Jeeeeessssshhhhh!
perjantai 23. joulukuuta 2016
keskiviikko 21. joulukuuta 2016
Tonttu Tohelo vauhdissa
On se ihanaa, kun on ihan uusi talo, niin ei ole remontointihuolia. Paitsi silloin, kun vessan hana alkaa suihkuta vettä perjantai-iltana puoli kahdeltatoista. Nyt tiedän, missä meillä on pääsulku. Osaan paikallistaa vessan hanan omatkin sulut. Ja tiedän, kuinka mukavaa on joulukiireiden keskellä järjestää putkimiestä vaihtamaan hanaa. Tällä hetkellä näyttää kuitenkin siltä, että aatonaattona meille saadaan taas käsienpesumahdollisuus toilettitiloihin.
Yhtään en kyllä jaksaisi tällaisia takaiskuja, joita ei voi ennakoida ja joihin pitää reagoida nopeasti. Eikö nyt todellakaan ole niin, että jos on juuri sairastanut rintasyövän, niin universumi säästää pieniltä murheilta seuraavan vuoden ajan?! Vai pitäisikö minulla nyt olla se asenne, että hei, pikku juttu, kukaan ei kuollut tai ole vakavasti sairas? Pääsen sellaiseen näin jälkeenpäin järkeilemällä, mutta silloin kun sattuu ja tapahtuu, olen v*tutuksesta halkeamaisillani ja valmis joko hakkaamaan lavuaarinkin palasiksi tai ulisemaan lattialla selkä kaarella.
Ja voi olla, että teinkin jälkimmäisen.
Mindfulness-harjoitukset siis jatkuvat. Joinain päivinä paremmalla menestyksellä, joinain päivinä heikkoakin heikommalla. Ehkä sekin on jotakin, että aika vähän jaksan surra rahan menetystä vessanhanan tapauksessa.
Kun on se syöpäkin vielä joka päivässä läsnä. Esimerkiksi sillä tavalla, että odotan vieläkin isovarpaiden kynsien irtoamista. On ollut siinä hilkulla jo kuukausikaupalla. Tai siinä hetkessä, kun peräkkäisinä päivinä raastan leikatun puolen käden sormet verille. Kun ei ole niitä imusolmukkeita, niin ei pitäisi kerätä hirveästi bakteereja verenkiertoon. Mutta minkäs teet, kun kädet osuu vauhdissa seiniin. (Lukiko tuolla jossain mindfulness? Voisin vaikka koittaa rauhoittua?)
Yhtään en kyllä jaksaisi tällaisia takaiskuja, joita ei voi ennakoida ja joihin pitää reagoida nopeasti. Eikö nyt todellakaan ole niin, että jos on juuri sairastanut rintasyövän, niin universumi säästää pieniltä murheilta seuraavan vuoden ajan?! Vai pitäisikö minulla nyt olla se asenne, että hei, pikku juttu, kukaan ei kuollut tai ole vakavasti sairas? Pääsen sellaiseen näin jälkeenpäin järkeilemällä, mutta silloin kun sattuu ja tapahtuu, olen v*tutuksesta halkeamaisillani ja valmis joko hakkaamaan lavuaarinkin palasiksi tai ulisemaan lattialla selkä kaarella.
Ja voi olla, että teinkin jälkimmäisen.
Mindfulness-harjoitukset siis jatkuvat. Joinain päivinä paremmalla menestyksellä, joinain päivinä heikkoakin heikommalla. Ehkä sekin on jotakin, että aika vähän jaksan surra rahan menetystä vessanhanan tapauksessa.
Kun on se syöpäkin vielä joka päivässä läsnä. Esimerkiksi sillä tavalla, että odotan vieläkin isovarpaiden kynsien irtoamista. On ollut siinä hilkulla jo kuukausikaupalla. Tai siinä hetkessä, kun peräkkäisinä päivinä raastan leikatun puolen käden sormet verille. Kun ei ole niitä imusolmukkeita, niin ei pitäisi kerätä hirveästi bakteereja verenkiertoon. Mutta minkäs teet, kun kädet osuu vauhdissa seiniin. (Lukiko tuolla jossain mindfulness? Voisin vaikka koittaa rauhoittua?)
Peukalon rikoin leipää leikatessa. En leipäveitsellä, koska sellaista osaan varoa.
Oli niin kovaa leipää, että sen kuori viilsi peukkuun neljä syvää haavaa.
Valmiiksi viipaloitu paahtoleipä voisi sopia mulle parhaiten.
perjantai 9. joulukuuta 2016
Hengähdyshetket
Pidän lounastauon joka päivä. Ennen siirtymistä yhdestä työtehtävästä toiseen katselen hetken ympäri työhuonetta ripottelemiani inspiraatiokortteja. Ostin joulukuuksi itselleni bussilipun. Kun ei tarvitse keskittyä ajamiseen, ehtii välillä uppoutua naistenlehteen tai kuunnella Spotifysta lempibiisiä kymmenen kertaa putkeen.
Koska kiire tuppaa tulemaan ja tavallisilla voimavaroilla varustettu ihminen väsymään. Töitä riittää. Yleensä ottaen työni on kiinnostavaa ja ihanaa, mutta ei se kyllä tekemällä lopu. Vapaa-ajan haluaisin täyttää liikunnalla, lukemisella, ystävien tapaamisella ja joulujärjestelyillä. Vapaisiin tunteihin täytyy kuitenkin mahduttaa myös lasten harrastuskauden päätösmeiningit (pianokonsertit, taekwondon vyökoe, pikkujoulut jne.), koulun diskot (osaan täytyy vain kuljettaa, osassa seistä valvojana), veljentytöt ristiäiset ja vaikka mitä nikkarointia (sekä kirjaimellisessa että vähemmän kirjaimellisessa merkityksessä). Lopputulemana on se, että työpäivän ja teininkuljetuskeikan välissä hoidan jouluostoksia hiki päässä. Mikä saattaa johtaa siihen, että ostan Ikeasta ihan vääränlaisen lipaston joululahjaksi ja kahden päivän päästä kuljetan entistä hikisempänä ja hermostuneempana sen takaisin sinne.
Onko arki aina ollut näin kiireistä? Eikö mulla riitä jaksaminen samaan kuin aiempina vuosina? Vai yritänkö tehdä tavallista enemmän, oikein kerätä elämänsisältöä nyt, kun "vihdoinkin jaksan ja ehdin"?
Harjoittelen hetkeen pysähtymistä. Yhtenä aamuna minulla onkin aikaa venytellä puoli tuntia ennen työpäivän alkua. Jonain päivänä en ehdi pysähtyä ennen iltayhdeksää, mutta sitten keitän kupillisen teetä ja tuijotan kynttilän liekkiä. (Tunnin verran. Apaattisesti. Kunnes siirryn sänkyyn tuijottamaan silmäluomieni sisäpuolta.)
Ja joinain iltoina nautin paniikinomaisista paketointitalkoista, joissa kääritään kaksikymmentä pakettia kolmessakymmenessä minuutissa. Tai toisina iltoina iloitsen siitä, että väsynyt teini lopettaa vääntämisen ja kaivautuu ihan yhtä väsyneen äidin kainaloon sohvalle.
Koska kiire tuppaa tulemaan ja tavallisilla voimavaroilla varustettu ihminen väsymään. Töitä riittää. Yleensä ottaen työni on kiinnostavaa ja ihanaa, mutta ei se kyllä tekemällä lopu. Vapaa-ajan haluaisin täyttää liikunnalla, lukemisella, ystävien tapaamisella ja joulujärjestelyillä. Vapaisiin tunteihin täytyy kuitenkin mahduttaa myös lasten harrastuskauden päätösmeiningit (pianokonsertit, taekwondon vyökoe, pikkujoulut jne.), koulun diskot (osaan täytyy vain kuljettaa, osassa seistä valvojana), veljentytöt ristiäiset ja vaikka mitä nikkarointia (sekä kirjaimellisessa että vähemmän kirjaimellisessa merkityksessä). Lopputulemana on se, että työpäivän ja teininkuljetuskeikan välissä hoidan jouluostoksia hiki päässä. Mikä saattaa johtaa siihen, että ostan Ikeasta ihan vääränlaisen lipaston joululahjaksi ja kahden päivän päästä kuljetan entistä hikisempänä ja hermostuneempana sen takaisin sinne.
Onko arki aina ollut näin kiireistä? Eikö mulla riitä jaksaminen samaan kuin aiempina vuosina? Vai yritänkö tehdä tavallista enemmän, oikein kerätä elämänsisältöä nyt, kun "vihdoinkin jaksan ja ehdin"?
Harjoittelen hetkeen pysähtymistä. Yhtenä aamuna minulla onkin aikaa venytellä puoli tuntia ennen työpäivän alkua. Jonain päivänä en ehdi pysähtyä ennen iltayhdeksää, mutta sitten keitän kupillisen teetä ja tuijotan kynttilän liekkiä. (Tunnin verran. Apaattisesti. Kunnes siirryn sänkyyn tuijottamaan silmäluomieni sisäpuolta.)
Ja joinain iltoina nautin paniikinomaisista paketointitalkoista, joissa kääritään kaksikymmentä pakettia kolmessakymmenessä minuutissa. Tai toisina iltoina iloitsen siitä, että väsynyt teini lopettaa vääntämisen ja kaivautuu ihan yhtä väsyneen äidin kainaloon sohvalle.
Voihan se olla niinkin, että tällaisilla huuhaa-korteilla luon itselleni lisää paineita.
torstai 1. joulukuuta 2016
Voi epäreiluus!
Olen aina ollut sellainen vähän tuulella käyvä; elämäni on aina ollut nopeassa tahdissa vaihtuvia nousuja ja laskuja tasaisen käynnin sijaan. Tuntuu, että tämä ominaisuus on viimeisen vuoden aikana vain voimistunut. Taas on koettu mahtavia onnistumisen hetkiä töissä, ihana tumisveckoslutet Münchenissa ja auvoisaa joulun odotusta - mutta myös repiviä riitoja ja muita murheen alhoja.
Sellainen asia, joka suorastaan kiskaisee syvään alakuloon, on syöpäsiskojen rivien harveneminen. Sitä tapahtuu ensinnäkin aivan liian usein. Harva se kuukausi kuuluu suruviesti. Erityisen epäreilulta sellainen viesti tuntuu, kun syöpä vie nopeasti ihmisen, jolla on pieniä lapsia.
Ehkä tämän elämän tarkoitus on oppia elämään jokainen päivä niin kuin se olisi viimeinen. On ainakin tullut selväksi, että minulla ei ole paljoa sananvaltaa siinä, milloin se viimeinen päivä tulee - joten parempi nauttia niistä päivistä, jotka saan.
lauantai 19. marraskuuta 2016
Tiesitkö tämän estrogeenista
Sama otsikko loisti sairaalan odotushuoneessa ET-lehden kannessa. Selasin jutun samantien esiin, koska minua askarruttaa monikin asia, joka liittyy estrogeeniin. Valitettavasti jutussa kerrottiin vain, että jos limakalvot kuivuvat, niihin voi käyttää paikallishormonivalmistetta. No kuules toimittaja, kun ei välttämättä voi, ja estrogeenistä olisi paljon muutakin sanottavaa.
Joten, arvoisa lukija, tämä bloggaus on nyt todellinen ja kaiken paljastava estrogeeni-FAQ.
Siis mitä estrogeeni syöpään liittyy?
Rintasyöpä voi olla hormonireseptoripositiivinen; syöpä saa lisäboostia estrogeenistä ja/tai progesteronista. Siksi monen syöpätoipilaan naishormonit nitistetään. Minun tapauksessani se käy niin, että kerran kuukaudessa saan Zoladex-pistoksen, joka estää munasarjoja toimimasta. Lisäksi minulla on aromataasinestäjälääkitys, joka varmistaa sen, että läskimakkaroissanikaan ei pääse syntymään estrogeeniä.
Mitä niille limakalvoille siis tapahtuu?
Ne kuivuvat. Hiekkapaperiksi. Sellaisen paikallishormonivalmisteen käyttö on kysymys, josta lääkäritkin ovat keskenään eri mieltä. Minun syöpäni tykkäsi estrogeenistä erittäin paljon, joten pysyttelen siitä mielelläni kaikin keinoin erossa, jos sillä keinolla syöpä pysyy minusta erossa. Joten niitä limakalvoja voi sitten rasvailla vaikka Ceridal-öljyllä tai kookosöljyllä. Seksi ilman liukuvoidetta on hyvä idea vain, jos tykkää vähän rajummasta menosta. Jos silloinkaan. Liukuvoidetta tai paikallishormonivalmistetta ei kannata ruutata nenän limakalvoille, vaikka nekin kuivuvat. Ilman noita muita öljyjä voi varautua nenäverenvuotoihin.
Mitä se käytännössä tarkoittaa, ettei elimistössä ole yhtään estrogeeniä?
Se tarkoittaa vaihdevuosia. Vaihdevuosissa on yksi hyvä asia: ei kuukautisia. Vaihdevuosissa on monta huonoa asiaa. Yksi tyypillisimmistä vaihdevuosioireista on kuumat aallot. Niitä tulee pitkin päivää ja usein varsinkin yöllä. Jos ja kun niitä tulee yöllä, ne haittaavat nukkumista. Vai kuinka syvästi itse nukut, jos pitää vispata peittoa edestakaisin koko yö?
Hahhahhaa, ooksä joku mummo nykyään vai?
Kyllä. Mummoilla on jäykät ja kipeät nivelet. Niin minullakin, koska neste kertyy niveliin. Jos olen istunut sohvalla puoli tuntia, kävelen ylösnousun jälkeen samalla tavalla kuin jos olisin ajanut autolla useamman tunnin putkeen. Jos olen ajanut useamman tunnin putkeen, kävelen kuin ahtaalla lentokoneella tehdyn mannertenvälisen lennon jälkeen.
Eikä siinä vielä kaikki. Nestettä kertyy myös päähän. Olen aina ihmetellyt sukuni naisten muuttumista vanhemmiten lohikäärmeiksi. Nykyään minulla on selitys: estrogeenin puutteesta se vaan johtuu. Sosiaalisen osaamisen filtterini on aivan sumentunut viimeisten kuukausien aikana. Olen lähettänyt netissä terävää palautetta mm. linja-autoyhtiölle ja Postille. Vähältä piti, etten kerran ruuvannut auton ikkunaa auki ja alkanut karjua mukavalle isälle, joka oli lapsineen tulossa pulkkamäestä. Kun kävelivät saatana sellaisessa kohdassa, missä suojatie on suljettu. Kuka idiootti jumalauta nyt opettaa lapsensa kulkemaan niin, että jäävät sitten koulumatkalla auton alle?!
Kuulostaa pahalta. Miten sä oikeasti jaksat?
Vanhasta Kodin kuvalehdestä luin Maaret Parviaisen haastattelun teini-iästä. Siinä sanottiin, että lasten teini-ikä ja vanhemman vaihdevuodet ovat haastava yhdistelmä. No äläpä.
Tässä tapausesimerkki siitä, mitä saattaa sattua, kun kahdella perheenjäsenellä on vähän hormonien kanssa ongelmia samaan aikaan. (Ja meidän perheessähän on neljä teinityttöä, joten ongelmia on viidellä henkilöllä. Miesparka.)
Olin lähdössä kuoroon, mutta piti lukea yksi työsähköposti ennen lähtöä. Nariseva esimurrosikäinen tuli viereen jonkun koulutehtävän kanssa, jota olisi pitänyt katsoa juuri silloin. Pakenin makuuhuoneeseen ja paiskasin oven kiinni perässäni. Kun olin sähköpostini lukenut, yritti teinikin jo sisään pyytämään anteeksi. Mutta ovi ei auennut. Ei minunkaan puolelta. Lukko oli rikki. Hieman haastavaksi tilanteen teki se, että mies oli Brysselissä lentokentällä ja kaikki työkalut jossakin ihan muualla kuin makuuhuoneessa. Hirveä vessahätäkin oli. Jäi kuoro siltä päivältä väliin.
Miten noita oireita voi helpottaa?
Liikunta auttaa. Kuumiin aaltoihin, vittumaisuuteen ja nivelvaivoihinkin. Se auttaa, kun miettii, että jollain toisella on niin pahat nivelkivut, että niihin joutuu syömään kipulääkkeitä. Minulla on vain hieman epämukava olo silloin tällöin. Kuumat aallot pahenevat myös alkoholista ja paljon sokerin syömisestä, joten voin vaikuttaa niihin pienellä ruokavaliokorjauksellakin. Luulen, että mielialamuutoksiin voisi auttaa tietoisen läsnäolon harjoittaminen. Jossain vaiheessa lähiaikoina saan harjoittaa tietoista läsnäoloa käsitöiden parissa; pitäisi yksi ovi vaihtaa.
Joten, arvoisa lukija, tämä bloggaus on nyt todellinen ja kaiken paljastava estrogeeni-FAQ.
Siis mitä estrogeeni syöpään liittyy?
Rintasyöpä voi olla hormonireseptoripositiivinen; syöpä saa lisäboostia estrogeenistä ja/tai progesteronista. Siksi monen syöpätoipilaan naishormonit nitistetään. Minun tapauksessani se käy niin, että kerran kuukaudessa saan Zoladex-pistoksen, joka estää munasarjoja toimimasta. Lisäksi minulla on aromataasinestäjälääkitys, joka varmistaa sen, että läskimakkaroissanikaan ei pääse syntymään estrogeeniä.
Mitä niille limakalvoille siis tapahtuu?
Ne kuivuvat. Hiekkapaperiksi. Sellaisen paikallishormonivalmisteen käyttö on kysymys, josta lääkäritkin ovat keskenään eri mieltä. Minun syöpäni tykkäsi estrogeenistä erittäin paljon, joten pysyttelen siitä mielelläni kaikin keinoin erossa, jos sillä keinolla syöpä pysyy minusta erossa. Joten niitä limakalvoja voi sitten rasvailla vaikka Ceridal-öljyllä tai kookosöljyllä. Seksi ilman liukuvoidetta on hyvä idea vain, jos tykkää vähän rajummasta menosta. Jos silloinkaan. Liukuvoidetta tai paikallishormonivalmistetta ei kannata ruutata nenän limakalvoille, vaikka nekin kuivuvat. Ilman noita muita öljyjä voi varautua nenäverenvuotoihin.
Mitä se käytännössä tarkoittaa, ettei elimistössä ole yhtään estrogeeniä?
Se tarkoittaa vaihdevuosia. Vaihdevuosissa on yksi hyvä asia: ei kuukautisia. Vaihdevuosissa on monta huonoa asiaa. Yksi tyypillisimmistä vaihdevuosioireista on kuumat aallot. Niitä tulee pitkin päivää ja usein varsinkin yöllä. Jos ja kun niitä tulee yöllä, ne haittaavat nukkumista. Vai kuinka syvästi itse nukut, jos pitää vispata peittoa edestakaisin koko yö?
Hahhahhaa, ooksä joku mummo nykyään vai?
Kyllä. Mummoilla on jäykät ja kipeät nivelet. Niin minullakin, koska neste kertyy niveliin. Jos olen istunut sohvalla puoli tuntia, kävelen ylösnousun jälkeen samalla tavalla kuin jos olisin ajanut autolla useamman tunnin putkeen. Jos olen ajanut useamman tunnin putkeen, kävelen kuin ahtaalla lentokoneella tehdyn mannertenvälisen lennon jälkeen.
Eikä siinä vielä kaikki. Nestettä kertyy myös päähän. Olen aina ihmetellyt sukuni naisten muuttumista vanhemmiten lohikäärmeiksi. Nykyään minulla on selitys: estrogeenin puutteesta se vaan johtuu. Sosiaalisen osaamisen filtterini on aivan sumentunut viimeisten kuukausien aikana. Olen lähettänyt netissä terävää palautetta mm. linja-autoyhtiölle ja Postille. Vähältä piti, etten kerran ruuvannut auton ikkunaa auki ja alkanut karjua mukavalle isälle, joka oli lapsineen tulossa pulkkamäestä. Kun kävelivät saatana sellaisessa kohdassa, missä suojatie on suljettu. Kuka idiootti jumalauta nyt opettaa lapsensa kulkemaan niin, että jäävät sitten koulumatkalla auton alle?!
Kuulostaa pahalta. Miten sä oikeasti jaksat?
Vanhasta Kodin kuvalehdestä luin Maaret Parviaisen haastattelun teini-iästä. Siinä sanottiin, että lasten teini-ikä ja vanhemman vaihdevuodet ovat haastava yhdistelmä. No äläpä.
Tässä tapausesimerkki siitä, mitä saattaa sattua, kun kahdella perheenjäsenellä on vähän hormonien kanssa ongelmia samaan aikaan. (Ja meidän perheessähän on neljä teinityttöä, joten ongelmia on viidellä henkilöllä. Miesparka.)
Olin lähdössä kuoroon, mutta piti lukea yksi työsähköposti ennen lähtöä. Nariseva esimurrosikäinen tuli viereen jonkun koulutehtävän kanssa, jota olisi pitänyt katsoa juuri silloin. Pakenin makuuhuoneeseen ja paiskasin oven kiinni perässäni. Kun olin sähköpostini lukenut, yritti teinikin jo sisään pyytämään anteeksi. Mutta ovi ei auennut. Ei minunkaan puolelta. Lukko oli rikki. Hieman haastavaksi tilanteen teki se, että mies oli Brysselissä lentokentällä ja kaikki työkalut jossakin ihan muualla kuin makuuhuoneessa. Hirveä vessahätäkin oli. Jäi kuoro siltä päivältä väliin.
Miten noita oireita voi helpottaa?
Liikunta auttaa. Kuumiin aaltoihin, vittumaisuuteen ja nivelvaivoihinkin. Se auttaa, kun miettii, että jollain toisella on niin pahat nivelkivut, että niihin joutuu syömään kipulääkkeitä. Minulla on vain hieman epämukava olo silloin tällöin. Kuumat aallot pahenevat myös alkoholista ja paljon sokerin syömisestä, joten voin vaikuttaa niihin pienellä ruokavaliokorjauksellakin. Luulen, että mielialamuutoksiin voisi auttaa tietoisen läsnäolon harjoittaminen. Jossain vaiheessa lähiaikoina saan harjoittaa tietoista läsnäoloa käsitöiden parissa; pitäisi yksi ovi vaihtaa.
torstai 17. marraskuuta 2016
Syvällä kiinni arjessa
Viime viikon tiistaina oli viimeinen sädehoitokerta. Luulin maanantaille asti, että keskiviikko olisi vika kerta. Koska en osaa poistaa kalenterista viimeistä hoitokertaa, vaikka alussa suunnitellulle taukopäivälle tuleekin hoitokerta. Ei se mitään, tuntui ihan joululta, kun sai kuulla, että hoito onkin aiemmin ohi!
Kyllä minusta nyt vähän tuntuu siltä, että olen saanut oman elämäni takaisin. Venytettynä ja murjottuna, mutta se on taas minun. Syöpä ei ainakaan juuri nyt sanele minun aikataulujani ja tekemisiäni. Työnantaja, lasten harrastukset yms. sanelee, mutta sellaistahan elämä kai aina on ollut.
Töiden suhteen tunnen olevani jopa vähän niskan päällä, mikä on aivan mahtava fiilis, kun pari kuukautta meni niin, että olin koko ajan viime tipassa ja vähän miten sattuu työtehtävieni kanssa. Olen pyrkinyt pitämään joka viikko yhden etätyöpäivän, mikä on toiminut loistavasti: olen saanut tehtyä hommia rauhassa ja ainakin niinä päivinä olen ehtinyt lenkillekin.
Merkitsen liikuntahetkeni kalenteriin jo etukäteen ja pyrin pitämään niistä kiinni. Tunnen itseni ja tiedän, että olen kärttyisä ämmä, jos en pääse säännöllisesti liikkumaan. Tiukat aikataulut ja vaihdevuosioireet ovat alentaneet bitch-kynnystäni niin paljon, että liikunnasta ei ole varaa luopua puoleksi viikoksikaan. Pikkuhiljaa alkaa myös tuntua siltä, että kunto alkaa olla entisellään. Ainakin juoksukunto (joka kohdallani on aina ollut sellainen kevyestiraahustavahölkkäkunto). Kävin tällä viikolla salilla ensimmäistä kertaa sädehoitojen alkamisen jälkeen. Nostin 12 kg kahvakuulan niskan taakse ja meinasin ruveta tekemään nostoja. Pääsinkin tekemään sen nolon manööverin, jossa pitää laskea puntti lattialle niin, että kukaan muu ei huomaa, etten jaksanutkaan nostaa sitä - ja sehän on hirveän hankalaa, jos sitä ei jaksa nostaa.
On tuo sädetetty puoli vielä kireä, joten ehkä sekin vähän vaikuttaa suorituskykyyn. En ole vielä uskaltanut alkaa sitä kunnolla hieromaan, mutta iho vaikuttaisi varsin hyväkuntoiselta, joten ehkä alan kohta ruttaamaan arpea ja lihaskalvoja sen alla. Kyllä olisin silmiäni pyöritellyt, jos olisin vuosi sitten saanut kuulla, että nykyään jokapäiväiseen venyttelyyni kuuluu kymmenen minuuttia käden, kyljen ja rinnan venytyksiä sekä tissihierontaa.
Kyllä minusta nyt vähän tuntuu siltä, että olen saanut oman elämäni takaisin. Venytettynä ja murjottuna, mutta se on taas minun. Syöpä ei ainakaan juuri nyt sanele minun aikataulujani ja tekemisiäni. Työnantaja, lasten harrastukset yms. sanelee, mutta sellaistahan elämä kai aina on ollut.
Töiden suhteen tunnen olevani jopa vähän niskan päällä, mikä on aivan mahtava fiilis, kun pari kuukautta meni niin, että olin koko ajan viime tipassa ja vähän miten sattuu työtehtävieni kanssa. Olen pyrkinyt pitämään joka viikko yhden etätyöpäivän, mikä on toiminut loistavasti: olen saanut tehtyä hommia rauhassa ja ainakin niinä päivinä olen ehtinyt lenkillekin.
Merkitsen liikuntahetkeni kalenteriin jo etukäteen ja pyrin pitämään niistä kiinni. Tunnen itseni ja tiedän, että olen kärttyisä ämmä, jos en pääse säännöllisesti liikkumaan. Tiukat aikataulut ja vaihdevuosioireet ovat alentaneet bitch-kynnystäni niin paljon, että liikunnasta ei ole varaa luopua puoleksi viikoksikaan. Pikkuhiljaa alkaa myös tuntua siltä, että kunto alkaa olla entisellään. Ainakin juoksukunto (joka kohdallani on aina ollut sellainen kevyestiraahustavahölkkäkunto). Kävin tällä viikolla salilla ensimmäistä kertaa sädehoitojen alkamisen jälkeen. Nostin 12 kg kahvakuulan niskan taakse ja meinasin ruveta tekemään nostoja. Pääsinkin tekemään sen nolon manööverin, jossa pitää laskea puntti lattialle niin, että kukaan muu ei huomaa, etten jaksanutkaan nostaa sitä - ja sehän on hirveän hankalaa, jos sitä ei jaksa nostaa.
On tuo sädetetty puoli vielä kireä, joten ehkä sekin vähän vaikuttaa suorituskykyyn. En ole vielä uskaltanut alkaa sitä kunnolla hieromaan, mutta iho vaikuttaisi varsin hyväkuntoiselta, joten ehkä alan kohta ruttaamaan arpea ja lihaskalvoja sen alla. Kyllä olisin silmiäni pyöritellyt, jos olisin vuosi sitten saanut kuulla, että nykyään jokapäiväiseen venyttelyyni kuuluu kymmenen minuuttia käden, kyljen ja rinnan venytyksiä sekä tissihierontaa.
sunnuntai 6. marraskuuta 2016
Asiaa rahasta
Kyllä kannattaa tilata universumilta haluamiaan asioita! Olen saanut aikaa miehen kanssa ja hyviä hetkiä lasten kanssa, ehdin laittaa pihan talvikuntoon (viime hetkessä) ja rahoistakin tarvitsee huolehtia vähän vähemmän, sillä sain viime viikolla kirjeen, että terveydenhuollon asiakasmaksujen maksukattoni on ylittynyt.
Käytännössä tämä siis tarkoittaa sitä, että olen maksanut vuoden 2016 aikana 691 euroa erilaisia käyntimaksuja HUSille. Eivätkä tähän edes mahtuneet sädehoitokerrat (25 x 9 euroa eli 225 euroa)!
Jos jo nämä summat tuntuvat huimilta, voin kertoa, että tänä vuonna olen laittanut apteekkiin 370 euroa, uusiin tissiliiveihin, peruukin hoitotuotteisiin ym. kosmeettiseen ehostukseen 320 euroa ja parkkimaksuihin 120 euroa. Tämä on arvio, koska en ole tajunnut ottaa kuitteja, mutta laskeskelin kalenterin avulla kulkukertoja. Keväällä kävin vain sytostaateissa autokyydillä, mutta nyt syksyllä parkkimittariin on täytynyt laittaa rahaa ainakin 40 kertaa - usein monta kertaa samana päivänä, Yksi kerta on maksanut keskimäärin kolme euroa. Bensaan mennyttä rahaa en jaksa edes laskea - mutta siitä ajattelin ottaa Kelalta ainakin muutaman kympin takaisin.
Yhteensä syöpä on verottanut kukkaroani ainakin 1500 euroa. Mutta tämä on tietysti vain se hinta, jonka minä olen joutunut maksamaan. Todelliset kustannukset Suomen valtiolle ovat olleet kymmeniä tuhansia euroja. Herran kiitos asun Suomessa ja saan maksaa veroja!
Ja suuri riemuhuuto ja ylistys Herralle myös siitä, että jäljellä on enää kolme sädehoitokertaa!
Käytännössä tämä siis tarkoittaa sitä, että olen maksanut vuoden 2016 aikana 691 euroa erilaisia käyntimaksuja HUSille. Eivätkä tähän edes mahtuneet sädehoitokerrat (25 x 9 euroa eli 225 euroa)!
Jos jo nämä summat tuntuvat huimilta, voin kertoa, että tänä vuonna olen laittanut apteekkiin 370 euroa, uusiin tissiliiveihin, peruukin hoitotuotteisiin ym. kosmeettiseen ehostukseen 320 euroa ja parkkimaksuihin 120 euroa. Tämä on arvio, koska en ole tajunnut ottaa kuitteja, mutta laskeskelin kalenterin avulla kulkukertoja. Keväällä kävin vain sytostaateissa autokyydillä, mutta nyt syksyllä parkkimittariin on täytynyt laittaa rahaa ainakin 40 kertaa - usein monta kertaa samana päivänä, Yksi kerta on maksanut keskimäärin kolme euroa. Bensaan mennyttä rahaa en jaksa edes laskea - mutta siitä ajattelin ottaa Kelalta ainakin muutaman kympin takaisin.
Yhteensä syöpä on verottanut kukkaroani ainakin 1500 euroa. Mutta tämä on tietysti vain se hinta, jonka minä olen joutunut maksamaan. Todelliset kustannukset Suomen valtiolle ovat olleet kymmeniä tuhansia euroja. Herran kiitos asun Suomessa ja saan maksaa veroja!
Ja suuri riemuhuuto ja ylistys Herralle myös siitä, että jäljellä on enää kolme sädehoitokertaa!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)