Arki pyörii vauhdikkaasti. Perhe ja työ ovat pitäneet sen verran kiireisenä, etten ole joka ajatusta ehtinyt bloggaamaan. Huomenna tähän sentään tulee päivän tauko toisen sytostaattihoitokerran takia. Jos kaikki menee yhtä hyvin kuin ekalla kerralla, voin vaikka torkkua tiputuksen ajan. Oli kyllä tipalla (hehehehe), sainko ollenkaan lupaa käydä sytostaattihoidossa huomenna. Maksa-arvot ovat koholla, mutta koska kaikki muu oli ihan kunnossa, lääkäri päätyi pysymään jo sovitussa aikataulussa. Pitänee vähentää viinin lipittelyä. Lääkäri tosin sanoi, että todennäköisemmin se on Panadol kuin viini, joka heikentää maksaa, minkä otin lähinnä hyvänä uutisena.
Tukka on ollut syöpäelämäni keskipiste viime aikoina. Kaksi viikkoa sitten kyllästyin ihan lopuulisesti siihen ylikasvaneeseen ananakseeni ja ajoin sen 15-milliseksi. Tai itse asiassa ensin 18-milliseksi. Ennen kuin lähtee itse ajelemaan päätään, kannattaa varmistaa, että osaa sen homman. Mies aloitti hiusten ajelun ja tuli mielestään valmiiksi paljon ennen kuin minä olin tyytyväinen, enkä minä ollut tyytyväinen vasta kuin neljäntenä päivänä neljännen ajokerran jälkeen. Ja silloinkin oli lähinnä tyytyminen siihen, että pää on muhkurainen eikä siitä saa tasaista. Muutaman päivän jälkeen se oli kuitenkin ihan ok. Kokonaisvaltaisesti olo ei kyllä ollut tuolloin ihan ok, koska samaan aikaan parturoinnin kanssa osui sytoakne, kaikista sytostaattien sivuoireista ehkä ärsyttävin. Mieskin kävi samoihin aikoihin leikkauttamassa tukan ihan lyhyeksi. Ihan kivaa tukea, mutta kaikenlainen yhdessä julkisesti näyttäytyminen oli ihan poissuljettua, koska näytimme yhdessä keskitysleirilarpista karanneilta.
Jonkin aikaa jo ehdin luulemaan, että saan pitää tukkani vielä hetken aikaa, kun ei se osoittanut mitään irtoamisen merkkejä. Mutta ei todellakaan kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa, koska kyllä se kuitenkin tipahtaa. Viime viikonloppuna karvat alkoivat vähitellen varisemaan päästä ja maanantai-iltana kun kävin suihkussa, hiuksia jäi käsiin tukottain (jos niin voi sanoa alle 2 cm pituisista hiuksista). Suihkun jälkeen katsoin peiliin ja huomasin saaneeni tyylikkään pälvikaljun päälaelle.
Maanantai-ilta jatkuikin sitten partahöylää käytellen. Keskitysleirivangista uusnatsiksi muutamassa päivässä, vau! Pahus, ettei ole mitään vappunaamiaisia ollut tai tulossakaan. Vaikka tukka on ollut tosi lyhyt monta kertaa, tämä tukattomuus on ihan uusi kokemus. Ilmavirta ottaa päähän nukkuessa ihan konkreettisestikin, ja pipon sisäpuoli tuoksahtaa erikoiselta - päänahkani ei ilmeisesti tuoksu erityisen hyvältä.
Pipot ja huivit ovat siis päässeet käyttöön. Hain peruukinkin. Kokeilin muutamia lyhyitä malleja, mutta ihan järkyttäviä rottia ja majaviahan ne minun päässäni olivat, joten pyysin sitten myös polkkamalleja kokeiltavaksi. Sieltä löytyi vihdoin malli, johon olin melko tyytyväinen.
En tiedä, kuinka paljon tuota peruukkia oikeasti tulee käytettyä, mutta järkeilin valintani näin, että tuo on sellainen malli, jota voin myöhemminkin käyttää bileperuukkina. Toisaalta juuri nyt se on myös mun itsetunnon kohottaja. Niinäkin päivinä, joina tunnen itseni rumaksi, voin vetää tuon peruukin päähäni, ja sitten mulla on ainakin tukka todella hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti