#minäkiitän #siskopäivä

Tisseilleni ei kuulu mitään uutta. Leikattu puoli on yhä turvoksissa ja koteloitunut nesteontelo on epämukavan kivikova. Sen kanssa pystyy kuitenkin elämään ja varsinkin urheilemaan. Odotan korjausleikkausta, joka näillä näkymin osuu jonnekin tammikuulle. Tai olisin kyllä päässyt peruutuspaikalla leikkaukseen jo toissapäivänä, mutta en suostunut, koska olin aiemmin jo sanonut, että en hyppää jonossa, vaan haluan pystyä suunnittelemaan töitänikin.

Mistä päästään siihen, että töissä on kivaa ja energiaa riittää ihan eri tavalla kuin viime lukuvuonna. Pääkin voi siis hyvin. Vaihdevuodet laittavat vähän itkettämään silloin tällöin (päivittäin), mutta onneksi olen sinut tunteideni kanssa. Mies ei ole yhtä sinut itkuni kanssa, mutta ehkä hänkin vielä oppii hyväksymään sen, että minulla on tunteet kovin pinnassa. Onhan tässä ainakin vielä neljä vuotta aikaa harjoitella. Ja sitten vaikka pääsisinkin antihormonihoidoista eroon, ihan oikeat vaihdevuodet varmaan alkavat saman tien. Onnea hänelle.

Viime lauantaina Siskot ry. järjesti Siskopäivän. Olipa ihanaa nähdä livenä kohtalotovereita, joiden kanssa kanssakäyminen on yleensä virtuaalista. Päivästä jäi mieleen erityisesti syöpään sairastuneiden läheisten paneelikeskustelu, jossa äiti, ystävä, leski, lapsi ja puoliso saivat kertoa oman kokemuksensa syövästä. Pääsin hyvään vauhtiin silmäkulmien pyyhkimisessä, ja kun joutsensiskojen muistohetkessä nuori nainen esitti syöpään kuolleelle äidilleen kirjoittamansa laulun, hanat aukesivat oikein kunnolla. En kyllä mitenkään erottunut volinallani joukosta; kaikki muutkin olivat hyvin liikuttuneita. Onneksi näihin päiviin kuuluu myös hauskanpito ja elämän juhliminen. Tänä vuonna se oli Jean S:n konsertti Kultsalla.

Tähän olisin laittanut jonkin hienon kuvan Siskopäivästä,

mutta valitettavasti keskityin itkemiseen, syömiseen ja juomiseen. 

Jean S:n keikalta otin kuvia, mutta ne olivat niin tylsiä, että saatte olla ilman.

Santé, niin kuin ranskaksi skoolataan!

Mikä se onkaan se sanonta puun koputtamisesta... Olis varmaan pitänyt. Öiset kuumat aallot ovat parina viime yönä olleet ihan helvetillisiä. Viisaammat neuvovat, että hikiliikunta helpottaa kuumia aaltoja. No, minä olen käynyt salilla ja lenkillä lähes päivittäin ja ihmettelenkin, millaisia nämä kuumat aallot olisivat ilman liikuntaa?

Jos vielä pari päivää tuntui siltä, että arjen rytmi on suht hallussa, näyttää nyt vahvasti siltä, että kohta taas ei ole. Sädehoidot alkavat 5.10. Kauhulla katselin jo kalenteria, että mihin minä muka saan mahtumaan jokaikiselle arkipäivälle piipahduksen Meilahdessa. 25 kertaa eli päivää tähän tuhraantuu. Se on itse asiassa melko vähän, mutta nyt on sitten syyslomaviikollekin selkeät suunnitelmat.

Tasan viikko sitten oli Siskot ry:n järjestämä Siskopäivä, eli kiinnostavia luentoja, bilebändejä, tanssiesityksiä, hyvää ruokaa ja juomaa sekä paljon ihanaa vertaistukea. Kiitos teille siskot, jotka loitte mahtavan päivän!

En tainnut muistaa, mikä on rintasyöpätoipilaan virallinen alkoholinkäyttösuositus.

Joten noudatin tätä (Rinnakkain 3/2016):

Kolme tai neljä on minimi. Hihi.

Kesäloman viimeinen viikonloppu

Mulla ja peruseskarilaisella on paljon yhteistä. Me molemmat opetellaan, mikä päivä nyt on. Koko tämän viikon olen ollut ihan väärissä päivissä ja vasta hirveällä pähkäilyllä selvittänyt oikean viikonpäivän. Paha vaan, että ensi torstaina minä en mene eskariin, vaan töihin, missä käsittääkseni pitää olla aika hyvin kartalla viikonpäivistä ja jopa kellonajoista.

Eilen oli lauantai ja sen tunnistin siitä, että aamupäivällä meillä storhandlattiin, niin kuin ei-kesäloma-aikanakin. Ostosreissu osui lauantaihin siksi, että mies ja nuoriso lähtevät huomenna viikoksi purjehtimaan ja tarvitsevat ruokaa. Minä en pääse mukaan merelle, mutta pääsinpäs kuitenkin osallistumaan sillä tavalla, että sain maksaa ruokakaupassa. Reilua, vai mitä!

Iltapäivällä lähdin isolle kirkolle. Tai miten sen nyt ottaa, kirkot, joita näin, olivat pienempiä ja viralliselta nimeltään kai kappeleita jokainen. Jäin meinaan bussista Ruoholahdessa ja kävelin Hietaniemen hautausmaan läpi Hietarannalle. Tässä on kohta 20 vuotta asuttu pääkaupunkiseudulla ja suunniteltu tällaista päiväkävelyä kaikki vuodet. Mutta hyvällä suunnittelulla asiat toteutuvat ennemmin tai myöhemmin.

Hietarannasta kävin hakemassa Twilight Run -juoksunumeroni ja T-paitani. Sitten jatkoin lähipuistoon Sisko-piknikille ja hakemaan toisen, vielä hienomman, T-paidan. Kuvassa näkyy lähtötunnelmia ja voi verrata oranssia ja punaista T-paitaa. Tapahtuma oli mukava, ei mikään megaluokan urheilujuhla, vaan juuri sopivasti ihmisiä ja menoa ja meininkiä. Vielä mukavampaa oli tavata livenä siskoja. Kiitos teille kivoista keskustelutuokioista!