Gotta catch 'em all!

En minä malta asettua vain sairastamaan! Siihen nähden, että olin muutama päivä sitten leikkauksessa, tunnen itseni varsin energiseksi. Virtaa on riittänyt puuhastella kotona vaikka mitä, ja eilen piti lähteä ihan autolla liikenteeseen. Laittoivat nimittäin tiistaina mulle tekstarin Syöpäklinikalta, että olisi lääkäri keskiviikkona kello 9. Spitaalisen naamavärkin takia nääs. Paha vain, että leprani on kokenut ihmeparantumisen ja näytän jälleen ihmiseltä ihan ilman pakkelikerrostakin. Kävin silti näyttämässä naamaa ja kuvailemassa oireet pahimmillaan. Lääkäri oli sitä mieltä, että reagoin Herceptiniin tällä lailla ja laittoi lähetteen ihotautilääkärille lääkityksen löytämistä varten. Viikon päästähän tuo diagnoosi varmistuu, kun on seuraava Herceptin-pistosaika.

Meilahdesta oli lyhyt matka ajella töihin viemään sairaslomatodistusta ja hakemaan uutta työpuhelinta. Olenko sanonut tai siis kuinka monta kertaa olen jo hehkuttanut, että työnkuvaani rukattiin? Tänä lukuvuonna opetan tosi vähän ja teen pääasiassa verkkopedagogin töitä. Vanha epä-älykäs työpuhelimeni ei oikein sopinut uuteen työnkuvaani ja eilen sain käydä hakemassa itselleni tuliterän iPhonen. Latasin siihen saman tien Pokemon Gon (koska oma puhelimeni on kieltäytynyt pokemoniaalisesta yhteistyöstä) ja ryhdyin täysin ammatillisista syistä tutkimaan pelin maailmaa.

Olen siis käynyt pitkähköillä kävelylenkeilläkin tällä viikolla. Se oli kyllä suunnitelmissa joka tapauksessa, ajattelin jo aiemmin että tällä kertaa en anna kävelykunnon repsahtaa yhtään. Pokemonien metsästäminen on vain antanut hyvää lisäbuustia tälle kuntoilutavoitteelle.

Ihan hauska pelihän se on, ja hyvä liikuttamaan! Itse olen tarkastellut paljolti sitä, miten helppokäyttöinen peli on ja millainen sen palkitsemisjärjestelmä on. Hyvin on tällainen keski-ikäinen ja vähän pelaava tätikin päässyt kärryille pelin ideasta (ja lapset ovat auttaneet innokkaasti ymmärtämään enemmän), ja peli antaa mulle jatkuvasti mitaleja ja badgeja erilaisista saavutuksista. Tällaisenaan tätä ei koulumaailmassa voi käyttää kuin liikuttamiseen, mutta parin vuoden päästä on varmaan paljon alustoja, joille voi rakentaa omia opetuspelejä, ja ehkä silloin niissä hyödynnetään myös lisättyä todellisuutta näppärästi. Tästä kun saisi parhaat puolet (jännitys, palkinnot, nopea eteneminen, kiinnostavat hahmot) siirrettyä sujuvasti myös opetuspelien maailmaan!

Olen minä vähän muitakin töitä tehnyt. Välillä on niin epämukava olo (kipua leikkausalueella, dreeni painaa, liivit kiristää jne.), että on pakko tehdä jotakin, joka saa ajatukset pois fyysisestä olosta. Työt ovat toistaiseksi toimineet. Ja kyllä minä ehdin myös lukea! Downton Abbeyn katsoin Netflixissä loppuun jo! Kaiken kaikkiaan mulla on kuitenkin paljon vähemmän hankala olo kuin puoli vuotta sitten. Pääsen kävelylle, jaksan touhuta ja suihkussakin on oikeastaan ihan ilo käydä. Could be worse - I know it.

Pistän ne Klexanetkin lähes rutiinilla jo. Lähes. Homma menee niin, että hyräilen puoliääneen trololo-laulua, kun pistän piikin napaläskiin hitaasti mutta varmasti. 11-vuotiaana suunnittelin joko lääkärin tai sairaanhoitajan uraa. Varmaan parempi, että en päätynyt sille alalle. Voisivat olla potilaat kummissaan, kun hoitaja aina rokotusta antaessaan kajauttaisi trololololollololollololooloo!

Jäähyväiset tisseille

Täällä sitä taas ollaan, sairaslomalla meinaan. Eilen sain heittää hyvästit tisseilleni tai ainakin isolle osalle niitä.

Sunnuntai-iltana oli vähän melankolinen olo (lue: paruin vaikka kuinka pitkään miehen kainalossa) ja uni tuli huonosti, mutta ihan hirveää jännitystä en enää tälle toiselle leikkauskerralle onnistunut luomaan. Pakkasin mukaan sellaiset jutut, jotka tiesin olennaisiksi, eli kevyttä luettavaa, evästä ja kuulokkeet Netflixin katselua varten. En pakannut villasukkia eikä mitään pesuaineita, koska ei siellä suihkuun pääse kuitenkaan - eikä päässytkään.

Saapumisaika oli 7.00, mutta siitäkään en ottanut stressiä. Viimeksi taisin olla paikalla jo kahtakymmentä vaille, mutta nyt viisi yli oli ihan hyvä. Ei tarvinnut niin pitkään odotella leikkaukseen pääsyä! Muistan paljon paremmin leikkaussalinkin tapahtumat ennen nukutusaineen humahdusta. Tällä kertaa en myöskään heräillyt heräämössä useaan otteeseen, vaan olin heti skarppina. Siihen oli kyllä hyvä syykin: hirveä vessahätä. Pyysin tunnin sisällä alusastiaa neljään kertaan ja joka kerta luulin tulleeni valmiiksi. Viimeisen kerran jälkeen pääsin onneksi osastolle, missä sain käydä asioillani ergonomisesti toimivammassa asennossa.

Keväällä minulla oli koko leikkauspäivän ihan kauhea nälkä. Tällä kertaa söin jo edellisenä iltana vähän varastoon enkä tuntenut nälkää sairaalassa oikeastaan ollenkaan. Ensin lueskelin Kodin Kuvalehteä, ja kun sain Netflixin ja Downton Abbeyn auki, sainkin jo mustikkakeittoa eteeni.

Onnistuin ottamaan päivällä pienet torkutkin, ja päiväunien, hyvän dekkarin ja toimivan nettiyhteyden voimin selvisin iltapalaan asti. Sairaalan iltapala ei ollut kovin runsas, mutta minä olin varautunut. Omenalla, pähkinöillä ja suklaalla. Selvisin oikein hyvin. Yöhoitaja kysyi myöhemmin illalla, olisiko vielä nälkä. No eihän mulla enää ollut! Missä olit puoli vuotta sitten?!

Sain taas eloani ilahduttamaan dreenit, tällä kertaa molemmille puolille. Kyllä oli kivaa kuljeskella pitkin osastoa tällaisia erilaisia ostoskasseja kuljetellen. Ihan joululta tuntui, kun lupasivat, että vasemman (eli terveen) puolen dreeni voidaan ottaa pois jo tänään. Oikealla puolella saan roikottaa tuota pussukkaa vielä viikon tai vajaan, ja nyt jo ensimmäisen päivän aikana olen kompastellut siihen. Tästä tulee taas mukavaa. 

Jotta mukavaa riittäisi vielä dreenin poiston jälkeenkin, saan tällä kertaa pistää itseäni Klexane-pistoksia kymmenen päivän ajan. Niiden tarkoitus olisi ehkäistä veritulppia. Tämä pistäminen hirvitti minua etukäteen eniten, mutta niin vain sen täräytin mahaläskeihini pari tuntia sitten. Ei hirvitä enää. 

Nyt pitäisi sitten opetella elämään tämän yhden tissin kanssa. Ihan hyvältä se näyttää, vaikka toki pieneltä verrattuna entiseen. Ei se silti pieni ole, vaan aika sopiva. Luulen, että sekin alkaa tuntua pian omalta. Miehellä kestää luultavasti pidempään opettelu. Tuo tissitön puoli voi aiheuttaa suurempia sopeutumisvaikeuksia. Katsellaan. (Nimenomaan. Katsellaan niin pitkään että alkaa näyttää hyvältä.)

Ja vähän ehkä vääristelin totuutta, kun sanoin olevani sairaslomalla. Tänään on riittänyt energiaa niin, että kun pääsin sairaalasta kotiin, tein pari tuntia töitäkin. Kiireisimpiä alta pois - jos sitten loppuviikon sairastaisi vaan.

Tissi(t) pois vaan!

Sytostaattien muisto haalentuu sitä mukaa, kun sivuoireet menevät ohi. Pahoinvointia kesti tälläkin kertaa vajaan viikon verran. Paha maku pysyi suussa vähän pidempään. Kynnet näyttävät entistä kamalammilta, mutta ovat pysyneet paikoillaan. Toistaiseksi. Isovarpaiden kynnet ovat arat, ja onnistuin iskemään oikean ukkovarpaan tuoliin niin, että se näyttää ja tuntuu siltä, että irtoaminen on enemmän kuin todennäköistä. Vatsa toimii kohtuullisesti. Paino nousi monta kiloa, mutta turvotus on jo vähenemään päin. Hiukset eivät ole vieläkään lähteneet kokonaan. Päinvastoin, näyttää siltä, että uutta karvaa pukkaa jo, ja se on selvästi tummempaa kuin vauvantukka, jota kasvatin kesän ajan. Vasemman käden suonet ovat ottaneet asiakseen kertoa, että eivät tykkää sytostaateista, ja käsivartta onkin kiristänyt pahimmillaan kämmenselästä kainaloon saakka. Kaiken kaikkiaan kuitenkin tuntuu siltä, että olen saamassa normaalin elämäni ja itseni takaisin.

Vietin viikon Keski-Suomessa. Nautin sukulaisten seurasta, kesälomasta ja aurinkoisesta säästä sekä kulttuuritarjonnasta - visiitti Mänttään oli ehdottoman kannattava! Käväisin Joensuussakin pikaisesti tapaamassa hyvää ystävää, joka on vastikään muuttanut sinne. Mutta pakko oli palata kotiin ja arkeen, koska tämän viikon lopulle minulle oli ohjelmoitu kovin rintasyöpähenkisiä aktiviteetteja.

Keskiviikkona kävin sydämen gammakuvauksessa. Viime kertahan ei mennyt niin kovin mukavasti. Tällä kertaa sain ihan päinvastaisen ja todella positiivisen kokemuksen: vasemmasta kyynärtaipeesta otettiin ensin verinäyte ja sitten saatiin kanyyli siihen ensimmäisellä kerralla ilman mitään ongelmia. Olin aamun ensimmäinen tutkittava ja pääsin siksi tutkimukseen reilusti etuajassa, ja mukavalla hoitajalla oli aikaa jutella kanssani pitkään.

Torstaina kävin tietokonetomografiassa, ja uskokaa tai älkää, siihen samaan kyynärtaipeeseen saatiin taas kanyyli kiinni! Kyllä mulla vaan on hyvät suonet - eipä olisi ennen arvannut, että sellainen asia voi tuottaa näinkin suurta iloa! Tässäkin tutkimuksessa sain tosi mukavan hoitajan. Kaiken kaikkiaan ihana juttu, että nämä ihmiset ovat selvästi löytäneet oman alansa. Toivottavasti itse olen edes puoleksi näin vakuuttava omassa opettajuudessani.

Perjantaina eli tänään kävin ensin fysioterapiassa, missä käteni todettiin oikein hyvässä kunnossa olevaksi. Sen jälkeen koitti viikon jännittävin hetki eli uusintaleikkauksen suunnittelu kirurgin kanssa. Leikkauspäivä on vasta 22.8. mutta ilmeisesti juuri nyt oli kirurgilla hyvin suunnitteluaikaa. Ja sehän sopi, koska niin oli minullakin! Eipä tällä käynnillä mitään uutta sinänsä tullut: oikeasta rinnasta on poistettava loputkin. Sovittiin, että vasentakin fiksaillaan. Kirurgi oli ensin sitä mieltä, että hän jättää vasemman rinnan entiselleen, mikä oli etukäteen suurin pelkoni. Perustelin siinä sitten, että en yhtään haluaisi elää paria vuotta niin, että toisella puolella ei ole rintaa lainkaan ja toisella puolella roikkuu H-kupin hiekkasäkki. Kirurgi tarkisti, ehditäänkö tervettä rintaa pienentää leikkauspäivänä, ja jee, sille on aikaa!

Maaliskuussa minusta tuntui ihan mahdottomalta ajatus, että oikea rinta poistettaisiin kokonaan. Nyt olen huhtikuusta ja jälkitarkastuksesta alkaen totutellut ajatukseen siitä, että se on pakko tehdä, eikä se enää erityisen kamalalta tunnu. Surettaa tietenkin, varsinkin kun olen ollut niin tyytyväinen pienempään tissiin, mutta terveys tulee ennen tissejä. Keväällä en halunnut myöskään pienentää vasenta rintaa. Viisi kuukautta pienemmän rinnan kanssa on kuitenkin kääntänyt pääni. Rakastan rintaa, jonka kanssa voi liikkua vapaasti ja joka on ilman liivejäkin mukavannäköinen ja -tuntuinen. Pienihän se ei ole vieläkään, vaan juuri sopiva ja oman oloinen. Vasemmasta tulee suurin piirtein samanlainen, vaikka onhan pienennys aina vähän eri asia kuin puolen rinnan amputointi. (Juujuu! Niin lukee sairauskertomuksessa, ja siltä se myös näyttääkin!) Suurin syy siihen, miksi haluan pienennyksen, on kuitenkin terveydellinen. Isot rinnat ovat vuosien varrella aiheuttaneet niin paljon niskajumia, päänsärkyä ja asentovirheitä, etten halua edes testata, mitä aiheuttaa se, että toiselle puolelle kroppaa jätetään kilon punnus, kun toisella puolella ei ole mitään.

Lääkäri muistutti, että nännistä menee sitten tunto. Olen minä sen ymmärtänyt, ja se oli yksi syy, miksi en halunnut pienennystä viime keväänä. Surettaa se vieläkin, mutta valitsen mieluummin tunnottoman nännin kuin elämän Quasimodona. Olen aina ollut ja olen vieläkin sitä mieltä, että tärkein sukupuolielin on aivot. Niiden avulla uskon myös löytäväni uusia herkkiä alueita nännien puutosta korvaamaan.

Huomenna aion viedä vanhat tissini lenkille. Helsingissä juostaan Twilight Run, Syöpäsäätiötä tukeva juoksutapahtuma. Itse vain kävelytän tissejäni 5 km. Kunto riittäisi juoksuunkin, mutta haluan säästää varpaankynsiä. Esiinnyn pinkissä paidassa. Tulkaa bongaamaan ja kannustamaan!

Elämä ilman dreeniä on ihanaa!

Toissapäivänä rakas dreenini alkoi vuotaa ja iltasuihkun jälkeen laastarin alta valui letkua pitkin jatkuva virta housunkaulukseen. Makuuasennossa helpotti, mutta siinä oli se huono puoli, että kipu oli niin sietämätön, että Panadol ja Burana yhdessä eivät tuntuneet missään. Valvoin puoli yötä, söin Tramalin, joka auttoi nukkumaan hetken, ja herätin miehen aamulla puoli seitsemältä ilmoittaen tarpeestani päästä Kirran haavapoliklinikalle 8.00.

Lääkäri totesi, että otetaan koko roska pois. Ihanaa! Sain ohjeen käydä ostamassa paksuja mummojen yösiteitä, jotka keräävät vuodon, jota on tulossa rutkasti, koska dreenin kautta nestettä kertyi viimeisenä vuorokautena 80 ml - siitä ei ihan heti päästä pariin millilitraan.

Tai näin sen pitäisi mennä. Minä olen nyt topannut 1,5 vrk tissiä vaipoilla ja vuotoa on tullut arviolta maksimissaan 15 ml. Ainakin todella vähän. Mikä tarkoittaa sitä, että se todennäköisesti kertyy tuonne tissin sisään. Jee, hurraa, jippii! Päässen siis huomenna tai ylihuomenna kokemaan rinnan punkteerauksen. Sairaus tarjoaa jatkuvasti uusia, mielenkiintoisia kokemuksia.

Mutta tästäkin tulevaisuudenkuvasta huolimatta elämä tuntuu paljon paremmalta ja normaalimmalta ilman dreeniä. Suihkussakäynti tänä aamuna oli oikeastaan ihanaa. Annoin hetken ilmakylpyäkin hionneelle iholle, kun ei tuntunut ihan välttämättömältä saada dreenin ympärille kaikkea mahdollista kiristystä saman tien. (Silti elän vielä symbioosissa tyrävyöni kanssa; normirintsikat ovat ihan liian monimutkaiset ja painavat vääristä paikoista.) Tein normaalin puolen tunnin kävelyni (40 minuutissa) ja hetkittäin en edes tuntenut outoa oloa rinnuksissa. Pystyn jopa jotenkuten makaamaan oikealla kyljelläni!

Dreenin menetyksen jälkeen elämä rupesi heti muutenkin normalisoitumaan. Parisuhdeidylli vaihtui normaaliin yhteiseloon turhine riitoineen. Päänsärky rupesi ärsyttämään. (Nyt pitäisi vielä tietää, johtuuko se kiristävästä topista, epätasapainotetusta hartialinjasta, kuukautisista, flunssasta, joka ainakin kaikille muille aiheuttaa päänsärkyä, vai ehkäpä sittenkin kohonneesta verenpaineesta...) Voimavarat riittivät siihenkin, että rupesin lukemaan muiden rintasyöpäblogeja.

Eipä olisi kannattanut! Syitä on kaksi.
1) Kateus. Moni kirjoittaa niin paljon paremmin! Ihmiset jaksavat etsiä lähteitä ja viitata niihin tai värittää tekstiä hauskoilla gifeillä. Minä vaan oksennan tunteeni tähän ja that's it.
2) Kauhu. Kaikenlaisia kamalia juttuja on ihmisille sattunut. En halua omalle kohdallle. Sitä paitsi moni on löytänyt paljon ikävämpiä tilastoja kuin minä. Itse olen vain iloisesti katsonut, että on hyvä parantumisprosentti rintasyövästä, hieno homma, ja ajatellut, että nuorena toipuu nopeasti. Ja paskat. Nuorten rintasyövät ovat aggressiivisia ja rintasyöpien uusiutumisprosentti on suuri.

Kyllä minä silti ajattelin katsoa erityisesti niitä positiivisia tilastoja ja minun tarkoitus on ehdottomasti toipua tästä. Mutta ehkä voisin nyt vähitellen päästää edes tietoisuuteen sen ajatuksen, että minä en välttämättä päätä, miten tässä käy.

Ollapa kivuton

Parikymppisenä ihmettelin ihan ääneen tällaisia arvolistauksia, joissa terveys oli kärjessä. Kyllähän nyt taiteesta ja ilmaisunvapaudesta ja ystävyydestä voi nauttia sairaanakin! Ilmeisesti itsestäänselvyyksiä ei oikein osaa arvostaa, ja terveyden arvon ymmärtää vasta, kun sitä ei ole. Näin olen ainakin minä huomannut iän karttuessa ja paikkojen prakatessa.

Nyt ollaan taas sellaisessa tilanteessa, että antaisin aika paljon, jos ei tarvitsisi miettiä terveyttä. Enkä edes puhu syövästä, vaan ihan siitä, että olisipa ihanaa, jos ei koko ajan olisi pikkuisen kipeä. Minähän en voi itse asiassa mitenkään huonosti noin yleensä ottaen: hyväkuntoisena olen toipunut ihan hyvin leikkauksesta. Sanoisin, että elämänkokemusta ja henkisiäkin voimavaroja on sen verran, ettei tämä sairastaminen mahdotonta ole. Uskallan itkeä, kun itkettää, ja tiedän, milloin kannattaa lopettaa itkeminen.

Viikko sitten, kun olin lääkärissä, samassa odotushuoneessa oli yhdeksänkymppinen mummo, joka viiden minuutin välein kysyi tyttäreltään, mikä tämä paikka on. Minulla menee kuitenkin ehkä vähän paremmin. En myöskään ole kuin Facebook-kaverini 4-vuotias lapsenlapsi, jonka tähänastisesta elämästä syöpä on vienyt leijonanosan.

Mutta silti tässä joutuu kohtaamaan oman rajallisuutensa. Kävin maanantaina ensimmäisen kerran kävelyllä. Köpöttelin kilometriä puoli tuntia ja kotiin päästyäni olin aivan hikinen ja uupunut. Ei se edes ollut fyysisesti niin rankkaa, mutta kun piti varoa ja tunnustella mielessään, että onko tämä nyt hyvä. Samalta varmaan tuntuu sitten yhdeksänkymppisenä, kun pitäisi päästä ulos, mutta ei oikein uskaltaisi.

Lauantai oli kyllä hyvä katsaus tulevaisuuteen. Minä olin väsynyt, varsinkin fyysisesti, ja mies hirveässä flunssassa. Minä istuskelin sohvalla ja voivottelin, kuinka kipeää tekee. Mies laittoi ruokaa, mutta pysähtyi välillä lepäämään, ja kysyi sitten, mitä hän olikaan tekemässä. "Ota salaattiaineet kaapista!" huutelin sohvalta. "Nyt lohi pannulle!" Kyllä me vielä tässä tilanteessa ollaan 30 vuodenkin päästä, näin olen päättänyt.

Suihkussa käyminen dreenin kanssa -ohje

Sain mielestäni vähän heppoisen opastuksen aiheeseen ennen kotiutumista, joten tässäpä teille vaiheittain etenevä työohje suihkussa käyntiin dreenin kanssa. (En välttämättä suosittele ainoaksi lähteeksi sinulle, joka etsit aiheesta tietoa googlaamalla.)

1) Mene suihkuun vain vahvan kipulääkityksen alaisena.
2) Laita soimaan musiikkia, joka saa sinut hyvälle tuulelle. Muista kääntää nupit kaakkoon, koska musiikin pitää toisaalta kuulua suihkun kohinan läpi ja toisaalta peittää oma ääntelysi, jotta sitä eivät joudu kuuntelemaan pienet lapset tai naapuritalojen asukkaat.
3) Varaa aikaa riisuutumiseen. Pyydä tarvittaessa avuksi toinen aikuinen. Varaa jo tässä vaiheessa kaikki vaatteet, jotka aiot pukea päällesi suihkun jälkeen, samaan paikkaan.
4) Poista peilin edessä dreeniä peittävä laastari. Varaudu siihen, että se ottaa aikaa, koska et uskalla repiä lujaa, tai välttämättä saa edes otetta reunasta. Vilkuile varovasti mustelmaista tissiä ja totuttele näkyyn. Kun saat laastarin irti, yritä välttää katsomasta liian pitkään dreenin ympärillä olevaa verenpurkaumaa tai haavasta roikkuvia ompeleita. Jos heikottaa, ota tukea lavuaarista.
5) Siirry suihkuun. Suihkuttele rauhassa ja nauti lämpimästä vedestä. Yritä olla ajattelematta turhanpäiväisiä yksityiskohtia, kuten sitä, että haavaan saattaa valua pesuainetta, tai sitä, että et ole kunnolla koskettanut kainaloasi neljään päivään. Varmista, että suihkussa on jokin koukku, johon saat ripustettua säiliöpussin. Kun peseydyt, muista kääntyä niin, ettet sotkeudu letkuun.
6) Dreeni venyttää nahkaa ja ilman laastaria se tuntuu ikävältä. Jos ääntelysi alkaa muistuttaa kiinalaista oopperaa, yritä laulaa valitsemasi musiikin mukana. Tutkimusten mukaan laulaminen helpottaa kipua.
7) Kun olet peseytynyt, kuivaa itsesi. Saatat haluta tissiä ja dreeniä varten erityisen puhtaan, pehmeän ja nukkaamattoman pyyhkeen. Toivottavasti olit varannut sen jo etukäteen, koska märkänä ja kipeänä ei ole kiva odottaa, että joku ehtisi apuun.
8) Kuivaamisen jälkeen liimaa dreenin päälle uusi laastari. Kokeile joka päivä uutta kulmaa, koska jonain päivänä saatat löytää sellaisen, joka ei satuta niin paljon kuin muut.
9) Pukeudu. Pyydä jälleen apua toiselta aikuiselta.
10) Toista proseduuri päivittäin 4-6 päivän ajan.

Henkilökohtaisesti tykkään vetää iltajumpan tähän päälle. Parempi ottaa kaikki kipu kerralla. Jälkeenpäin kannattaa palkita itsensä suklaalla, sipseillä ja kermakaakaolla.

Minä voin hyvin!

Kyllä on yhä kovin epätodellinen olo. Olenko se todella minä, joka istuu tässä sohvalla rinta leikattuna ja dreeni tississä kiinni? Toisaalta juuri tuo dreeni pitää todellisuudessa tiukasti kiinni. Kun koko ajan painaa epämiellyttävästi kylkeä ja mihinkään ei voi liikkua ilman ylimääräistä vaivaa, on aika vaikea unohtaa olevansa toipilas.

Viikonlopun elin oikein toipilaan elämää: katsoin telkkaria, lueskelin, tein palapelejä, söin. Eilen alkoi tulla tylsä. Tänään olen tehnyt muutakin, eli töitä. Tunti sähköposteja päivässä ei tunnu ylettömän raskaalta. Haluaisin oikeastaan mennä kävelyllekin; olin ajatellut, että kävisin joka päivä lyhyellä lenkillä. Mutta tuolla sataa lunta ja dreenin mukana kantaminen vituttaa. Tässä olisi nyt kaksi askelta, joista valita. Joko pitää uskaltaa mennä omalle epämukavuusalueelle tai sitten myöntää, että minä olen nyt sairas. Mikäli yhtään tunnen itseäni, valitsen ensimmäisen.

Sen myöntäminen, että minä olen ihan oikeasti vakavasti sairas, on lähestulkoon mahdotonta, tai ainakin tuntuu ihan hölmöltä. Minähän voin hyvin! Lukuunottamatta dreeniä ja kuristavan topin aiheuttamaa selkäjumia ja samasta syystä johtuvaa happivajausta. Itse asiassa minulla välillä huippaa päästä, kun en pääse samaan aikaan hyvään ryhtiin, suht kivuttomaan oloon ja syvään hengitykseen - mutta eihän se syövästä johdu, vaan näistä leikkauksen jälkihommeleista.

Kuvittelen olevani jollain ylimääräisellä lomalla, jonka jälkeen palaan duuniin ihan normaalisti. Välillä jossain takaraivossa häivähtää, että itse asiassahan tässä saattaa mennä koko kevät sytostaattien takia oksentaessa. Toisaalta jos en voi ennen jälkitarkastusta tietää, mitä tulee tapahtumaan, niin miksi miettisin niitä asioita ihan hirveän paljon? Saatan murehtia ihan turhaan tai ihan vääriä asioita.

En ole halunnut lukea muiden rintaryöpäblogejakaan. En halua tietää, mitä kaikkea voi tapahtua, kun en tiedä, mitä juuri minulle tapahtuu. Mies tarkkanäköisesti vihjaisi, että se ehkä johtuu siitä, etten halua myöntää olevani sairas. En kyllä haluakaan. Olen ihan tyytyväinen tähän välitilaan.

Mistä tulikin mieleeni, että kyllä olen hyviä kirjoja säästänyt luettavaksi tätä kevättä varten. Sain joululahjaksi Laura Lindstedtin Oneironin, joka kertoo kuudesta naisesta elämän ja kuoleman välissä. En jaksanut lukea sitä heti joululomalla, enkä todellakaan jaksaisi lukea sitä juuri nyt. Kun sain diagnoosin, minulla oli kesken Michael Cunninghamin Lumikuningatar. Jossa yksi päähenkilöistä sairastaa syöpää. Tuli siihenkin pieni lukutauko, vaikka sain sen sitten hiljalleen luettua läpi ennen hiihtolomaa. Hiihtolomalle yritin etsiä jotakin pirteämpää ja valkkasin hyllystä Håkan Nesseriä. En ole lukenut aiemmin Van Veeteren -dekkareita, joten valitsin niistä ensimmäisen, joka meillä oli. Van Veeteren makaa siinä sairaalassa paksusuolisyövän takia. Kiitos maailma, alan nähdä tässä jonkinlaista johdatusta.

Kotona ollaan

Sairaalassa oli tänään varsin tylsää. Voin ihan hyvin, aloin kyllästyä Netflixiin ja lukemisiini, 16 hengen makuusalissa ei ollut edes ketään muuta, eli seuraakaan ei ollut tarjolla - vaikka kivahan sellainen isohko huone omassa käytössä oli!

Henkilökuntakin vaikutti olevan jo viikonlopun odotuksessa. Lääkärin aamukierto oli salamannopea, jouduin itse kyselemään lääkärintodistukseni perään jne. Ehkäpä tästä syystä suihkussakin ohjeistettiin käymään vasta kotona.

Kävin äsken - ja olipa kammottavaa. Jotenkin vielä siedin katsella itseäni peilistä kaikkine mustelmineni ja arpineni, mutta kauhukierroksia lisäsi dreeni, joka jätettiin sairaalassa paikalleen. Olin oikeasti aivan järkyttynyt, kun sain aamulla kuulla, että tämä rinnan alta tuleva letku, jota pitkin haavanesteet valuvat pussiin, jääkin paikalleen vielä noin viideksi päiväksi. Itkinkin, ihan kunnolla. (Erinäiset tahot ovat muistuttaneet, että minulla on syöpä ja puolet rinnasta on juuri leikattu pois, mutta minä itken jotain letkua ja pussia, joita joudun kantamaan muutaman päivän.) Kai tämä järkytys johtui siitä, että nyt en voi hetkeksikään unohtaa olevani sairas, vaan joka hiivatin vessakäynnilläkin kaulassani roikkuu pussukka, josta puskee ulos verisiä letkuja.

Mutta palataan siihen suihkussa käyntiin: Oli kamalaa repiä haavalappu dreenin päältä irti. Suihkussa oli ihan mukavaa, vaikka vähän pitikin miettiä, mihin ripustaa pussin ja miten liikkua, ettei sotkeudu letkuun. Mutta sitten piti kuivata tissi ja dreeni. Ja laittaa uusi laastari. Ja huomata, että tuolta reiästähän roikkuu lankaa. Apua, onko tämä normaalia! Laitoin jo tiedustelun lääkäriystävälle, joka varmaan salaa naureskelee meikäläisen paniikille... Ja kun siihen sattuu! Mihinkään muuhun ei edes satu niin, että kiinnittäisin asiaan kummempaa huomiota, mutta se vihlaisee väärässä asennossa. Ärsyttää!

Noin muuten olen kyllä tämän talon tervein asukki. Pelkäsin kotimatkalla, että mies ajaa kolarin, kun piti yskiä ja niistää ratissa. Teinillä on melkein 40 astetta kuumetta ja kolme fleeceä päällekkäin. Silti mies on tehnyt mulle säännöt: en saa rampata rapuissa, en saa nostella mitään, en saa kumarrella. Sen sijaan saan syödä sipsejä, suklaata, jäätelöä jne. Tänne on ostettu lohturuokaa ainakin kymmenen ihmisen tarpeiksi. Nyt alkoi siis massakausi: liikkeelle en pääse eikä ole muuta tekemistä kuin syöminen.

Terveisiä Kirurgisesta sairaalasta!

Leikkaus on ohi. Antoivat varmaan vittuillakseen ensimmäisen mahdollisen ajan: 6.45 piti olla täällä. Siinä olikin sitten reilusti aikaa asettua omaan petiin ja ottaa esilääkitys ja käydä viimeisen kerran vessassa, kun leikkausaika oli kello 9. Tosin puoli tuntia ajasta oli varattu tukisukkien päälle kiskomiseen; siinä on mukavan lämmittävä vaatekappale, jonka ansiosta pelkän lakanankin alla on hohkaavan kuuma.

Saattoi ne kyllä antaa ensimmäisen ajan siksikin, että oli paljon leikattavaa ja ompelemista. Taas sain kaksi kirurgia heti aamusta tissejäni tutkimaan ja pohtimaan. Lopputulos on nyt se, että kyllä mulla vielä rinta on (eikä kai ihan hirveän pienikään muuten kuin toiseen puoleen verrattuna) mutta ei enää nänniä. Eikä imusolmukkeita kainalossa. Sieltäkin löytyi syöpää niin paljon, että koko kainalo jouduttiin tyhjentämään. Se lisää riskiä, että nestettä kertyy käsivarteen ja selkään. Ah, tätä auvoa!

Mutta kullekin päivälle on omat murheensa - eikä tuo nesteen kertyminen ole missään tapauksessa tämän päivän suunnitelmassa. Tänään vituttaa se, että en ole vielä saanut syödä! Lasillinen vadelmakeittoa, vesi ja tippa ei meikäläisen pohjatonta mahaa oikein tyydytä. Ja minä kun olin varannut karkkiakin perjantai-illan ratoksi!

Iltapalaa lupailivat, joten koitan selvitä sinne. Ehkä saan jopa luvan ostaa kahviosta Cokis Zeron, kun ystävä tulee vierailulle tunnin päästä.