Yksi päivä töissä ja kävi ilmi, että syöpäni oli jo julkista tietoa. Ihan niin kuin epäilinkin aiemmassa bloggauksessa:
Mutta jollain tapaa yhteistä omaisuutta syöpä minusta tekee: kaikilla on mielipide ja minusta keskustellaan, kun en itse ole läsnä. Kyllähän ihmiset aina juoruilevat, mutta nyt on niin iso juoru, että korvia vähän kuumottaa välillä. Tänään olen miettinyt sitä, että kyllähän tämä vähitellen vuotaa eteenpäin, ja kohta en enää voi tietää, kuka tietää ja kuka ei. Vielä haluan pitää kiinni yksityisyyteni rippeistä kynsin hampain, mutta vähitellen alkaa tuntua siltä, että ainoa tapa kontrolloida tätä, on leväyttää asia kaikille julki. En vaan tiedä, pystynkö vielä, olenko tarpeeksi vahva siihen. Ainahan sitä pyrkii kulkemaan pystypäin omaa tietään, mutta kyllä se joskus vaatii vähän enemmän pokkaa kuin joskus toiste.
Tullaan siis kaapista ulos kerralla. Haha vaan teille, jotka toivoitte vähän erilaista matskua raflaavan otsikon perusteella.
Kasvaimen koko oli 77 mm (=TODELLA iso), gradus 3 (=leviää nopeasti), 13/27 imusolmukkeessa syöpää (=levinnyt ainakin jo kainaloon, ja neljä tai yli syöpäistä imusolmuketta on monta), MIB-1 35 % (=solujen jakautuvuus ei ole erityisen hidasta muttei onneksi erityisen nopeaakaan) ja hormonireseptoripositiivinen (=hormonaalinen lääkitys ja keinotekoiset vaihdevuodet tiedossa hyvin todennäköisesti, mutta ainakin hoitovalikoima monipuolistuu). En saanut vielä yhteenvetoa mukaani, mutta jos tulkitsen muistiinpanojani oikein, oli se myös HER2-positiivinen (=vielä lisää lääkearsenaalia).
Kevät sujunee näin:
Sytostaattihoidot alkavat ensi viikolla. Tarkemmin sanottuna torstaina, jos teinin mahatauti ei tartu minuun sitä ennen. Niitä tulee peruspaketti, eli kuusi hoitoa kolmen viikon välein, mikä tekee siis 18 viikkoa. Hoitopäiväni torstai näyttäisi sopivan varsin hyvin viimeisen jakson lukujärjestykseen, joten toivottavasti se myös pysyy siinä. Toiveissa on myös, että ainakin kolme ensimmäistä (doketakseli)kertaa menevät melko pienellä pahoivoinnilla. Viimeiset (CEF-)hoitokerrat osuvat kesälomalle, joten silloin on aikaa oksennellakin.
Varsin positiivisella fiiliksellä mennään siis juuri nyt, vaikka totta kai olen miettinyt monenlaisia viimeisten kuukausien aikana:
Kyllä minä silti ajattelin katsoa erityisesti niitä positiivisia tilastoja ja minun tarkoitus on ehdottomasti toipua tästä. Mutta ehkä voisin nyt vähitellen päästää edes tietoisuuteen sen ajatuksen, että minä en välttämättä päätä, miten tässä käy.
Mutta en minä siltikään jaksa juurikaan miettiä, miksi. Tässä elämässä olen jo huomannut, että aina ei vastauksia vaan anneta. Suuntaan eteenpäin, selviytyminen on tärkeintä.
Lauantai oli kyllä hyvä katsaus tulevaisuuteen. Minä olin väsynyt, varsinkin fyysisesti, ja mies hirveässä flunssassa. Minä istuskelin sohvalla ja voivottelin, kuinka kipeää tekee. Mies laittoi ruokaa, mutta pysähtyi välillä lepäämään, ja kysyi sitten, mitä hän olikaan tekemässä. "Ota salaattiaineet kaapista!" huutelin sohvalta. "Nyt lohi pannulle!" Kyllä me vielä tässä tilanteessa ollaan 30 vuodenkin päästä, näin olen päättänyt.
Sairaslomalla oli aikaa miettiä, mutta keskittyä myös oikeasti tärkeisiin asioihin. (Ja toisaalta, työmotivaatio on huipussaan, kun joutuu olemaan kotona viikkotolkulla.)
Iltapäivän päätteeksi tapasin pitkästä aikaa vanhoja ystäviä. Kahviteltiin ja päivitettiin kuulumisia. Pahoitteluni teille kaikille, joita en ehtinyt tapaamaan sairasloman aikana. Viimeistään sitten seuraavalla! Noin elokuussa, jos haluatte jo kalenteriin kirjoittaa.
Ja mitä teiltä toivon?
En minä kaipaakaan sääliä, kauhistelua, en edes osanottoja. Kaipaan kuulijaa, ehkä halausta, sanatonta ymmärrystä siitä, että ystävä pysyy rinnalla huonoinakin aikoina.
Jos haluat lisää tietoa, klikkaa linkkejä tai lue koko blogi läpi. Jos haluat jatkossa lisää tietoa, jää seuraamaan blogia. Minä olen yhä minä (minkä kyllä huomaa, jos lukee blogia), joten minulle ei tarvitse jatkossa puhua pelkästä syövästä. Mutta ei sitä aiheena tarvitse vältelläkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti