Joululoman jälkeen tuntuu siltä, että elämä on palannut normaaliin uomaansa. Tunnen itseni varsin terveeksi ja elinvoimaiseksi; jopa töitä on mukava tehdä.
Usein lähes unohdan, että tässä jokin syöpäkin oli. Lähes. Tammikuun ensimmäisellä viikolla ihoni vihdoinkin reagoi sädehoitoon. Rintaan ilmestyi punainen läntti, se sellainen silitysraudan polttaman näköinen. Lasten mukaan pigmenttiläiskiäkin on tullut lisää. Kaiken kruunaa jumalaton turvotus, oikea kudosnesteräjähdys. En varsinaisesti osannut odottaa tätä, koska viimeinen sädehoito oli 8.11.
Turvotus johtuu kyllä todennäköisemmin vääränlaisesta treenistä. Enpä arvannut sitäkään, että saisin treenaamalla (yhden) kivikovan rintalihaksen! Olen uinut viime aikoina aika paljon (eli 500-1000 m kerran viikossa) ja se on selvästi vaikuttanut kudosnesteen liikkeisiin. Olen kuitenkin jatkanut sitkeästi sekä vesi- että muutakin liikuntaa, varonut leikattua puolta vähän enemmän ja venytellyt runsaasti. Kai se taas tästä. Eilen lahjoin lapset hieromaan käsivartta. Tulevat fysioterapeutit onnistuivat naksauttamaan pari strangia poikki - kotikonsteilla selviää näemmä vaikka mistä!
Huumorilla selviää siitäkin, että mätkähtää talven ensimmäisellä luistelukerralla persiilleen ja lyö häntäluunsa niin, että vielä viikon perästä asennon vaihtaminen makuullaan ja istuallaan on vaikeaa. Eipähän kiinnitä niin paljon huomiota rinnan ja käden turvotukseen. Treeneistäkin tulee kiinnostavia, kun kättä pitää varoa, mutta alaselälle ei uskalla varata - ei pysty edes juoksemaan tai kunnolla kävelemään!
Siinä ei huumori paljon auta, kun kuulee tuttavasta, joka on saanut rintasyöpädiagnoosin. Ja se perkele on ehtinyt leviämään. Vituttaa ja surettaa tämä tauti. Kiitollisuuttakin tunnen, koska toistaiseksi olen päässyt aika helpolla. Voisi olla niin paljon paskemminkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti