Toipilaalla on tylsää

Toipuminen sujuu hyvin. Pääsin dreenistä eroon tiistaina ja eilen kävin haavahoitajalla, joka arvioi haavojen, kielekkeen ja vatsan tilan nousujohtoiseksi. Siltä minustakin tuntuu, vaikka ei tämä ihan leikiten mene. Vatsan kanssa on yhä hankala liikkua ja rintakin on tällä hetkellä kovasti turvoksissa.

Vatsa ei ole enää yhtä sileä kuin heti leikkauksen jälkeen. Navan viereen on pullahtanut omituinen makkara ja toisesta kohtaa vatsa on kuopalla. Tästä olin jo vähän huolissani, mutta eilen Jorvissa törmäsin yhteen kolmesta kirurgistani, eikä hän ollut asiasta lainkaan huolissaan. Nyt tässä vain katsellaan, miten vatsa vähitellen muuttuu - ja tarvittaessa sitten korjataan jälkikäteen. Käytän tukivyötä päivin öin, joten oikein enempää ei toipumisen eteen voisikaan tehdä.

Kotona on tylsää, mutta ei minusta töihinkään vielä olisi. Kulutan päiviäni poimimalla parhaat rusinat duunipullasta, opiskelemalla, lukemalla ja katsomalla Netflixiä. Aika monessa sarjassa olinkin taas jäänyt jälkeen, mutta kohta se on korjattu! Pyrin liikkumaan päivittäin, mutta ei tämän mahan kanssa kovin pitkiä kävelyitä vielä tehdä. Ehkä jo ensi viikolla.

Hei hei, sairaala!

Sellaistakin olen tässä toipuessani miettinyt, että sinänsä hassua rakentaa uutta tissiä siinä vaiheessa, kun olo ilmankin alkaa olla aika kokonainen. Olen aika vapautuneesti kulkenut epäsymmetrisenä kylillä; urheilemaan en enää edes yrittänyt proteesin kanssa. Pukuhuoneissa esiinnyin varsin vapautuneesti.

Mutta turvotus leikatulla puolella oli yhä epämiellyttävä, joten halusin, että arpi avataan - ja jos siinä nyt samalla oli mahdollisuus saada uusi rinta, niin miksikäs ei. Hoitohenkilökunta vaikuttaa olevan varsin tyytyväinen kielekerintaan ja arpikudosta on kuulemma ratkottu auki leikkauksen aikana. Omasta mielestänikin rinta näyttää oikein siistiltä, vaikka hoitajien huomio kiinnittyy ehkä enemmän verenkiertoon liittyviin seikkoihin. Ihan mahtavaa, että kaikki rinnanrakennuksessa vaikuttaa onnistuneen.

Toistaiseksi vatsassakin vaikuttaa kaikki olevan kunnossa, vaikka sen saattaa kyseenalaistaa, jos joutuu katselemaan, kuinka nousen sängystä. Onneksi on ympärillä tyrävyö, tuo kivikova panssari, joka tekee liikkumisesta turvallisempaa (ja monta kertaa haastavampaa). Mutta tiedättekö, mikä on ihan parasta? Vatsassa ei ole yhtään dreeniä! Osasivat kuulemma taitavat kirurgit ommella kudoksia niin, ettei moisia tarvittu. Halleluja sille!

Kainalossa on yksi dreeni, mutta siitä pääsen huomenna tai ylihuomenna eroon. Kaiken kaikkiaan kaikki menee niin hienosti, että päästävät minut tänään kotiin. Mielelläni menen! Ja lämpimät kiitokset lähetän Jorvin K3:n henkilökunnalle - täällä on saanut tuntea olevansa hyvissä käsissä.

Kaksi rintaa ja litteä maha!

Vähän hirvitti viime viikolla, että pääsenkö leikkaukseen ollenkaan, kun oli sellainen flunssaa lupaileva olo monta päivää. Huimasi, paleli ja mahassa kiersi. Peruin iltamenot ja urheiluharrastukset ja himmailin kotona peiton alla kaikki illat. Ainakin siihen asti, että tuli talvi. Sitten oli pakko käväistä luistelemassa ja laskettelemassa, koska muuten ei tänä talvena pääse ollenkaan. Oloni ei heikentynyt (jos ei myöskään parantunut) ja tiistaina minä sitten heräsin aamuviideltä, pakkasin suklaan reppuun ja lähdin bussilla Jorviin.

Kello seitsemältä olin LEIKOssa (=leikkaukseen kotoa), sain uudet vaatteet ja esilääkkeen ja jouduin heittämään hyvästit puhelimelleni. Kahdeksalta mentiin leikkaussaliin, sain kanyylin käteeni, hengittelin happea - ja heräsin vähän ennen puolta viittä heräämössä. Leikkaus oli kestänyt 7,5 tuntia ja ilmeisesti kaikki oli mennyt hyvin. Sain torkkua heräämössä aika pitkään, koska kaliumarvossa oli jotakin vikaa, mutta lopulta yhdeksän maissa pääsin plastiikkakirurgiselle osastolle.

Heräämössä mulla oli todella hyvä olo; aivan ihmettelin, kuinka vähän kipuja voikin olla ison leikkauksen jälkeen. Heräämössä oli kyllä myös paremmat lääkkeet kuin osastolla, koska jo seuraavan aamuyön aikana vatsan alue oli aika kipeä. Kaiken kaikkiaan kivut ovat kuitenkin olleet varsin siedettävät: keskiviikkona pyysin kipulääkettä vähän joka välissä, mutta kyllä ne kivut pysyivätkin poissa. Nyt kun lääkkeitä menee vähemmän, aina välillä vihloo mahaa tai rintaa, mutta niidenkin kipujen kanssa pystyy elämään.

Minua ruvettiin kannustamaan liikkumiseen heti keskiviikkona ja olin heti suunnitelmassa mukana. Ensimmäinen seisontayritys sängyn vieressä oli varmaan hulvatonta katseltavaa: jalat tärisivät ja selkä oli 45 asteen kulmassa. Illalla kampesin itseni jo sängystä ylös ja vessaan omin päin. Tänään olen niin kuntoutunut, että tein päiväkävelyn naapurisairaalan R-kioskille.

Hyvin on siis sujunut, mutta jotta tilanne ei kuulostaisi liian ihanteellisella, voin kertoa, että välillä väsyttää hullun lailla. Olen maannut tuntikausia apaattisena sängyllä torkkumassa. Yöunet alkavat vihdoin normalisoitua. Viime yönä nukuin jo 6,5 tuntia, mikä on näinä kuumien aaltojen aikoina ihan mahtava rupeama!

Saan uuden tissin!

Mihin meni kuusi kuukautta? Töiden tekoon, matkusteluun, suurperhearjen pyörittämiseen, joulun valmisteluun ja viettoon. Silloin tällöin mielessä kävi jossain vaiheessa edessä oleva korjausleikkaus, mutta varsinaisesti en sitä ehtinyt odottamaan. Jonossa olen kuitenkin koko ajan ollut ja edennyt, ja ensi viikolla uudesta rinnasta tulee totta.

Ilmassa on lievää paniikkia, mutta myös odotusta. Eniten odotan kuuden viikon taukoa töistä. Eniten panikoin leikkausta seuraavia päiviä. Olo on kuulemma "kuin jyrän alle jäänyt" tai "en tajunnutkaan, kuinka jyrän alle jäänyt sitä voi olla". Minä olen vähän huono sietämään paikallaan makaamista ja erityisen huono, jos olen kipeä, en saa liikkua ja minusta roikkuu useita erilaisia letkuja.

Mutta pakkaan mukaan puhelimen, padin, suklaata ja naistenlehtiä. Kai niistä edes hetkellistä iloa on.

Tällä viikolla laitan työt ja kodin sellaiseen malliin, että voin poistua viikoksi sairaalaan ja viideksi viikoksi kotisohvalle. Kävin jo kerran Jorvissa tapaamassa sairaanhoitajaa ja assisteeraavaa kirurgia. Vielä pitäisi ehtiä labraan ja juuri ennen leikkausta tapaamaan leikkaavaa lääkäriä, joka piirtelee vatsamakkaraani ja rintaani kaavat seuraavan päivän leikkaus- ja ompelu-urakkaa varten.

Lähiviikkoina on varmasti runsaasti raportoitavaa, joten blogiakin kannattaa seurailla.

#minäkiitän #siskopäivä

Tisseilleni ei kuulu mitään uutta. Leikattu puoli on yhä turvoksissa ja koteloitunut nesteontelo on epämukavan kivikova. Sen kanssa pystyy kuitenkin elämään ja varsinkin urheilemaan. Odotan korjausleikkausta, joka näillä näkymin osuu jonnekin tammikuulle. Tai olisin kyllä päässyt peruutuspaikalla leikkaukseen jo toissapäivänä, mutta en suostunut, koska olin aiemmin jo sanonut, että en hyppää jonossa, vaan haluan pystyä suunnittelemaan töitänikin.

Mistä päästään siihen, että töissä on kivaa ja energiaa riittää ihan eri tavalla kuin viime lukuvuonna. Pääkin voi siis hyvin. Vaihdevuodet laittavat vähän itkettämään silloin tällöin (päivittäin), mutta onneksi olen sinut tunteideni kanssa. Mies ei ole yhtä sinut itkuni kanssa, mutta ehkä hänkin vielä oppii hyväksymään sen, että minulla on tunteet kovin pinnassa. Onhan tässä ainakin vielä neljä vuotta aikaa harjoitella. Ja sitten vaikka pääsisinkin antihormonihoidoista eroon, ihan oikeat vaihdevuodet varmaan alkavat saman tien. Onnea hänelle.

Viime lauantaina Siskot ry. järjesti Siskopäivän. Olipa ihanaa nähdä livenä kohtalotovereita, joiden kanssa kanssakäyminen on yleensä virtuaalista. Päivästä jäi mieleen erityisesti syöpään sairastuneiden läheisten paneelikeskustelu, jossa äiti, ystävä, leski, lapsi ja puoliso saivat kertoa oman kokemuksensa syövästä. Pääsin hyvään vauhtiin silmäkulmien pyyhkimisessä, ja kun joutsensiskojen muistohetkessä nuori nainen esitti syöpään kuolleelle äidilleen kirjoittamansa laulun, hanat aukesivat oikein kunnolla. En kyllä mitenkään erottunut volinallani joukosta; kaikki muutkin olivat hyvin liikuttuneita. Onneksi näihin päiviin kuuluu myös hauskanpito ja elämän juhliminen. Tänä vuonna se oli Jean S:n konsertti Kultsalla.

Tähän olisin laittanut jonkin hienon kuvan Siskopäivästä,

mutta valitettavasti keskityin itkemiseen, syömiseen ja juomiseen. 

Jean S:n keikalta otin kuvia, mutta ne olivat niin tylsiä, että saatte olla ilman.

Syysflunssan kourissa

Olen ollut tällä viikolla flunssassa. Karsea tauti, mutta ei mitään niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Olen palellut öisin! Sehän on yleensä ottaen ikävää, mutta minä en ole palellut öisin (tai paljon muutenkaan) yli vuoteen. Horkkaisina öinä olen pitkästä aikaa saanut nauttia paksun tuplapeittomme lämmöstä. Mies vaatii sellaisen, mutta minä olen yleensä nukkunut vieressä pelkällä lakanalla.

Flunssan aikana olen myös todennut, että toispuoleinen tissivarustus ei ole minulle ulkonäköongelma. Kotona olen ollut aina vapautuneesti ilman liivejä, mutta tänä kesänä en ole jaksanut välittää muuallakaan. Purjehdusreissulla tulin saunasta froteemekossani ilman rintsikoita, salilla proteesi on vain tiellä ja lenkillä se hankaa. Lähikauppaan piipahdan ilman liivejä, jos toispuoleisuus jää takin tai huivin alle.

Nyt olen sitten käynyt töissäkin ilman liivejä. Oli pakko lähteä töihin flunssassa, joten pukeuduin mahdollisimman mukavasti, eli jätin rintsikat ja proteesin kotiin. En tiedä, huomasivatko kollegat tai opiskelijat mitään, mutta itse unohdin aika pian, että näytän vähän vääristyneeltä.

Nesteen kertyminen leikatulle puolelle haittaa rinnan puuttumista enemmän. Käsi pysyy ihan hyvässä kunnossa, varsinkin jos ehtii uimaan, mutta rintakehälle ja kylkeen kerääntyy nestettä, joka ärsyttää. Ei se satu eikä onneksi haittaa liikkuvuutta, mutta tuntuu kuitenkin vähän epämiellyttävältä. Sain keväällä Syöpiksen fysioterapeutilta lähetteen lymfaterapiaan, ja kävin hoidoissa kesällä. Se oli ihan mukavaa: fysioterapeutti paineli ja silitteli yläkroppaani, yleensä nukahdin hetkeksi ja sitten loppuhoidon ajan juteltiin mukavia. Ei siitä kuitenkaan tuntunut olevan minulle juurikaan hyötyä ollut.

Olenkin ruvennut odottamaan sitä korjausleikkausta oikein kunnolla: silloin avataan tuo kotelokin ja uusi tissi tuo toivottavasti mukanaan ihan uudet jutut.

Tältä nyt tuntuu

Tällä viikolla olen tuntenut itseni vanhaksi. Siis ihan fyysisesti tuntenut, en nyt puhu mistään tunnemaailman höpöhöpöstä. Nivelet narisevat ja sormia turvottaa. Näin sen kuitenkin varmasti kuuluukin mennä, koska verikokeen mukaan hormonitoimintani on premenopausaalisella tasolla. Itsehän olisin veikannut postmenopausaalista, hieman-ennen-hautaa-tasoa, mutta kiitos, kyllä tämäkin riittää, jos lääkärinkin mielestä riittää!

TT-kuvassa ei näkynyt mitään, joten lähete plastiikkakirurgiaan lähti eteenpäin. Outoa. Puolen vuoden päästä minulla on taas kaksi tissiä (ja makaan sairaslomalla kotona kipeän mahan kanssa). Totuttelen ajatukseen.

Oikeastaan totuttelen eniten ajatukseen siitä, että tähän leikkaukseen tarvitaan katetri. Olen kyllä varsin pöljä, jos tällainen asia on se, jota eniten pyörittelen päässäni. Toisaalta se ei enää tunnu niin isolta jutulta kuin kuukausi sitten, joten edistystä tapahtuu.

En ole tehnyt mitään välitilinpäätöstä sairauteni kanssa. Diagnoosin, leikkauksen, ensimmäisen sytostaattihoidon jne. ensimmäiset vuosipäivät menivät jo. Ehkä osittain syynä on se, että olen pitänyt melko vähän sairaslomia ja oikea elämä, se minun arkeni on vetänyt minua koko ajan (ja kiihtyvässä tahdissa) mukaansa. Ei ole ollut tarvetta miettiä esimerkiksi sitä, että nyt minä siirryn takaisin normaaliin elämääni.

En ole pitänyt vuoden mittaista syöpäretriittiä, 
jossa olisin pohtinut sairastamistani ja omaa itseäni. 

Tai ehkä olenkin. Säännöllisen epäsäännöllisesti olen valvonut öitä ja pohtinut elämääni. En kuitenkaan ole tehnyt suuria muutoksia elämääni, vaan ihan niin kuin tähänkin asti olen pyrkinyt tasapainoiseen ja onnelliseen olemiseen. Toki syöpä on välillä tuonut lisähaasteita siihen, kuinka helppoa on päästä kaikessa olemisessaan tasapainoon, mutta mielestäni olen aika taitavasti ottanut sen yhtenä vähän karheana lankana mukaan elämäni kudokseen.

(Kyllä, kirjoitin juuri noin. Ottakaa se vaikka ironisena röyhtäyksenä, jonka päästin, kun en keksinyt, miten sivistyneemmin saisin mahassa kiertävän ilman pihalle. Törkeämpiä tapoja olisin toki keksinyt!)

Vahvin tunne tässä vaiheessa syöpämatkaani on halu ja tarve mennä eteenpäin ja etsiä oma reitti. Olen ehkä vähän väsynytkin, ainakin siihen, etten aina ole päässyt kulkemaan omia polkujani, joten tahtotila löytää se minulle sopivin seuraava etappi on suuri. Tunnen myös kiitollisuutta. Minä saan olla tässä ja elää omannäköistä elämääni.

Kaikki eivät saa. Kannattaa katsoa Yle Areenasta muutama syöpäaiheinen ohjelma. Avec Tastulan jaksossa Lopullinen sovinto on vieraana Marjo-Riitta Karhunen, joka sairastaa levinnyttä rintasyöpää. Tai sairasti. Jaksossa Jälkikirjoitus seurataan Mallun valmistautumista kuolemaan. Kuoleman, edes sen mahdollisuuden edessä minä olen aika sanaton. Mallu ei ole, vaan hänen sanansa toisaalta auttavat ymmärtämään, toisaalta antavat lohtua. Perjantaissakin oli Syöpä-jakso, joka on enää tämän päivän Areenassa. Jaksossa nähty lyhytdokkari Osa äitiä löytyy netistä kuitenkin pidempään. Siinä levinnyttä rintasyöpää sairastava Leena kertoo sairaudestaan.