivossa ei koko ajan olisi ajatus siitä, että palkallisia sairaslomapäiviä on 42 - olisipa hyvä, jos ne riittäisivät kesälomaan saakka.

En mennytkään maanantaina elokuviin, vaan ystävä tuli kyläilemään. Istuimme kumpikin nojatuolissamme, jaoimme parhaita paloja murheistamme, kuuntelimme toisiamme ja etsimme yhtymäkohtia erilaisista elämäntilanteistamme. Se hyvä puoli tässä sairaslomassa on, että ehdin tavata ystäviä! (Nyt voisin pitää sellaisen tekopyhän puheen siitä, kuinka tämä pysäyttää ja laittaa elämänarvot uusiksi, mutta todellisuudessa kaipaan elämääni myös työhaasteita ja mielestäni tapaan ystäviä useimmiten riittävän usein ja pitkään.)

Tiistaina oli leffapäivä. Päädyin Deadpooliin. En ole mikään Marvel-fani, joten en oikeastaan tiennyt, mitä olen menossa katsomaan. En siis tiennyt esimerkiksi sitä, että Deadpool haluaa alunperin kuolemattomaksi siksi, että hän sairastaa parantumatonta syöpää, joka on levinnyt kaikkialle kehoon. En ilmeisesti pääse aiheesta eroon edes räävittömän komedian avulla. Mutta ei se mitään, enhän minä oikeastikaan pääse tästä eroon. Elokuva oli joka tapauksessa mainio: hauska, romanttinenkin ja varsinkin vauhdikas. Kaiken kaikkiaan vaikutus oli niin aivot narikkaan kuin tässä tilanteessa on mahdollista.

Kävin tiistaina myös kuorossa ensimmäisen kerran leikkauksen jälkeen. En ole kertonut kuorokavereille tilanteesta enkä tiedä, kerronko tai missä vaiheessa kerron. Valikoin päälleni sellaiset vaatteet, etteivät tissit erottuneet, ja tulin taktisesti myöhässä harjoituksiin, jotta en joutuisi selittelemään, miksi en osallistu alkuvenytyksiin. Toistaiseksi tuntuu siltä, että on kiva, jos on edes joku paikka, jossa minä olen vain minä, enkä myös syöpäpotilas. Tai itse asiassa se kuva ei ole edes syöpäpotilas, vaan syövän uhri, koska onhan se nyt hirveää, että nuori nainen, leskikin vielä, jolla on aika nuoret lapset, sairastuu. Ja vaikka tästä paranenkin, niin sittenkään en ole enää vain minä, vaan selviytyjä ja taistelija. Saanko olla vaan laiska paska, kiitos?

Pyrkimys siihen on ainakin tällä viikolla suuri. Eilen kävin kaupungilla lounaalla. (Suosittelen Pompieria lämpimästi!) Ja kakkujälkkärillä. Juteltiin ystävän kanssa - syövästä mutta onneksi paljon muustakin. Ja päätin kaupunkireissuni taas leffaan. Hail, Caesar! oli myös oikein viihdyttävä kokemus (vaikka vähän enemmän työminää ja -ajatuksia herättelevä kuin vaikka Deadpool - vieläköhän sitä ehtisi niiden ja niiden opiskelijoiden kanssa käydä tämän tänä keväänä katsomassa).

Tänään ajattelin käydä lähinnä pitkällä kävelylenkillä kevätauringossa. Koska voin. Ja koska en voi mennä juoksulenkille. Nyt alkaa tulla jo sellainen ahdistus, että saisinko jo urheilla. Hartioita kiristää ihan konkreettisesti ja päätä kuvaannollisesti. Kävelylenkkien lisäksi olen harrastanut hyvin varovaista venyttelyä ja paljon tietoista läsnäoloa. Saanko jo kohta vaihtaa juoksuun, tanssiin ja punttien nosteluun?

Kaikki tämä löhnääminen on vaikuttanut niin, että tunteilla on ollut aikaa nousta pintaan. Tähän asti olen tuntenut itseni lähinnä voimattomaksi ja ajoittain epämääräisen pelokkaaksi. Tällä viikolla olen ollut välillä myös vihainen. Eipä tuo mitään auta, mutta kiva tietää, että tulee käytyä läpi kaikki kriisin vaiheet. Olen myös tuntenut enemmän ihan selvää surua. Vielä se ei oikein kohdistu mihinkään, koska ennen jälkitarkastusta ei oikein tiedä, mitä pitäisi surra, mutta parempi niin, niin voin ottaa sen vain tunteena, eikä tule heti tarve järkeistää ja etsiä ratkaisuja.

Näettekö? Kyllä on ollut hyötyä mindfulness-harjoituksista! Tuhkasta nousee uusi ihminen, jolla on tasapainoinen tunne-elämä. Tosin itsetuntemukseni on tässä iässä jo niin hyvä, että tiedän, että se uusi ihminen katoaa jonnekin, kunhan palaan töihin ja tulee ensimmäinen kunnon työstressi. Sitten tapaatte Deadpoolin, ihmisraunion, joka on vittuuntunut kaikkeen ja tekee kaikesta sarkastista pilaa.