Olen viime aikoina kirjoittanut aika monta tekstiä (tänne ja muuallekin) siitä, kuinka en jaksa enkä ehdi sitä enkä tätä. Nyt voisi olla aika vaihtaa näkökulmaa ja kirjoittaa siitä, mitä haluan.
Haluan tuntea olevani oman elämäni ohjaimissa.
Haluan keskittyä töihini kokonaisen päivän ilman keskeytyksiä.
Haluan ehtiä suunnittelemaan tulevaa ja pohtia mitä elämältäni haluan.
Haluan keskittyä perheeseeni.
Haluan rauhallista kahdenkeskistä aikaa mieheni kanssa.
Haluan aktiivisen seksielämän.
Haluan puuhata jotakin mukavaa jokaisen lapsen kanssa kahdestaan ilman että on kiire mihinkään.
Haluan laittaa pihan talvikuntoon.
Haluan siivota kunnolla koko talon.
Haluan rakentaa valmiiksi ne kohdat, joita olen siirtänyt parempaan hetkeen.
Haluan syödä terveellisesti.
Haluan liikkua päivittäin, käydä lenkillä ja salilla ja uimassa.
Haluan pystyä käymään leffassa tai ostamaan uuden vaatteen ilman että samalla tarvitsee miettiä, riittävätkö rahat tämänkin jälkeen hoitomaksuihin.
Ja koska elän sellaisessa harhassa, että heti 10.11. saan oman elämäni takaisin ja aikaa on taas rajattomasti, lisään vielä tämän:
Haluan oppia löytämään mielenrauhan myös kiireen ja ahdistuksen keskellä.
perjantai 28. lokakuuta 2016
tiistai 25. lokakuuta 2016
15/25 suoritettu
Tallinna oli ja kolea. Ruoka oli hyvää.
Pientä kuumotusta oli kyllä jo ennen matkalle lähtöä. Linac 7 - sädehoitokoneen aikataulu oli viturallaan jo puoli kymmeneltä aamulla. Satamassa piti olla yhdeltätoista. Kohtalo oli suopea ja sain siirron Linac 3:lle. Hetken verran en vihannut sädehoitoja: pääsin hoitoon ja hoidosta pois ihan ajallani, ja siellä hoitohuoneessa soi Bon Jovi! Normaalisti en erityisemmin pidä Bon Jovista, mutta kun on kuunnellut Linac 7:n Souvareita ym. laatumusiikkia pari viikkoa, You Give Love a Bad Name on todella hyvä biisi.
Jos haluatte tietää tarkemmin, mitä siellä sädehoidossa oikein tapahtuu, lukekaa Keskeneräisen postaus. Tosin minulla ei ole tuota snorkkelia, koska sädetetään oikeaa puolta eikä tarvitse suojella sydäntä, ja koko proseduuri kestää muutamia minuutteja.
En muuten edes tiennyt ennen eilistä, että näitä sädehoitojakin voi olla rintasyövässäkin erilaisia. Ehkä se vähän vähentää omaa ketutusta, että tietää, että joku toinen saa kärsiä molemmista, epämääräisistä aikatauluista ja siitä, ettei saa hengittää vapaasti.
Restoran Kuldmokk, perjantai-illan pitkän kaavan illallinen.
Ehdottomasti käynnin väärti!
Rukis, perjantai-illan jälkkäri.
Ei halpa, mutta kiva sekä sijainniltaan, interiööriltään että valikoimaltaan.
Cafe de Lyon, jossa söimme lauantaina ennen kotiinlähtöä.
Perushyvä ja kohtuuhintainen ranskalainen.
Parasta paikassa oli se, että saimme ruuan eteemme ja syötyä 45 minuutissa (ja ehdimme ajoissa laivaan).
Pientä kuumotusta oli kyllä jo ennen matkalle lähtöä. Linac 7 - sädehoitokoneen aikataulu oli viturallaan jo puoli kymmeneltä aamulla. Satamassa piti olla yhdeltätoista. Kohtalo oli suopea ja sain siirron Linac 3:lle. Hetken verran en vihannut sädehoitoja: pääsin hoitoon ja hoidosta pois ihan ajallani, ja siellä hoitohuoneessa soi Bon Jovi! Normaalisti en erityisemmin pidä Bon Jovista, mutta kun on kuunnellut Linac 7:n Souvareita ym. laatumusiikkia pari viikkoa, You Give Love a Bad Name on todella hyvä biisi.
Jos haluatte tietää tarkemmin, mitä siellä sädehoidossa oikein tapahtuu, lukekaa Keskeneräisen postaus. Tosin minulla ei ole tuota snorkkelia, koska sädetetään oikeaa puolta eikä tarvitse suojella sydäntä, ja koko proseduuri kestää muutamia minuutteja.
En muuten edes tiennyt ennen eilistä, että näitä sädehoitojakin voi olla rintasyövässäkin erilaisia. Ehkä se vähän vähentää omaa ketutusta, että tietää, että joku toinen saa kärsiä molemmista, epämääräisistä aikatauluista ja siitä, ettei saa hengittää vapaasti.
torstai 20. lokakuuta 2016
Je suis fatigué!
Vihaan sädehoitoja. Vihaan sitä, että minun pitää jokaikinen päivä raahautua Meilahteen. Vihaan sitä, että harva se päivä sädetyskoneet reistailevat ja saan odottaa siellä puoli tai kaksi tuntia. Vihaan sitä, että tämän takia en ehdi tehdä töitä. Vihaan sitä, että jokainen päivä on paikasta toiseen sinkoilemista. Vihaan sitä, että minulla menee parkkimaksuihin viikossa enemmän rahaa kuin yleensä vuodessa.
Koska en voi sanoa sädehoidoille fuck it, sanon vain fatiikki. Se tarkoittaa uupumusta. Ja minulla taitaa olla se.
Väsymyksen viimeistelee vaihdevuosioireisto. Vihaan myös herätä yöllä kuumiin aaltoihin. Puoli kahdeltatoista ruukaa tulla ensimmäinen, mutta se ei ole paha, ja sen jälkeen nukahtaa nopeasti. Puoli kolmelta alkaa helvetti. Yleensä nukahdan uudestaan vasta puoli viiden maissa.
Ehkäpä sanon kohta töille fuck it. Olen aika täsmälleen sädehoidon puolessavälissä. Vielä on aikaa jäädä sairaslomalle, jos voimat loppuvat. Tällä viikolla olen ollut syyslomalla. Ajattelin, että kun ei tarvitse käydä työpaikalla, niin ehdin kotona keskittyä parina päivänä ajatusta vaativiin paperitöihin. Ja pah. Töille olen ehtinyt uhrata pari tuntia ja nekin sädehoito-osaston odotustiloissa.
Sen sijaan olen tehnyt sellaisia juttuja, joita en ole ehtinyt työpäivien aikana hoitaa: hakenut vihdoinkin silikoniproteesin, keskustellut pankissa lasten omaisuuden sijoittamisesta, etsinyt Ikeasta sisustusratkaisuja kuopuksen huoneeseen, ajanut Ikeaan vaihtamaan lamppua joka ei sopinutkaan paikalleen. Rikollisen paljon aikaa on ottanut vakuutusten tarjouspyyntöjen tekeminen ja tarjousten läpikäyminen. Luulisi, että vakuutusyhtiöt haluavat asiakkaita, mutta joissakin yhtiöissä on ilmeisesti liian paljon rahaa, kun ei meidän perheen rahat kiinnosta.
Kaiken muun lisäksi sain vihdoin syysflunssan, joka on kiertänyt muussa perheessä jo muutaman viikon. Totta kai se iskee sillä viikolla, kun pystyy edes vähän hellittämään. Tänään onkin ollut pakko hellittää vielä vähän enemmän. Ei se mitään, tälle päivälle olin suunnitellut vain juoksulenkkiä ja lihaskuntotreeniä.
Liikunta on ollut merkittävin keinoni pitää yksittäisten päivien fiilis plussan puolella. Olen käynyt joka ilta ainakin lyhyellä kävelyllä. Muutenkin olen pyrkinyt rauhoittamaan illat sohvalla pötköttelylle, kynttilöiden polttelulle, teen siemailulle ja itseni hellimiselle.
Huomenna ohjelmassa on kuitenkin koko perheen syyslomamatka. Flunssa tai ei, tarvitsen jonkin irtioton tästä kaikesta, ja tällä kertaa se on lyhyt hotelliloma Tallinnassa.
Koska en voi sanoa sädehoidoille fuck it, sanon vain fatiikki. Se tarkoittaa uupumusta. Ja minulla taitaa olla se.
Väsymyksen viimeistelee vaihdevuosioireisto. Vihaan myös herätä yöllä kuumiin aaltoihin. Puoli kahdeltatoista ruukaa tulla ensimmäinen, mutta se ei ole paha, ja sen jälkeen nukahtaa nopeasti. Puoli kolmelta alkaa helvetti. Yleensä nukahdan uudestaan vasta puoli viiden maissa.
Ehkäpä sanon kohta töille fuck it. Olen aika täsmälleen sädehoidon puolessavälissä. Vielä on aikaa jäädä sairaslomalle, jos voimat loppuvat. Tällä viikolla olen ollut syyslomalla. Ajattelin, että kun ei tarvitse käydä työpaikalla, niin ehdin kotona keskittyä parina päivänä ajatusta vaativiin paperitöihin. Ja pah. Töille olen ehtinyt uhrata pari tuntia ja nekin sädehoito-osaston odotustiloissa.
Sen sijaan olen tehnyt sellaisia juttuja, joita en ole ehtinyt työpäivien aikana hoitaa: hakenut vihdoinkin silikoniproteesin, keskustellut pankissa lasten omaisuuden sijoittamisesta, etsinyt Ikeasta sisustusratkaisuja kuopuksen huoneeseen, ajanut Ikeaan vaihtamaan lamppua joka ei sopinutkaan paikalleen. Rikollisen paljon aikaa on ottanut vakuutusten tarjouspyyntöjen tekeminen ja tarjousten läpikäyminen. Luulisi, että vakuutusyhtiöt haluavat asiakkaita, mutta joissakin yhtiöissä on ilmeisesti liian paljon rahaa, kun ei meidän perheen rahat kiinnosta.
Kaiken muun lisäksi sain vihdoin syysflunssan, joka on kiertänyt muussa perheessä jo muutaman viikon. Totta kai se iskee sillä viikolla, kun pystyy edes vähän hellittämään. Tänään onkin ollut pakko hellittää vielä vähän enemmän. Ei se mitään, tälle päivälle olin suunnitellut vain juoksulenkkiä ja lihaskuntotreeniä.
Liikunta on ollut merkittävin keinoni pitää yksittäisten päivien fiilis plussan puolella. Olen käynyt joka ilta ainakin lyhyellä kävelyllä. Muutenkin olen pyrkinyt rauhoittamaan illat sohvalla pötköttelylle, kynttilöiden polttelulle, teen siemailulle ja itseni hellimiselle.
Huomenna ohjelmassa on kuitenkin koko perheen syyslomamatka. Flunssa tai ei, tarvitsen jonkin irtioton tästä kaikesta, ja tällä kertaa se on lyhyt hotelliloma Tallinnassa.
torstai 6. lokakuuta 2016
Kiire ja väsymys, jokapäiväiset vieraani
Kylläpä elänkin täyttä elämää! Ei ole vapaa-ajan ongelmia, kun ei ole vapaa-aikaakaan - tai jos joskus olisi, niin kyllä senkin jokin lapsiin liittyvä toiminta täyttäisi. Kyllä oli ihanaa silloin sairaslomalla, kun sai sohvalla nukkua päiväunia ja välillä katsoa Netflixiä. Nyt juoksen kokouksista sädehoitoihin ja sieltä seminaareihin tai injektioajalle. Joskus jos ehtii istahtaa työhuoneessa tietokoneen ääreen, tuntuu melkein lomalta, kun saa rauhassa tehdä paperihommia!
Ihan pää meinaa revetä irti, kun tajuaa, että Opetussuunnitelmamessut-niminen vanhempainilta ei olekaan vanhempainilta, vaan koko perheen pakollinen kouluilta. Se roikkuu hyvin ohuen rihman varassa siinä vaiheessa, kun on järjestänyt työt, iltaruoat ja lasten harrastukset niin, että kaikki pääsevät kyseiseen iltaan, ja Sädehoitoklinikalta soitetaan, että hoitokone on rikki ja hoito voidaan toteuttaa vasta kello 19. Siihen samaan aikaan siis, kun lapset tanssivat koulun lavalla tai vetävät uutta opetussuunnitelmaa esitteleviä pajoja.
Useammin kuin kerran päivässä tekisi mieli heittäytyä lattialle ulisemaan. Mies ja lapset voivat myös todistaa, että jonkun kerran olen saanutkin itkupotkuraivarit, joista kuka tahansa kolmivuotias olisi kateellinen.
Mutta kyllä tähän kiireeseen myös ihania hetkiä mahtuu. Niin kuin vaikka se, kun kävin esikoisten (oman ja miehen) kanssa katsomassa Tulen morsiamen. "Ahdistavin ja kauhein kokemus ikinä", totesi toinen, kun valot syttyivät. Mutta oli silti mukavaa käydä porukalla syömässä ja leffassa ja vähn shoppailemassakin. Ja kun haettiin ennen leffaa kaupasta karkkia ja ostin itselleni Roosa nauhan, halusivat molemmat tytöt omansa ja kulkivat loppuillan ruusukkeet rinnassa.
Ja se, kun kuopus (minun) vietti sukulaissynttäreitä, talo oli täynnä väkeä, sai syödä herkkuja ja jutella rakkaiden ihmisten kanssa. Tai se, kun käytiin juhlien jälkeen perheen kesken saunassa -ensimmäistä kertaa kaikki samaan aikaan leikkauksen jälkeen. Lapsetkin saivat tilaisuuden tarkastella kunnolla minun muuttunutta habitustani. Yhdeltä lapsista tuli mainiota palautetta: "Eikö sun toinenkin tissi pitänyt leikata?" Kun vakuutin, että leikattu on, tämä arvioi, että ei siinä juurikaan ole eroa, vähän on ehkä lyhyempi. Ihan mahtavaa, se näyttää siis omalta! (Vaikka voin vakuttaa, että on paljon lyhyempi.)
Sekin oli ihan mahtavaa, että sain olla mukana Juhli elämää -tukikonsertissa. Sen tuotto meni Aivovammaliitolle, mutta tämä Hanna Maarian ihana kappale, jonka taustoja sain olla laulamassa, kiteyttää myös tällaisen rs-tapauksen fiilikset:
Ihan pää meinaa revetä irti, kun tajuaa, että Opetussuunnitelmamessut-niminen vanhempainilta ei olekaan vanhempainilta, vaan koko perheen pakollinen kouluilta. Se roikkuu hyvin ohuen rihman varassa siinä vaiheessa, kun on järjestänyt työt, iltaruoat ja lasten harrastukset niin, että kaikki pääsevät kyseiseen iltaan, ja Sädehoitoklinikalta soitetaan, että hoitokone on rikki ja hoito voidaan toteuttaa vasta kello 19. Siihen samaan aikaan siis, kun lapset tanssivat koulun lavalla tai vetävät uutta opetussuunnitelmaa esitteleviä pajoja.
Useammin kuin kerran päivässä tekisi mieli heittäytyä lattialle ulisemaan. Mies ja lapset voivat myös todistaa, että jonkun kerran olen saanutkin itkupotkuraivarit, joista kuka tahansa kolmivuotias olisi kateellinen.
Mutta kyllä tähän kiireeseen myös ihania hetkiä mahtuu. Niin kuin vaikka se, kun kävin esikoisten (oman ja miehen) kanssa katsomassa Tulen morsiamen. "Ahdistavin ja kauhein kokemus ikinä", totesi toinen, kun valot syttyivät. Mutta oli silti mukavaa käydä porukalla syömässä ja leffassa ja vähn shoppailemassakin. Ja kun haettiin ennen leffaa kaupasta karkkia ja ostin itselleni Roosa nauhan, halusivat molemmat tytöt omansa ja kulkivat loppuillan ruusukkeet rinnassa.
Ja se, kun kuopus (minun) vietti sukulaissynttäreitä, talo oli täynnä väkeä, sai syödä herkkuja ja jutella rakkaiden ihmisten kanssa. Tai se, kun käytiin juhlien jälkeen perheen kesken saunassa -ensimmäistä kertaa kaikki samaan aikaan leikkauksen jälkeen. Lapsetkin saivat tilaisuuden tarkastella kunnolla minun muuttunutta habitustani. Yhdeltä lapsista tuli mainiota palautetta: "Eikö sun toinenkin tissi pitänyt leikata?" Kun vakuutin, että leikattu on, tämä arvioi, että ei siinä juurikaan ole eroa, vähän on ehkä lyhyempi. Ihan mahtavaa, se näyttää siis omalta! (Vaikka voin vakuttaa, että on paljon lyhyempi.)
Sekin oli ihan mahtavaa, että sain olla mukana Juhli elämää -tukikonsertissa. Sen tuotto meni Aivovammaliitolle, mutta tämä Hanna Maarian ihana kappale, jonka taustoja sain olla laulamassa, kiteyttää myös tällaisen rs-tapauksen fiilikset:
Hyvää huomenta maailma,
mitä tänään ois tarjolla,
kaviaarii ja kakkua,
kengät oottaa mua jo ovella.
Mulla oli niitä murheita,
teki mieli tehdä murhia,
kun kapuloita rattaisiin,
urakalla tungettiin,
mut mikään ei enää pidä mua kii,
antaa tulla tänne sitä actionii!
Kiipeen korkkareissa puuhun
huutamaan:
kato ku mä meen, kato ku mä teen!
Aukee silmät, rupee jengi
uskomaan:
nainen kenkineen kiipee taivaaseen!
Kaikenlaisia aamuja,
se täs onkin niin parasta,
joku tarjoo shampanjaa,
mä oon kuiva autiomaa.
Ei saa jäädä siihen makaamaan,
mua ei luotu tänne suremaan,
meen pari metrii polvillaan,
sitten nousen seisomaan,
mut mikään ei enää pidä mua kii,
antaa tulla tänne sitä actionii!
Kiipeen korkkareissa puuhun
huutamaan:
kato ku mä meen, kato ku mä teen!
Aukee silmät, rupee jengi
uskomaan:
nainen kenkineen kiipee taivaaseen!
Ojaa kulkien onnea oottamaan,
tien vieressä elämää venaamaan,
aina jauhamaan, paskaa puhumaan,
älä jää, älä jää!
Me tullaan täältä, me kruisaillaan,
me sisko kyytiimme poimitaan,
me toinen toistamme tuetaan.
lauantai 24. syyskuuta 2016
Santé, niin kuin ranskaksi skoolataan!
Mikä se onkaan se sanonta puun koputtamisesta... Olis varmaan pitänyt. Öiset kuumat aallot ovat parina viime yönä olleet ihan helvetillisiä. Viisaammat neuvovat, että hikiliikunta helpottaa kuumia aaltoja. No, minä olen käynyt salilla ja lenkillä lähes päivittäin ja ihmettelenkin, millaisia nämä kuumat aallot olisivat ilman liikuntaa?
Jos vielä pari päivää tuntui siltä, että arjen rytmi on suht hallussa, näyttää nyt vahvasti siltä, että kohta taas ei ole. Sädehoidot alkavat 5.10. Kauhulla katselin jo kalenteria, että mihin minä muka saan mahtumaan jokaikiselle arkipäivälle piipahduksen Meilahdessa. 25 kertaa eli päivää tähän tuhraantuu. Se on itse asiassa melko vähän, mutta nyt on sitten syyslomaviikollekin selkeät suunnitelmat.
Tasan viikko sitten oli Siskot ry:n järjestämä Siskopäivä, eli kiinnostavia luentoja, bilebändejä, tanssiesityksiä, hyvää ruokaa ja juomaa sekä paljon ihanaa vertaistukea. Kiitos teille siskot, jotka loitte mahtavan päivän!
En tainnut muistaa, mikä on rintasyöpätoipilaan virallinen alkoholinkäyttösuositus.
Joten noudatin tätä (Rinnakkain 3/2016):
Kolme tai neljä on minimi. Hihi.
torstai 22. syyskuuta 2016
Ja taas palattiin arkeen
Viime aikojen kuulumiset voi ilmaista hyvin ytimekkäästi: kiirettä pitää. Kahden työviikon jälkeen homma alkaa taas vähitellen olla hanskassa, ja jopa liikuntaharrastukset olen saanut tähän yhtälöön sovitettua. (Ehkä ensi viikolla alan muistaa myös lasten harrastukset ja sen, moneltako minäkin päivänä pitäisi olla ruuan pöydässä - se on jo korkeampaa matematiikkaa.)
Aloitin työt neljän päivän seminaarimatkalla Tallinnaan (kuten olen jo useaan otteeseen täälläkin hehkuttanut). Aika iso harppaus oli siirtyä sairaslomalta puhumaan englantia ja suunnittelemaan kansainvälisiä koulutushankkeita 10-12 tuntia päivässä. Mutta ei se vastenmielistä ollut! Lisäksi mulla oli mukavasti aikaa itsellenikin: Sunnuntaina saavuin Tallinnaan muutama tunti ennen seminaarin alkua ja vierailin Lennusadamassa. Joka aamu ehdin urheilla, käydä lenkillä tai uimassa. Ennen kotimatkaa ehdin vielä shoppailla pari tuntia.
Lennusadamaa suosittelen erityisesti perheen kanssa matkustaville.
Vaikka oli minustakin jännittävää käydä sisällä sukellusveneessä!
Viimeisenä iltana kävimme opastetulla kaupunkikävelyllä.
Aika onnistunut otos Toompealta. #nofilter
Nyt minäkin tiedän, mitä kansainvälisillä seminaarimatkoilla oikeasti tehdään.
Kävin ensimmäistä kertaa Nigulasten kirkon museossa. Olisi kannattanut käydä jo aiemmin.
Aamulenkillä neuvostoarkkitehtuurin raunioilla.
Lopuksi vielä lääketieteellinen päivitys: Maksassa ei ollut etäpesäkettä vaan pelkkää rasvoittumista, joka lääkärin mukaan johtuu lääkkeistä (joten aion jatkaa viiniharrastustani). Rinnat arpineen ovat parantuneet hyvin. Olen tosiaan uimassakin käynyt, ja tällä viikolla lopetin tissiliiveissä nukkumisen. Ihana vapaus! Antihormonilääkityksen kanssa on siedettävä elää. Pahimpia oireita ovat suun limakalvojen kuivuminen, johon auttaa järkevä ruokavalio, ja kuumat aallot, jotka eivät päivällä juurikaan häiritse ja yölläkin alan olla jo aika tottunut peiton ja pelkän lakanan välillä venkslaamiseen, nukahdankin jo ihan saman tien uudestaan. Kaikki on siis suunnilleen niin okei kuin olla voi!
sunnuntai 18. syyskuuta 2016
Ruusuja ja risuja
Taas on tapahtunut vaikka mitä ja paljon olisi kirjoitettavaa, mutta tänään kerron kaksi tarinaa julkisesta terveydenhuollosta.
Tarina 1: Onnellinen loppu
Sairasloman loppuvaiheessa alkoi tuntua siltä, että olisi hyvä jutella viimeisen puolen vuoden pyörityksestä jonkun ulkopuolisen kanssa. Vaikka olenkin ollut blogissani melko avoin, en kuitenkaan ihan kaikkia ajatuksia voi päästää täällä ilmoille. Ystäviä ja miestä voi kuormittaa vain tiettyyn pisteeseen saakka. Lopullisen päätöksen tein, kun eräs sisko kehui, että oli saanut valtavan hyvää palvelua Syöpäklinikan psykoterapeutilta.
Soitin Syöpikselle yhtä labra-asiaa ja puhelun päätteeksi totesin, että olisi mulla yksi toinenkin asia. Sitten kaikki ei mennytkään ihan niin kuin Strömsössä:
- Haluaisin lähetteen psykiatrille.
- Mihin?
- No psykiatrille tai psykologille tai mikä teillä siellä Syöpäklinikalla on.
- Siis mihin?
- Niin kun lääkäri on sanonut, että lähetteen voisi saada tarvittaessa ja nyt tarvitsisin keskustelua, niin...
piippiippiippiip
Olin kuin puulla päähän lyöty. Löikö se mulle luurin korvaan? Mikä ihmeen kesäpetteri siellä oli, jos ei se edes ymmärtänyt mistä puhuin? Odotanko nyt vain lääkärin soittoaikaa, johon on vielä yli viikko, saadakseni lähetteen? Puhaltelin hetken ja päätin sitten kokeilla uudestaan. Onneksi soitin; linja oli kuulemma ollut huono ja tällä kertaa asiasta luvattiin laittaa viestiä lääkärille. Nyt ne risut: Mitäs jos se soittaja en olisikaan ollut minä? Mitä jos se olisi ollut joku, joka oli kerännyt rohkeutta soittaa monta päivää? Ja sitten ruusuja: alle viikon päästä soitosta postilaatikossa oli aika psykiatriselle arviointikäynnille ja tuhannen lappua, jotka täyttämällä selvitetään psyykkisten ongelmieni taso.
Tarina 2: Vaikeuksien kautta voittoon
Kun olin työmatkalla Tallinnassa, puhelimeeni tuli noin sata puhelua Planilta ja Lähi-Tapiolasta. Seminaarin jo loputtua ajattelin nauttia päiväkahvit Maiasmokkissa. Siinä leivoksia valitessa puhelin soi taas, mutta tällä kertaa numero näytti erilaiselta, joten päätin vastata.
- NN tässä Ostarin terveysasemalta [nimet muutettu, jos ette jo itse arvanneet]. Sinulla on huomenna Zoladex-pistosaika varattu meille.
- Niin...
- Niin kun sinun oma terveysasemasi on Köyhälän terveysasema niin sinun pitäisi varata sieltä aika.
- Ahaa. En tiennytkään. Mä olen nyt ulkomailla ja tarvitsen sen lääkkeen huomenna, niin voinko nyt tulla sille ajalle?
- Ja kun tämä on rokotusaika, joka on 10 minuuttia, ja injektioaika on 15 minuuttia.
- Ahaa. No se netin varausohjelma ei mitenkään erottele näitä aikoja tai kerro niiden pituutta niin en tiennyt.
- Mutta voisitko varata nyt ajan sieltä Köyhälästä?
- No kun valitettavasti en voi, kun olen täällä ulkomailla! Sitä paitsi minun pitää joka tapauksessa käydä huomenna siellä Ostarilla labrassa, niin eikö nyt tällä kertaa onnistuisi Zoladexkin?
Tämän hedelmättömän keskustelun, jota kävivät luultavasti kaksi (takuuvarmasti ainakin yksi) varsin vittuuntunutta henkilöä, lopuksi sain luvan käydä Ostarin terveysasemalla. Mutta ei tämä vielä tässä ollut, ehei! Juuri kun kirjoitin tätä bloggausta, puhelin soi.
- Tässä on MM Ostarin terveysasemalta. Sinulla olisi se aika tänään tänne, mutta kun se on rokotusaika, niin se ei oikein onnistu.
- Niin mutta... kun minä tarvitsen sen piikin nyt tänään!
- Mutta Köyhälästä luvattiin, että saat mennä sinne nyt heti aamusta.
- Selvä. Mutta kun minä istun juuri nyt täällä Ostarin labrassa ja olen täältä menossa töihin.
- Jaa. No ei se sitten oikein käy. No kyllä minä ehdin sen pistämään nyt, tule huoneeseen X suoraan sieltä.
Nyt minulla on Zoladex-implantti läskissä ja olen virallisesti ilmoittanut vaihtavani asiakkuuteni Ostarin terveysasemalle. En ehkä ollut erityisen valveutunut näiden terveysasemien suhteen, mutta ei ole ollut tarvetta. Systeemi ei myöskään ole erityisen selkeä, koska lasten hammaslääkäri ei ole kummallakaan näistä asemista, vaan Peräkorvessa. Lisäksi olin jo kerran aiemmin käynyt Ostarin terveysasemalla eikä kukaan ollut kertonut, että olen väärässä paikassa ja vääränpituisella ajalla.
Inhimillistä joustoa onneksi löytyy - mutta sitä saa vasta perustelujen jälkeen. Ei kaikilla, varsinkaan sairailla, ole voimavaroja perustella, selvittää ja yrittää monta kertaa. Minullakin kävi jo mielessä, että pistätän nämäkin sitten työterveydessä. Kaikilla ei ole siihen mahdollisuutta. Eikö tämän järjestelmän pitäisi toimia niin, että homma skulaa ilman jatkuvaa taistelua?
Tarina 1: Onnellinen loppu
Sairasloman loppuvaiheessa alkoi tuntua siltä, että olisi hyvä jutella viimeisen puolen vuoden pyörityksestä jonkun ulkopuolisen kanssa. Vaikka olenkin ollut blogissani melko avoin, en kuitenkaan ihan kaikkia ajatuksia voi päästää täällä ilmoille. Ystäviä ja miestä voi kuormittaa vain tiettyyn pisteeseen saakka. Lopullisen päätöksen tein, kun eräs sisko kehui, että oli saanut valtavan hyvää palvelua Syöpäklinikan psykoterapeutilta.
Soitin Syöpikselle yhtä labra-asiaa ja puhelun päätteeksi totesin, että olisi mulla yksi toinenkin asia. Sitten kaikki ei mennytkään ihan niin kuin Strömsössä:
- Haluaisin lähetteen psykiatrille.
- Mihin?
- No psykiatrille tai psykologille tai mikä teillä siellä Syöpäklinikalla on.
- Siis mihin?
- Niin kun lääkäri on sanonut, että lähetteen voisi saada tarvittaessa ja nyt tarvitsisin keskustelua, niin...
piippiippiippiip
Olin kuin puulla päähän lyöty. Löikö se mulle luurin korvaan? Mikä ihmeen kesäpetteri siellä oli, jos ei se edes ymmärtänyt mistä puhuin? Odotanko nyt vain lääkärin soittoaikaa, johon on vielä yli viikko, saadakseni lähetteen? Puhaltelin hetken ja päätin sitten kokeilla uudestaan. Onneksi soitin; linja oli kuulemma ollut huono ja tällä kertaa asiasta luvattiin laittaa viestiä lääkärille. Nyt ne risut: Mitäs jos se soittaja en olisikaan ollut minä? Mitä jos se olisi ollut joku, joka oli kerännyt rohkeutta soittaa monta päivää? Ja sitten ruusuja: alle viikon päästä soitosta postilaatikossa oli aika psykiatriselle arviointikäynnille ja tuhannen lappua, jotka täyttämällä selvitetään psyykkisten ongelmieni taso.
Tarina 2: Vaikeuksien kautta voittoon
Kun olin työmatkalla Tallinnassa, puhelimeeni tuli noin sata puhelua Planilta ja Lähi-Tapiolasta. Seminaarin jo loputtua ajattelin nauttia päiväkahvit Maiasmokkissa. Siinä leivoksia valitessa puhelin soi taas, mutta tällä kertaa numero näytti erilaiselta, joten päätin vastata.
- NN tässä Ostarin terveysasemalta [nimet muutettu, jos ette jo itse arvanneet]. Sinulla on huomenna Zoladex-pistosaika varattu meille.
- Niin...
- Niin kun sinun oma terveysasemasi on Köyhälän terveysasema niin sinun pitäisi varata sieltä aika.
- Ahaa. En tiennytkään. Mä olen nyt ulkomailla ja tarvitsen sen lääkkeen huomenna, niin voinko nyt tulla sille ajalle?
- Ja kun tämä on rokotusaika, joka on 10 minuuttia, ja injektioaika on 15 minuuttia.
- Ahaa. No se netin varausohjelma ei mitenkään erottele näitä aikoja tai kerro niiden pituutta niin en tiennyt.
- Mutta voisitko varata nyt ajan sieltä Köyhälästä?
- No kun valitettavasti en voi, kun olen täällä ulkomailla! Sitä paitsi minun pitää joka tapauksessa käydä huomenna siellä Ostarilla labrassa, niin eikö nyt tällä kertaa onnistuisi Zoladexkin?
Tämän hedelmättömän keskustelun, jota kävivät luultavasti kaksi (takuuvarmasti ainakin yksi) varsin vittuuntunutta henkilöä, lopuksi sain luvan käydä Ostarin terveysasemalla. Mutta ei tämä vielä tässä ollut, ehei! Juuri kun kirjoitin tätä bloggausta, puhelin soi.
- Tässä on MM Ostarin terveysasemalta. Sinulla olisi se aika tänään tänne, mutta kun se on rokotusaika, niin se ei oikein onnistu.
- Niin mutta... kun minä tarvitsen sen piikin nyt tänään!
- Mutta Köyhälästä luvattiin, että saat mennä sinne nyt heti aamusta.
- Selvä. Mutta kun minä istun juuri nyt täällä Ostarin labrassa ja olen täältä menossa töihin.
- Jaa. No ei se sitten oikein käy. No kyllä minä ehdin sen pistämään nyt, tule huoneeseen X suoraan sieltä.
Nyt minulla on Zoladex-implantti läskissä ja olen virallisesti ilmoittanut vaihtavani asiakkuuteni Ostarin terveysasemalle. En ehkä ollut erityisen valveutunut näiden terveysasemien suhteen, mutta ei ole ollut tarvetta. Systeemi ei myöskään ole erityisen selkeä, koska lasten hammaslääkäri ei ole kummallakaan näistä asemista, vaan Peräkorvessa. Lisäksi olin jo kerran aiemmin käynyt Ostarin terveysasemalla eikä kukaan ollut kertonut, että olen väärässä paikassa ja vääränpituisella ajalla.
Inhimillistä joustoa onneksi löytyy - mutta sitä saa vasta perustelujen jälkeen. Ei kaikilla, varsinkaan sairailla, ole voimavaroja perustella, selvittää ja yrittää monta kertaa. Minullakin kävi jo mielessä, että pistätän nämäkin sitten työterveydessä. Kaikilla ei ole siihen mahdollisuutta. Eikö tämän järjestelmän pitäisi toimia niin, että homma skulaa ilman jatkuvaa taistelua?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)