3,5 vuotta diagnoosista. Elämä on monella tapaa palannut vanhoihin uomiinsa: jaksan liikkua ja tehdä työtä, eksemestaani sujahtaa kurkusta alas samalla kuin D-vitamiini, keskityn yleensä ihan muihin asioihin kuin syövän pohtimiseen.
Toki joskus lenkin sijasta joudun valitsemaan pilateksen, koska polvia särkee, mutta kuulemani mukaan niin käy muillekin keski-ikäisille. Luultavasti jopa unettomuus vaivaisi joka tapauksessa, koska vaihdevuodet alkaisivat kuitenkin ihan minä vuonna hyvänsä.
Joskus uni katoaa, kun pyörittelee työasioita päässään aamuyöstä, mutta joskus unettomuus liittyy suoraan syöpään. Esimerkiksi kun löydät illalla juuri ennen nukkumaanmenoa rinnasta pienen kyhmyn. Silloin ajatukset pyörivät tuntikausia suunnilleen tätä rataa:
"Mutta tämähän on terve rinta, ei se voi olla syöpää! Se on varmaan pienennysarven liikakasvua. Toisaalta juuri tältä se tuntui edelliselläkin kerralla, ja silloin se oli valtava syöpäkasvain. Onkohan se uusi syöpä vai onkohan se vanha nyt levinnyt joka puolelle? En mä sitten saanutkaan kovin montaa tervettä vuotta. Ei hitto, parisuhdekin on ollut niin kovilla, ja nyt me on saatu homma jotenkin takaisin raiteilleen. Tätä se ei kyllä enää kestä. En nyt haluaisi taas jäädä sairaslomille. Tai pystynköhän mä edes tekemään töitä, jos se on nyt levinnyt. Kuinkakohan pitkään me pystytään asumaan tässä?"
Ja niin edelleen. Tuntikausia.
Se patti tutkittiin jo monta kuukautta sitten eikä se ainakaan silloin herättänyt lääkärien huolta. Silti rintoja kopeloidessani havahdun aina välillä tähän samaan ajatusketjuun. Samoin jokainen päänsärky on metastaasi aivoissa ja flunssan alku herättää pelon keuhkolevinneisyydestä.
Voi kun voisi pyyhkäistä tämän tunteen syrjään ja nauraa omille irrationaalisille peloilleen. Valitettavasti vaan on niin, että hormonipositiivinen syöpä usein piileksii elimistössä vuosikausia. Syöpäsiskot saavat jatkuvasti leviämisuutisia, ja välillä tuntuu siltä, että pelaan jotain peliä, jossa väistelen ja pakenen väistämätöntä, joka saa minut jossakin vaiheessa kuitenkin kiinni. Omat oireet on otettava vakavasti, koska jonain päivänä saattaa olla minun vuoroni.
Silti haluan luottaa tulevaisuuteen ja siihen, että juuri minä saan elää satavuotiaaksi. En anna pelon halvaannuttaa minua tai vallata ajatuksiani koko ajaksi. Istutan omenapuun ja nautin siitä nyt.
sunnuntai 1. syyskuuta 2019
torstai 22. marraskuuta 2018
Ei nukuta, ei
Kyllä tässä blogissa selkeä juonenkaari on: viimeksi sanoin, että seuraava askel parempaan uneen on unilääke ja, ta-daa, tänä syksynä olen välillä ottanut uneni purkista.
Yleensä ottaen elämä sujuu normaalisti ja arjen täyttävät työ, urheilu ja perheen kanssa ajan vietto. Mutta koska arki on aika täyttä, ei aikaa pitkille aamuille tai päiväunille ole. Jossain vaiheessa syksyä hermostuin siihen, että nukun hyvin 3-5 yötä, joiden jälkeen seuraavina 3-5 yönä uni on repaleista ja tulee pahimmassa tapauksessa vasta pari tuntia ennen kellon soimista. Nyt otan puolikkaan Zopinoxin silloin, kun uni ei ole tullut yhteen mennessä ja aamulla on aikainen herätys. Rehellisesti sanottuna se tapahtuu minun makuuni vähän liian usein, mutta ei (keskimäärin) 1-2 kertaa viikossa oikeasti vielä huolta herätä.
Huomaan, että näiden varhaisten vaihdevuosieni myötä uneni häiriintyy paljon herkemmin kuin aiemmin, joten olen todella joutunut miettimään elintapojani. En pysty enää juomaan kofeiinipitoisia juomia lainkaan illalla ja päivälläkin vain kohtuullisesti. Sipseistä ja juustoista tulee kauhea närästys, joten määrät pitää pitää hyvin kohtuullisina, ja alkoholista ja makeisista tulee järjetön ähky, joten niitäkin pitää nauttia vain vähäsen. Pyrin heräämään viikonloppuisinkin varhain, ulkoilemaan aamupäivisin, urheilemaan lähes päivittäin ja menemään yöpuulle samoihin aikoihin joka päivä. Välttelen päiväsaikaan nukkumista ja öiseen aikaan älylaitteita. Ja kaikesta tästä huolimatta nukun ihan miten sattuu.
Juuri nyt olen sairaslomalla syysflunssan takia ja nautin siitä, että saan aamulla nukkua jopa kahdeksaan, ja päivällä ottaa pienet nokkaunet. Yölliseen unenlaatuun näyttäisi vaikuttavan ainakin jonkin verran myös se, onko aamulla kiire töihin vai ei. Valitettavasti on aika vaikea tehdä opettajan töitä niin, että päivät alkaisivat vasta puoliltapäivin.
Viime viikolla kävin näyttämässä rekonstruktiorintaani kirurgille. Hyvältä näyttää vieläkin, ja minusta siltä, että juuri nyt voi rauhassa katsella, miten tissi alkaa ajan kanssa riippumaan. Kesän 2019 jälkeen tsekataan tilanne seuraavan kerran, ehkä siirretään rasvaa ylävatsasta rekonstruktiorintaan, joka on vähän pienempi, ja vasta sitten, kun rinta on lopullisessa koossaan, lähdetään rakentamaan nänniä. Seroomaa kertyy vieläkin, ja nykyään myös kylkeen, joten varasin ajan terveyskeskuslääkärille saadakseni lähetteen lymfaterapiaan. Näinköhän ne lähetteet vain tilataan kuin ravintolassa konsanaan?
maanantai 9. heinäkuuta 2018
Kesäterveisiä
Korjausleikkauksesta on kulunut puoli vuotta. Olen vieläkin tyytyväinen uuteen rintaani. Sen yläosa on vieläkin hieman turvoksissa, eli ilmeisesti seroomaa kertyy samaan paikkaan kuin ennen leikkaustakin. Nyt se alue on kuitenkin varsin tarkkarajainen eikä turvotus tai nesteen kertyminen haittaa urheilua yhtään. Päinvastoin: jos käyn kerran viikossa uimassa, pysyvät käsi ja kainalo kunnossa ilman hihaa. Joten minähän käyn.
Olen säilönyt kaapissani erilaisia proteeseja siltä varalta, että jollekin tulisi vielä käyttöä, mutta nyt päätin luottaa siihen, että tämä on nyt tässä. Laitoin tavarani Facebookissa jakoon, ja päivässä kaikki oli mennyt niitä enemmän tarvitseville. Tuli tilaa kaappiin - ja toivottavasti mieleenkin niin, että koko syöpä painuu taas vähän kauemmas menneeseen.
Eniten syövästä muistuttavat rosoiset yöunet. Suoraan sanottuna en tiedä, kuinka paljon voin syyttää unettomuudestani antihormonilääkitystä ja kuumia aaltoja. Olen aina ollut huono nukkuja ja välillä on ollut kausia, jolloin en nuku hyvin. Nykyään hyvät yöunet ovat luksusta, josta en saa nauttia edes joka viikko.
Suututtaakin ihan saamaristi, kun joka paikassa nykyään toitotetaan, kuinka pitkät yöunet ovat avain kaikenlaiseen onneen. Ottaisin sellaiset tosi mielelläni! Kaikenlaiset normaalit unihygieniatemput on jo tehty, ja seuraava askel on unilääkkeet. Toistaiseksi olen ollut sitä mieltä, että nukun mieluummin välillä huonosti ja paikkaan vaikka päikkäreillä, kuin otan uneni purkista. Näin kesällä se onneksi onnistuu, eikä lomalaisen onneksi tarvitse olla kamalan skarppinakaan.
Mäntän Serlachius-museossa voi käydä katsomassa kanoja.
tiistai 27. helmikuuta 2018
Tilinpäätös
En lasketellut. Parkkipaikalla kävellessäni onnistuin kaatumaan päistikkaa mahalleni, joten en todellakaan uskaltanut lähteä jäisiin rinteisiin. Ihan mukava se Åre oli ei-laskettelevallekin lomailijalle, mutta viikossa näin ja koin kyllä lähes kaiken, mitä siellä voi kokea, jos ei ole suksia jaloissa.
Toipumiseen kompurointini ei onneksi vaikuttanut. Eilen oli jälkitarkastus, ja kaikki vaikuttaisi olevan vallan mainiosti. Haavat ovat parantuneet hyvin, ja napakin on ihan loppusuoralla. Sain luvan liikuntaan (poislukien vatsalihaksia ylettömän paljon rasittavat toistot pääsiäiseen asti), saunomiseen ja uintiin. Parasta on tietenkin se, että saan jättää sen tukivyön pois käytöstä (poislukien raskaimmat urheilusuoritukset lähiaikoina).
Sairaslomaa on jäljellä viisi päivää. Vilahtipas kuusi viikkoa vikkelään - valokuvakirjoja jäi vielä kesälomallekin tehtäväksi.
Lokakuussa kuulemma katsotaan, miten uusi rinta on laskeutunut. Voi olla, että jäävät vähän eriparisiksi, mutta sittenhän voi vielä napsaista toisesta tai laittaa fylliä toiseen. Juuri nyt olen oikein tyytyväinen tähän tilanteeseen.
Toipumiseen kompurointini ei onneksi vaikuttanut. Eilen oli jälkitarkastus, ja kaikki vaikuttaisi olevan vallan mainiosti. Haavat ovat parantuneet hyvin, ja napakin on ihan loppusuoralla. Sain luvan liikuntaan (poislukien vatsalihaksia ylettömän paljon rasittavat toistot pääsiäiseen asti), saunomiseen ja uintiin. Parasta on tietenkin se, että saan jättää sen tukivyön pois käytöstä (poislukien raskaimmat urheilusuoritukset lähiaikoina).
Sairaslomaa on jäljellä viisi päivää. Vilahtipas kuusi viikkoa vikkelään - valokuvakirjoja jäi vielä kesälomallekin tehtäväksi.
Lokakuussa kuulemma katsotaan, miten uusi rinta on laskeutunut. Voi olla, että jäävät vähän eriparisiksi, mutta sittenhän voi vielä napsaista toisesta tai laittaa fylliä toiseen. Juuri nyt olen oikein tyytyväinen tähän tilanteeseen.
keskiviikko 14. helmikuuta 2018
Puolessavälissä sairaslomaa mennään
Voin hyvin. Viime viikon lopulla vein auton huoltoon, ja vaikka taskussa oli bussikortti, kävelin 6-7 kilometriä alle 1,5 tunnissa. Enkä tarvinnut kuin kolme lyhyttä istuskelutaukoa! Eilen kävin pari tuntia töissä lähinnä kuulumisia päivittämässä, mutta pystyin esiintymään ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen farkut jalassa. Kotosalla olen käyttänyt samoja kulahtaneita mutta niin mukavia collegehousuja koko sairasloman.
Kieleke on voinut hyvin, vaikka stressaan sitä vieläkin. Jos sen iho ei tunnu lämpimältä, koettelen sitä puolen tunnin välein. Jokainen värimuutos aiheuttaa paniikkireaktion. Kävin itse asiassa sitä näyttämässä yhden ylimääräisen kerran Jorvissa viime viikolla, mutta silloin huoleni nimettiin "haava-alueilta valuneiksi mustelmiksi" ja rinta todettiin monen hoitajan ja lääkärin voimin todella hienoksi.
Haavatkin paranevat vähitellen. Navan ympärillä olevat haavat eivät aluksi millään tahtoneet parantua ja niistä erittyi jatkuvasti mätääkin, mutta nyt näyttää siltä, että kohta voin unohtaa haavalappujen käytön. Vatsan haavassa on yksi kohta, joka erittää teipinkin läpi, mutta ei joka päivä eikä häiritsevästi. Unohdan sen helposti, joten en jaksa huolehtia. Sitä paitsi kainalossakin on tapahtunut samaa, ja kun vaihdoin haavateipit, huomasin, että vatsan haavan pituudelle mahtuu monenlaista pientä tapahtumaa, joka yleensä jää sinne teipin alle piiloon. Kuulunee normaaliin paranemisprosessiin, vaikka kun näitä miettii itsekseen kotona ja muistelee kaikkia rinnankorjausleikkauksista kuulemiaan kauhutarinoita, ei voi olla välillä vähän huolestumatta.
Kaikkein eniten ahdistaa tällä hetkellä tuo vatsan tukivyö. Siis ihan fyysisesti ahdistaa. Aamupäivällä sen kanssa vielä elää, mutta iltapäivällä se pakottaa minut istumaan tikkusuorana ja kiristää, kun maha alkaa täyttyä ruoasta. Koska se puristaa mahaa, piereskelen ihan jatkuvasti. Yöllä on vaikea nukkua, kun keskivartalon ympärillä on tiukka resori, vaikka löysään sitä mahdollisimman paljon.
Kaiken kaikkiaan oloni on sellainen, että luulenpa pääseväni muun perheen mukana ensi viikolla Åreen. Laskettelemaan en taida uskaltaa, mutta onhan lumisessa maisemassa kaunista kävelläkin. Ja olen minä sen verran rebel, että pakkaan omatkin sukset mukaan. Minulla on jälkitarkastus kotiinpaluupäivänä eli maanantaina 26.2. Ei kai se ihan mahdotonta ole, että perjantaina tai lauantaina tunnen itseni jo valmiiksi laskemaan - Valle's Ski Adventure tai Björnlandet saattaisivat olla minulle sopivia kohteita.
Kieleke on voinut hyvin, vaikka stressaan sitä vieläkin. Jos sen iho ei tunnu lämpimältä, koettelen sitä puolen tunnin välein. Jokainen värimuutos aiheuttaa paniikkireaktion. Kävin itse asiassa sitä näyttämässä yhden ylimääräisen kerran Jorvissa viime viikolla, mutta silloin huoleni nimettiin "haava-alueilta valuneiksi mustelmiksi" ja rinta todettiin monen hoitajan ja lääkärin voimin todella hienoksi.
Haavatkin paranevat vähitellen. Navan ympärillä olevat haavat eivät aluksi millään tahtoneet parantua ja niistä erittyi jatkuvasti mätääkin, mutta nyt näyttää siltä, että kohta voin unohtaa haavalappujen käytön. Vatsan haavassa on yksi kohta, joka erittää teipinkin läpi, mutta ei joka päivä eikä häiritsevästi. Unohdan sen helposti, joten en jaksa huolehtia. Sitä paitsi kainalossakin on tapahtunut samaa, ja kun vaihdoin haavateipit, huomasin, että vatsan haavan pituudelle mahtuu monenlaista pientä tapahtumaa, joka yleensä jää sinne teipin alle piiloon. Kuulunee normaaliin paranemisprosessiin, vaikka kun näitä miettii itsekseen kotona ja muistelee kaikkia rinnankorjausleikkauksista kuulemiaan kauhutarinoita, ei voi olla välillä vähän huolestumatta.
Kaikkein eniten ahdistaa tällä hetkellä tuo vatsan tukivyö. Siis ihan fyysisesti ahdistaa. Aamupäivällä sen kanssa vielä elää, mutta iltapäivällä se pakottaa minut istumaan tikkusuorana ja kiristää, kun maha alkaa täyttyä ruoasta. Koska se puristaa mahaa, piereskelen ihan jatkuvasti. Yöllä on vaikea nukkua, kun keskivartalon ympärillä on tiukka resori, vaikka löysään sitä mahdollisimman paljon.
Kaiken kaikkiaan oloni on sellainen, että luulenpa pääseväni muun perheen mukana ensi viikolla Åreen. Laskettelemaan en taida uskaltaa, mutta onhan lumisessa maisemassa kaunista kävelläkin. Ja olen minä sen verran rebel, että pakkaan omatkin sukset mukaan. Minulla on jälkitarkastus kotiinpaluupäivänä eli maanantaina 26.2. Ei kai se ihan mahdotonta ole, että perjantaina tai lauantaina tunnen itseni jo valmiiksi laskemaan - Valle's Ski Adventure tai Björnlandet saattaisivat olla minulle sopivia kohteita.
lauantai 3. helmikuuta 2018
Toipilaalla on tylsää
Toipuminen sujuu hyvin. Pääsin dreenistä eroon tiistaina ja eilen kävin haavahoitajalla, joka arvioi haavojen, kielekkeen ja vatsan tilan nousujohtoiseksi. Siltä minustakin tuntuu, vaikka ei tämä ihan leikiten mene. Vatsan kanssa on yhä hankala liikkua ja rintakin on tällä hetkellä kovasti turvoksissa.
Vatsa ei ole enää yhtä sileä kuin heti leikkauksen jälkeen. Navan viereen on pullahtanut omituinen makkara ja toisesta kohtaa vatsa on kuopalla. Tästä olin jo vähän huolissani, mutta eilen Jorvissa törmäsin yhteen kolmesta kirurgistani, eikä hän ollut asiasta lainkaan huolissaan. Nyt tässä vain katsellaan, miten vatsa vähitellen muuttuu - ja tarvittaessa sitten korjataan jälkikäteen. Käytän tukivyötä päivin öin, joten oikein enempää ei toipumisen eteen voisikaan tehdä.
Kotona on tylsää, mutta ei minusta töihinkään vielä olisi. Kulutan päiviäni poimimalla parhaat rusinat duunipullasta, opiskelemalla, lukemalla ja katsomalla Netflixiä. Aika monessa sarjassa olinkin taas jäänyt jälkeen, mutta kohta se on korjattu! Pyrin liikkumaan päivittäin, mutta ei tämän mahan kanssa kovin pitkiä kävelyitä vielä tehdä. Ehkä jo ensi viikolla.
Vatsa ei ole enää yhtä sileä kuin heti leikkauksen jälkeen. Navan viereen on pullahtanut omituinen makkara ja toisesta kohtaa vatsa on kuopalla. Tästä olin jo vähän huolissani, mutta eilen Jorvissa törmäsin yhteen kolmesta kirurgistani, eikä hän ollut asiasta lainkaan huolissaan. Nyt tässä vain katsellaan, miten vatsa vähitellen muuttuu - ja tarvittaessa sitten korjataan jälkikäteen. Käytän tukivyötä päivin öin, joten oikein enempää ei toipumisen eteen voisikaan tehdä.
Kotona on tylsää, mutta ei minusta töihinkään vielä olisi. Kulutan päiviäni poimimalla parhaat rusinat duunipullasta, opiskelemalla, lukemalla ja katsomalla Netflixiä. Aika monessa sarjassa olinkin taas jäänyt jälkeen, mutta kohta se on korjattu! Pyrin liikkumaan päivittäin, mutta ei tämän mahan kanssa kovin pitkiä kävelyitä vielä tehdä. Ehkä jo ensi viikolla.
sunnuntai 28. tammikuuta 2018
Hei hei, sairaala!
Sellaistakin olen tässä toipuessani miettinyt, että sinänsä hassua rakentaa uutta tissiä siinä vaiheessa, kun olo ilmankin alkaa olla aika kokonainen. Olen aika vapautuneesti kulkenut epäsymmetrisenä kylillä; urheilemaan en enää edes yrittänyt proteesin kanssa. Pukuhuoneissa esiinnyin varsin vapautuneesti.
Mutta turvotus leikatulla puolella oli yhä epämiellyttävä, joten halusin, että arpi avataan - ja jos siinä nyt samalla oli mahdollisuus saada uusi rinta, niin miksikäs ei. Hoitohenkilökunta vaikuttaa olevan varsin tyytyväinen kielekerintaan ja arpikudosta on kuulemma ratkottu auki leikkauksen aikana. Omasta mielestänikin rinta näyttää oikein siistiltä, vaikka hoitajien huomio kiinnittyy ehkä enemmän verenkiertoon liittyviin seikkoihin. Ihan mahtavaa, että kaikki rinnanrakennuksessa vaikuttaa onnistuneen.
Toistaiseksi vatsassakin vaikuttaa kaikki olevan kunnossa, vaikka sen saattaa kyseenalaistaa, jos joutuu katselemaan, kuinka nousen sängystä. Onneksi on ympärillä tyrävyö, tuo kivikova panssari, joka tekee liikkumisesta turvallisempaa (ja monta kertaa haastavampaa). Mutta tiedättekö, mikä on ihan parasta? Vatsassa ei ole yhtään dreeniä! Osasivat kuulemma taitavat kirurgit ommella kudoksia niin, ettei moisia tarvittu. Halleluja sille!
Kainalossa on yksi dreeni, mutta siitä pääsen huomenna tai ylihuomenna eroon. Kaiken kaikkiaan kaikki menee niin hienosti, että päästävät minut tänään kotiin. Mielelläni menen! Ja lämpimät kiitokset lähetän Jorvin K3:n henkilökunnalle - täällä on saanut tuntea olevansa hyvissä käsissä.
Mutta turvotus leikatulla puolella oli yhä epämiellyttävä, joten halusin, että arpi avataan - ja jos siinä nyt samalla oli mahdollisuus saada uusi rinta, niin miksikäs ei. Hoitohenkilökunta vaikuttaa olevan varsin tyytyväinen kielekerintaan ja arpikudosta on kuulemma ratkottu auki leikkauksen aikana. Omasta mielestänikin rinta näyttää oikein siistiltä, vaikka hoitajien huomio kiinnittyy ehkä enemmän verenkiertoon liittyviin seikkoihin. Ihan mahtavaa, että kaikki rinnanrakennuksessa vaikuttaa onnistuneen.
Toistaiseksi vatsassakin vaikuttaa kaikki olevan kunnossa, vaikka sen saattaa kyseenalaistaa, jos joutuu katselemaan, kuinka nousen sängystä. Onneksi on ympärillä tyrävyö, tuo kivikova panssari, joka tekee liikkumisesta turvallisempaa (ja monta kertaa haastavampaa). Mutta tiedättekö, mikä on ihan parasta? Vatsassa ei ole yhtään dreeniä! Osasivat kuulemma taitavat kirurgit ommella kudoksia niin, ettei moisia tarvittu. Halleluja sille!
Kainalossa on yksi dreeni, mutta siitä pääsen huomenna tai ylihuomenna eroon. Kaiken kaikkiaan kaikki menee niin hienosti, että päästävät minut tänään kotiin. Mielelläni menen! Ja lämpimät kiitokset lähetän Jorvin K3:n henkilökunnalle - täällä on saanut tuntea olevansa hyvissä käsissä.
lauantai 27. tammikuuta 2018
Kaksi rintaa ja litteä maha!
Vähän hirvitti viime viikolla, että pääsenkö leikkaukseen ollenkaan, kun oli sellainen flunssaa lupaileva olo monta päivää. Huimasi, paleli ja mahassa kiersi. Peruin iltamenot ja urheiluharrastukset ja himmailin kotona peiton alla kaikki illat. Ainakin siihen asti, että tuli talvi. Sitten oli pakko käväistä luistelemassa ja laskettelemassa, koska muuten ei tänä talvena pääse ollenkaan. Oloni ei heikentynyt (jos ei myöskään parantunut) ja tiistaina minä sitten heräsin aamuviideltä, pakkasin suklaan reppuun ja lähdin bussilla Jorviin.
Kello seitsemältä olin LEIKOssa (=leikkaukseen kotoa), sain uudet vaatteet ja esilääkkeen ja jouduin heittämään hyvästit puhelimelleni. Kahdeksalta mentiin leikkaussaliin, sain kanyylin käteeni, hengittelin happea - ja heräsin vähän ennen puolta viittä heräämössä. Leikkaus oli kestänyt 7,5 tuntia ja ilmeisesti kaikki oli mennyt hyvin. Sain torkkua heräämössä aika pitkään, koska kaliumarvossa oli jotakin vikaa, mutta lopulta yhdeksän maissa pääsin plastiikkakirurgiselle osastolle.
Heräämössä mulla oli todella hyvä olo; aivan ihmettelin, kuinka vähän kipuja voikin olla ison leikkauksen jälkeen. Heräämössä oli kyllä myös paremmat lääkkeet kuin osastolla, koska jo seuraavan aamuyön aikana vatsan alue oli aika kipeä. Kaiken kaikkiaan kivut ovat kuitenkin olleet varsin siedettävät: keskiviikkona pyysin kipulääkettä vähän joka välissä, mutta kyllä ne kivut pysyivätkin poissa. Nyt kun lääkkeitä menee vähemmän, aina välillä vihloo mahaa tai rintaa, mutta niidenkin kipujen kanssa pystyy elämään.
Minua ruvettiin kannustamaan liikkumiseen heti keskiviikkona ja olin heti suunnitelmassa mukana. Ensimmäinen seisontayritys sängyn vieressä oli varmaan hulvatonta katseltavaa: jalat tärisivät ja selkä oli 45 asteen kulmassa. Illalla kampesin itseni jo sängystä ylös ja vessaan omin päin. Tänään olen niin kuntoutunut, että tein päiväkävelyn naapurisairaalan R-kioskille.
Hyvin on siis sujunut, mutta jotta tilanne ei kuulostaisi liian ihanteellisella, voin kertoa, että välillä väsyttää hullun lailla. Olen maannut tuntikausia apaattisena sängyllä torkkumassa. Yöunet alkavat vihdoin normalisoitua. Viime yönä nukuin jo 6,5 tuntia, mikä on näinä kuumien aaltojen aikoina ihan mahtava rupeama!
Kello seitsemältä olin LEIKOssa (=leikkaukseen kotoa), sain uudet vaatteet ja esilääkkeen ja jouduin heittämään hyvästit puhelimelleni. Kahdeksalta mentiin leikkaussaliin, sain kanyylin käteeni, hengittelin happea - ja heräsin vähän ennen puolta viittä heräämössä. Leikkaus oli kestänyt 7,5 tuntia ja ilmeisesti kaikki oli mennyt hyvin. Sain torkkua heräämössä aika pitkään, koska kaliumarvossa oli jotakin vikaa, mutta lopulta yhdeksän maissa pääsin plastiikkakirurgiselle osastolle.
Heräämössä mulla oli todella hyvä olo; aivan ihmettelin, kuinka vähän kipuja voikin olla ison leikkauksen jälkeen. Heräämössä oli kyllä myös paremmat lääkkeet kuin osastolla, koska jo seuraavan aamuyön aikana vatsan alue oli aika kipeä. Kaiken kaikkiaan kivut ovat kuitenkin olleet varsin siedettävät: keskiviikkona pyysin kipulääkettä vähän joka välissä, mutta kyllä ne kivut pysyivätkin poissa. Nyt kun lääkkeitä menee vähemmän, aina välillä vihloo mahaa tai rintaa, mutta niidenkin kipujen kanssa pystyy elämään.
Minua ruvettiin kannustamaan liikkumiseen heti keskiviikkona ja olin heti suunnitelmassa mukana. Ensimmäinen seisontayritys sängyn vieressä oli varmaan hulvatonta katseltavaa: jalat tärisivät ja selkä oli 45 asteen kulmassa. Illalla kampesin itseni jo sängystä ylös ja vessaan omin päin. Tänään olen niin kuntoutunut, että tein päiväkävelyn naapurisairaalan R-kioskille.
Hyvin on siis sujunut, mutta jotta tilanne ei kuulostaisi liian ihanteellisella, voin kertoa, että välillä väsyttää hullun lailla. Olen maannut tuntikausia apaattisena sängyllä torkkumassa. Yöunet alkavat vihdoin normalisoitua. Viime yönä nukuin jo 6,5 tuntia, mikä on näinä kuumien aaltojen aikoina ihan mahtava rupeama!
torstai 18. tammikuuta 2018
Saan uuden tissin!
Mihin meni kuusi kuukautta? Töiden tekoon, matkusteluun, suurperhearjen pyörittämiseen, joulun valmisteluun ja viettoon. Silloin tällöin mielessä kävi jossain vaiheessa edessä oleva korjausleikkaus, mutta varsinaisesti en sitä ehtinyt odottamaan. Jonossa olen kuitenkin koko ajan ollut ja edennyt, ja ensi viikolla uudesta rinnasta tulee totta.
Ilmassa on lievää paniikkia, mutta myös odotusta. Eniten odotan kuuden viikon taukoa töistä. Eniten panikoin leikkausta seuraavia päiviä. Olo on kuulemma "kuin jyrän alle jäänyt" tai "en tajunnutkaan, kuinka jyrän alle jäänyt sitä voi olla". Minä olen vähän huono sietämään paikallaan makaamista ja erityisen huono, jos olen kipeä, en saa liikkua ja minusta roikkuu useita erilaisia letkuja.
Mutta pakkaan mukaan puhelimen, padin, suklaata ja naistenlehtiä. Kai niistä edes hetkellistä iloa on.
Tällä viikolla laitan työt ja kodin sellaiseen malliin, että voin poistua viikoksi sairaalaan ja viideksi viikoksi kotisohvalle. Kävin jo kerran Jorvissa tapaamassa sairaanhoitajaa ja assisteeraavaa kirurgia. Vielä pitäisi ehtiä labraan ja juuri ennen leikkausta tapaamaan leikkaavaa lääkäriä, joka piirtelee vatsamakkaraani ja rintaani kaavat seuraavan päivän leikkaus- ja ompelu-urakkaa varten.
Lähiviikkoina on varmasti runsaasti raportoitavaa, joten blogiakin kannattaa seurailla.
Ilmassa on lievää paniikkia, mutta myös odotusta. Eniten odotan kuuden viikon taukoa töistä. Eniten panikoin leikkausta seuraavia päiviä. Olo on kuulemma "kuin jyrän alle jäänyt" tai "en tajunnutkaan, kuinka jyrän alle jäänyt sitä voi olla". Minä olen vähän huono sietämään paikallaan makaamista ja erityisen huono, jos olen kipeä, en saa liikkua ja minusta roikkuu useita erilaisia letkuja.
Mutta pakkaan mukaan puhelimen, padin, suklaata ja naistenlehtiä. Kai niistä edes hetkellistä iloa on.
Tällä viikolla laitan työt ja kodin sellaiseen malliin, että voin poistua viikoksi sairaalaan ja viideksi viikoksi kotisohvalle. Kävin jo kerran Jorvissa tapaamassa sairaanhoitajaa ja assisteeraavaa kirurgia. Vielä pitäisi ehtiä labraan ja juuri ennen leikkausta tapaamaan leikkaavaa lääkäriä, joka piirtelee vatsamakkaraani ja rintaani kaavat seuraavan päivän leikkaus- ja ompelu-urakkaa varten.
Lähiviikkoina on varmasti runsaasti raportoitavaa, joten blogiakin kannattaa seurailla.
keskiviikko 22. marraskuuta 2017
#minäkiitän #siskopäivä
Tisseilleni ei kuulu mitään uutta. Leikattu puoli on yhä turvoksissa ja koteloitunut nesteontelo on epämukavan kivikova. Sen kanssa pystyy kuitenkin elämään ja varsinkin urheilemaan. Odotan korjausleikkausta, joka näillä näkymin osuu jonnekin tammikuulle. Tai olisin kyllä päässyt peruutuspaikalla leikkaukseen jo toissapäivänä, mutta en suostunut, koska olin aiemmin jo sanonut, että en hyppää jonossa, vaan haluan pystyä suunnittelemaan töitänikin.
Mistä päästään siihen, että töissä on kivaa ja energiaa riittää ihan eri tavalla kuin viime lukuvuonna. Pääkin voi siis hyvin. Vaihdevuodet laittavat vähän itkettämään silloin tällöin (päivittäin), mutta onneksi olen sinut tunteideni kanssa. Mies ei ole yhtä sinut itkuni kanssa, mutta ehkä hänkin vielä oppii hyväksymään sen, että minulla on tunteet kovin pinnassa. Onhan tässä ainakin vielä neljä vuotta aikaa harjoitella. Ja sitten vaikka pääsisinkin antihormonihoidoista eroon, ihan oikeat vaihdevuodet varmaan alkavat saman tien. Onnea hänelle.
Viime lauantaina Siskot ry. järjesti Siskopäivän. Olipa ihanaa nähdä livenä kohtalotovereita, joiden kanssa kanssakäyminen on yleensä virtuaalista. Päivästä jäi mieleen erityisesti syöpään sairastuneiden läheisten paneelikeskustelu, jossa äiti, ystävä, leski, lapsi ja puoliso saivat kertoa oman kokemuksensa syövästä. Pääsin hyvään vauhtiin silmäkulmien pyyhkimisessä, ja kun joutsensiskojen muistohetkessä nuori nainen esitti syöpään kuolleelle äidilleen kirjoittamansa laulun, hanat aukesivat oikein kunnolla. En kyllä mitenkään erottunut volinallani joukosta; kaikki muutkin olivat hyvin liikuttuneita. Onneksi näihin päiviin kuuluu myös hauskanpito ja elämän juhliminen. Tänä vuonna se oli Jean S:n konsertti Kultsalla.
Mistä päästään siihen, että töissä on kivaa ja energiaa riittää ihan eri tavalla kuin viime lukuvuonna. Pääkin voi siis hyvin. Vaihdevuodet laittavat vähän itkettämään silloin tällöin (päivittäin), mutta onneksi olen sinut tunteideni kanssa. Mies ei ole yhtä sinut itkuni kanssa, mutta ehkä hänkin vielä oppii hyväksymään sen, että minulla on tunteet kovin pinnassa. Onhan tässä ainakin vielä neljä vuotta aikaa harjoitella. Ja sitten vaikka pääsisinkin antihormonihoidoista eroon, ihan oikeat vaihdevuodet varmaan alkavat saman tien. Onnea hänelle.
Viime lauantaina Siskot ry. järjesti Siskopäivän. Olipa ihanaa nähdä livenä kohtalotovereita, joiden kanssa kanssakäyminen on yleensä virtuaalista. Päivästä jäi mieleen erityisesti syöpään sairastuneiden läheisten paneelikeskustelu, jossa äiti, ystävä, leski, lapsi ja puoliso saivat kertoa oman kokemuksensa syövästä. Pääsin hyvään vauhtiin silmäkulmien pyyhkimisessä, ja kun joutsensiskojen muistohetkessä nuori nainen esitti syöpään kuolleelle äidilleen kirjoittamansa laulun, hanat aukesivat oikein kunnolla. En kyllä mitenkään erottunut volinallani joukosta; kaikki muutkin olivat hyvin liikuttuneita. Onneksi näihin päiviin kuuluu myös hauskanpito ja elämän juhliminen. Tänä vuonna se oli Jean S:n konsertti Kultsalla.
Tähän olisin laittanut jonkin hienon kuvan Siskopäivästä,
mutta valitettavasti keskityin itkemiseen, syömiseen ja juomiseen.
Jean S:n keikalta otin kuvia, mutta ne olivat niin tylsiä, että saatte olla ilman.
sunnuntai 27. elokuuta 2017
Syysflunssan kourissa
Olen ollut tällä viikolla flunssassa. Karsea tauti, mutta ei mitään niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Olen palellut öisin! Sehän on yleensä ottaen ikävää, mutta minä en ole palellut öisin (tai paljon muutenkaan) yli vuoteen. Horkkaisina öinä olen pitkästä aikaa saanut nauttia paksun tuplapeittomme lämmöstä. Mies vaatii sellaisen, mutta minä olen yleensä nukkunut vieressä pelkällä lakanalla.
Flunssan aikana olen myös todennut, että toispuoleinen tissivarustus ei ole minulle ulkonäköongelma. Kotona olen ollut aina vapautuneesti ilman liivejä, mutta tänä kesänä en ole jaksanut välittää muuallakaan. Purjehdusreissulla tulin saunasta froteemekossani ilman rintsikoita, salilla proteesi on vain tiellä ja lenkillä se hankaa. Lähikauppaan piipahdan ilman liivejä, jos toispuoleisuus jää takin tai huivin alle.
Nyt olen sitten käynyt töissäkin ilman liivejä. Oli pakko lähteä töihin flunssassa, joten pukeuduin mahdollisimman mukavasti, eli jätin rintsikat ja proteesin kotiin. En tiedä, huomasivatko kollegat tai opiskelijat mitään, mutta itse unohdin aika pian, että näytän vähän vääristyneeltä.
Nesteen kertyminen leikatulle puolelle haittaa rinnan puuttumista enemmän. Käsi pysyy ihan hyvässä kunnossa, varsinkin jos ehtii uimaan, mutta rintakehälle ja kylkeen kerääntyy nestettä, joka ärsyttää. Ei se satu eikä onneksi haittaa liikkuvuutta, mutta tuntuu kuitenkin vähän epämiellyttävältä. Sain keväällä Syöpiksen fysioterapeutilta lähetteen lymfaterapiaan, ja kävin hoidoissa kesällä. Se oli ihan mukavaa: fysioterapeutti paineli ja silitteli yläkroppaani, yleensä nukahdin hetkeksi ja sitten loppuhoidon ajan juteltiin mukavia. Ei siitä kuitenkaan tuntunut olevan minulle juurikaan hyötyä ollut.
Olenkin ruvennut odottamaan sitä korjausleikkausta oikein kunnolla: silloin avataan tuo kotelokin ja uusi tissi tuo toivottavasti mukanaan ihan uudet jutut.
Flunssan aikana olen myös todennut, että toispuoleinen tissivarustus ei ole minulle ulkonäköongelma. Kotona olen ollut aina vapautuneesti ilman liivejä, mutta tänä kesänä en ole jaksanut välittää muuallakaan. Purjehdusreissulla tulin saunasta froteemekossani ilman rintsikoita, salilla proteesi on vain tiellä ja lenkillä se hankaa. Lähikauppaan piipahdan ilman liivejä, jos toispuoleisuus jää takin tai huivin alle.
Nyt olen sitten käynyt töissäkin ilman liivejä. Oli pakko lähteä töihin flunssassa, joten pukeuduin mahdollisimman mukavasti, eli jätin rintsikat ja proteesin kotiin. En tiedä, huomasivatko kollegat tai opiskelijat mitään, mutta itse unohdin aika pian, että näytän vähän vääristyneeltä.
Nesteen kertyminen leikatulle puolelle haittaa rinnan puuttumista enemmän. Käsi pysyy ihan hyvässä kunnossa, varsinkin jos ehtii uimaan, mutta rintakehälle ja kylkeen kerääntyy nestettä, joka ärsyttää. Ei se satu eikä onneksi haittaa liikkuvuutta, mutta tuntuu kuitenkin vähän epämiellyttävältä. Sain keväällä Syöpiksen fysioterapeutilta lähetteen lymfaterapiaan, ja kävin hoidoissa kesällä. Se oli ihan mukavaa: fysioterapeutti paineli ja silitteli yläkroppaani, yleensä nukahdin hetkeksi ja sitten loppuhoidon ajan juteltiin mukavia. Ei siitä kuitenkaan tuntunut olevan minulle juurikaan hyötyä ollut.
Olenkin ruvennut odottamaan sitä korjausleikkausta oikein kunnolla: silloin avataan tuo kotelokin ja uusi tissi tuo toivottavasti mukanaan ihan uudet jutut.
sunnuntai 7. toukokuuta 2017
Tältä nyt tuntuu
Tällä viikolla olen tuntenut itseni vanhaksi. Siis ihan fyysisesti tuntenut, en nyt puhu mistään tunnemaailman höpöhöpöstä. Nivelet narisevat ja sormia turvottaa. Näin sen kuitenkin varmasti kuuluukin mennä, koska verikokeen mukaan hormonitoimintani on premenopausaalisella tasolla. Itsehän olisin veikannut postmenopausaalista, hieman-ennen-hautaa-tasoa, mutta kiitos, kyllä tämäkin riittää, jos lääkärinkin mielestä riittää!
TT-kuvassa ei näkynyt mitään, joten lähete plastiikkakirurgiaan lähti eteenpäin. Outoa. Puolen vuoden päästä minulla on taas kaksi tissiä (ja makaan sairaslomalla kotona kipeän mahan kanssa). Totuttelen ajatukseen.
Oikeastaan totuttelen eniten ajatukseen siitä, että tähän leikkaukseen tarvitaan katetri. Olen kyllä varsin pöljä, jos tällainen asia on se, jota eniten pyörittelen päässäni. Toisaalta se ei enää tunnu niin isolta jutulta kuin kuukausi sitten, joten edistystä tapahtuu.
En ole tehnyt mitään välitilinpäätöstä sairauteni kanssa. Diagnoosin, leikkauksen, ensimmäisen sytostaattihoidon jne. ensimmäiset vuosipäivät menivät jo. Ehkä osittain syynä on se, että olen pitänyt melko vähän sairaslomia ja oikea elämä, se minun arkeni on vetänyt minua koko ajan (ja kiihtyvässä tahdissa) mukaansa. Ei ole ollut tarvetta miettiä esimerkiksi sitä, että nyt minä siirryn takaisin normaaliin elämääni.
Tai ehkä olenkin. Säännöllisen epäsäännöllisesti olen valvonut öitä ja pohtinut elämääni. En kuitenkaan ole tehnyt suuria muutoksia elämääni, vaan ihan niin kuin tähänkin asti olen pyrkinyt tasapainoiseen ja onnelliseen olemiseen. Toki syöpä on välillä tuonut lisähaasteita siihen, kuinka helppoa on päästä kaikessa olemisessaan tasapainoon, mutta mielestäni olen aika taitavasti ottanut sen yhtenä vähän karheana lankana mukaan elämäni kudokseen.
(Kyllä, kirjoitin juuri noin. Ottakaa se vaikka ironisena röyhtäyksenä, jonka päästin, kun en keksinyt, miten sivistyneemmin saisin mahassa kiertävän ilman pihalle. Törkeämpiä tapoja olisin toki keksinyt!)
Vahvin tunne tässä vaiheessa syöpämatkaani on halu ja tarve mennä eteenpäin ja etsiä oma reitti. Olen ehkä vähän väsynytkin, ainakin siihen, etten aina ole päässyt kulkemaan omia polkujani, joten tahtotila löytää se minulle sopivin seuraava etappi on suuri. Tunnen myös kiitollisuutta. Minä saan olla tässä ja elää omannäköistä elämääni.
Kaikki eivät saa. Kannattaa katsoa Yle Areenasta muutama syöpäaiheinen ohjelma. Avec Tastulan jaksossa Lopullinen sovinto on vieraana Marjo-Riitta Karhunen, joka sairastaa levinnyttä rintasyöpää. Tai sairasti. Jaksossa Jälkikirjoitus seurataan Mallun valmistautumista kuolemaan. Kuoleman, edes sen mahdollisuuden edessä minä olen aika sanaton. Mallu ei ole, vaan hänen sanansa toisaalta auttavat ymmärtämään, toisaalta antavat lohtua. Perjantaissakin oli Syöpä-jakso, joka on enää tämän päivän Areenassa. Jaksossa nähty lyhytdokkari Osa äitiä löytyy netistä kuitenkin pidempään. Siinä levinnyttä rintasyöpää sairastava Leena kertoo sairaudestaan.
TT-kuvassa ei näkynyt mitään, joten lähete plastiikkakirurgiaan lähti eteenpäin. Outoa. Puolen vuoden päästä minulla on taas kaksi tissiä (ja makaan sairaslomalla kotona kipeän mahan kanssa). Totuttelen ajatukseen.
Oikeastaan totuttelen eniten ajatukseen siitä, että tähän leikkaukseen tarvitaan katetri. Olen kyllä varsin pöljä, jos tällainen asia on se, jota eniten pyörittelen päässäni. Toisaalta se ei enää tunnu niin isolta jutulta kuin kuukausi sitten, joten edistystä tapahtuu.
En ole tehnyt mitään välitilinpäätöstä sairauteni kanssa. Diagnoosin, leikkauksen, ensimmäisen sytostaattihoidon jne. ensimmäiset vuosipäivät menivät jo. Ehkä osittain syynä on se, että olen pitänyt melko vähän sairaslomia ja oikea elämä, se minun arkeni on vetänyt minua koko ajan (ja kiihtyvässä tahdissa) mukaansa. Ei ole ollut tarvetta miettiä esimerkiksi sitä, että nyt minä siirryn takaisin normaaliin elämääni.
En ole pitänyt vuoden mittaista syöpäretriittiä,
jossa olisin pohtinut sairastamistani ja omaa itseäni.
jossa olisin pohtinut sairastamistani ja omaa itseäni.
Tai ehkä olenkin. Säännöllisen epäsäännöllisesti olen valvonut öitä ja pohtinut elämääni. En kuitenkaan ole tehnyt suuria muutoksia elämääni, vaan ihan niin kuin tähänkin asti olen pyrkinyt tasapainoiseen ja onnelliseen olemiseen. Toki syöpä on välillä tuonut lisähaasteita siihen, kuinka helppoa on päästä kaikessa olemisessaan tasapainoon, mutta mielestäni olen aika taitavasti ottanut sen yhtenä vähän karheana lankana mukaan elämäni kudokseen.
(Kyllä, kirjoitin juuri noin. Ottakaa se vaikka ironisena röyhtäyksenä, jonka päästin, kun en keksinyt, miten sivistyneemmin saisin mahassa kiertävän ilman pihalle. Törkeämpiä tapoja olisin toki keksinyt!)
Vahvin tunne tässä vaiheessa syöpämatkaani on halu ja tarve mennä eteenpäin ja etsiä oma reitti. Olen ehkä vähän väsynytkin, ainakin siihen, etten aina ole päässyt kulkemaan omia polkujani, joten tahtotila löytää se minulle sopivin seuraava etappi on suuri. Tunnen myös kiitollisuutta. Minä saan olla tässä ja elää omannäköistä elämääni.
Kaikki eivät saa. Kannattaa katsoa Yle Areenasta muutama syöpäaiheinen ohjelma. Avec Tastulan jaksossa Lopullinen sovinto on vieraana Marjo-Riitta Karhunen, joka sairastaa levinnyttä rintasyöpää. Tai sairasti. Jaksossa Jälkikirjoitus seurataan Mallun valmistautumista kuolemaan. Kuoleman, edes sen mahdollisuuden edessä minä olen aika sanaton. Mallu ei ole, vaan hänen sanansa toisaalta auttavat ymmärtämään, toisaalta antavat lohtua. Perjantaissakin oli Syöpä-jakso, joka on enää tämän päivän Areenassa. Jaksossa nähty lyhytdokkari Osa äitiä löytyy netistä kuitenkin pidempään. Siinä levinnyttä rintasyöpää sairastava Leena kertoo sairaudestaan.
sunnuntai 23. huhtikuuta 2017
Pelkkää hyvää kuuluu
Mitä ilmeisimmin olen palannut arkeen ja normaaliin syövänjälkeiseen elämään, koska tämä blogi on aika häntäpäässä siinä listalla, mitä kaikkea pitäisi ehtiä tehdä. Nautin siitä, että kaikki on niin normaalia, ja siitä, että yksi entistäkin isompi aikasyöppö arjessani on liikunta.
Nykyään mulla on käytössä kompressiohiha ja -liivit. Välillä tunnen tukehtuvani niihin ja kärsin liivien puristuksen aiheuttamasta päänsärystä. Useimmiten niitä ei edes huomaa. Hyvä niin, koska turvotus tuntuu vähentyneen sekä käsivarressa että rintakehällä. Erittäin keväisellä viikonloppumatkalla Berliiniin hihaa tosin oli mahdoton käyttää hiostuksen takia, mutta ei varmaan tarvitse pelätä, että koko Suomen kesä olisi aurinkoinen, lämmin ja hiostava.
Rintakehän turvotusta helpotti kaikkein eniten punktio. Menin kirurgia tapaamaan sillä oletuksella, että nyt keskustellaan ontelon avausleikkauksesta ym. hardcoresta, mutta homma ratkesikin yhdellä paksulla neulalla. On tuossa rintakehällä vieläkin jokin hieman turvonnut ontelo, mutta kokonaistilanne on miljoonasti parempi, arpea voi taas hieroa ja käsi liikkuu ongelmitta.
Onkologiakin pääsin tapaamaan. Se olikin mielenkiintoinen käynti! Yritin kysellä, voisiko hormonitasoja testata, jotta varmasti tietää, toimiiko Zoladex (=munasarjamurhaaja), ja sain kuulla ohjelmapuheenvuoron siitä, kuinka lapset ovat aina iloinen asia ja koskaan ei voi tietää, mitä elämä tuo tullessaan, kun parisuhteet vaihtuvat ja saattaa haluta perheenlisäystä. En viitsinyt avautua siitä, että minä jos joku tiedän, että elämäntilanteet (ja miehet) vaihtuvat (epäluonnollisen poistuman seurauksena), mutta en silti halua tähän enää yhtään vauvaa keikuttamaan uusperhevenettämme.
Loppuviimein sain kuitenkin lähetteen labraan, reseptin unta parantavaan rohdosvalmisteeseen (ja eikös unenlaatu parantunut saman tien ilman lääkkeitäkin) ja pisteenä i:n päälle luvan alkaa suunnitella rekonstruktiota. Kysyin asiasta lähinnä sen takia, että ajattelin, että nyt tuo rintakehä joka tapauksessa avataan, ja yllätyin, kun lääkäri oli ihan sitä mieltä, että kyllä sen nyt voisi jo tehdä. Olin luullut, että 2-3 vuotta ainakin saan elää yksirintaisena ennen kuin voidaan olettaa, että ei se leviä tai uusi.
Joten juttelin tämänkin aiheen kirurgin kanssa läpi. En ole ihan vielä valmis tämän asian kanssa: haluanko minä tosiaan puolen vuoden päästä leikkaukseen, jossa ulkomuoto taas muuttuu, jonka jälkeen joudun olemaan ainakin kuukauden sairaslomalla ja jonka seurauksena mahani on kipeä vaikka kuinka pitkään. Mutta myös pienempi! Ja mulla olisi taas kaksi rintaa! Huomenna menen TT-kuvaan, ja jos siinä ei näy mitään, voi lääkäri laittaa lähetteen korjausleikkaukseen. Prosessoin tätä vielä, mutta näin jo unta, jossa mulla oli taas kaksi tissiä.
Nykyään mulla on käytössä kompressiohiha ja -liivit. Välillä tunnen tukehtuvani niihin ja kärsin liivien puristuksen aiheuttamasta päänsärystä. Useimmiten niitä ei edes huomaa. Hyvä niin, koska turvotus tuntuu vähentyneen sekä käsivarressa että rintakehällä. Erittäin keväisellä viikonloppumatkalla Berliiniin hihaa tosin oli mahdoton käyttää hiostuksen takia, mutta ei varmaan tarvitse pelätä, että koko Suomen kesä olisi aurinkoinen, lämmin ja hiostava.
Rintakehän turvotusta helpotti kaikkein eniten punktio. Menin kirurgia tapaamaan sillä oletuksella, että nyt keskustellaan ontelon avausleikkauksesta ym. hardcoresta, mutta homma ratkesikin yhdellä paksulla neulalla. On tuossa rintakehällä vieläkin jokin hieman turvonnut ontelo, mutta kokonaistilanne on miljoonasti parempi, arpea voi taas hieroa ja käsi liikkuu ongelmitta.
Onkologiakin pääsin tapaamaan. Se olikin mielenkiintoinen käynti! Yritin kysellä, voisiko hormonitasoja testata, jotta varmasti tietää, toimiiko Zoladex (=munasarjamurhaaja), ja sain kuulla ohjelmapuheenvuoron siitä, kuinka lapset ovat aina iloinen asia ja koskaan ei voi tietää, mitä elämä tuo tullessaan, kun parisuhteet vaihtuvat ja saattaa haluta perheenlisäystä. En viitsinyt avautua siitä, että minä jos joku tiedän, että elämäntilanteet (ja miehet) vaihtuvat (epäluonnollisen poistuman seurauksena), mutta en silti halua tähän enää yhtään vauvaa keikuttamaan uusperhevenettämme.
Loppuviimein sain kuitenkin lähetteen labraan, reseptin unta parantavaan rohdosvalmisteeseen (ja eikös unenlaatu parantunut saman tien ilman lääkkeitäkin) ja pisteenä i:n päälle luvan alkaa suunnitella rekonstruktiota. Kysyin asiasta lähinnä sen takia, että ajattelin, että nyt tuo rintakehä joka tapauksessa avataan, ja yllätyin, kun lääkäri oli ihan sitä mieltä, että kyllä sen nyt voisi jo tehdä. Olin luullut, että 2-3 vuotta ainakin saan elää yksirintaisena ennen kuin voidaan olettaa, että ei se leviä tai uusi.
Joten juttelin tämänkin aiheen kirurgin kanssa läpi. En ole ihan vielä valmis tämän asian kanssa: haluanko minä tosiaan puolen vuoden päästä leikkaukseen, jossa ulkomuoto taas muuttuu, jonka jälkeen joudun olemaan ainakin kuukauden sairaslomalla ja jonka seurauksena mahani on kipeä vaikka kuinka pitkään. Mutta myös pienempi! Ja mulla olisi taas kaksi rintaa! Huomenna menen TT-kuvaan, ja jos siinä ei näy mitään, voi lääkäri laittaa lähetteen korjausleikkaukseen. Prosessoin tätä vielä, mutta näin jo unta, jossa mulla oli taas kaksi tissiä.
tiistai 14. maaliskuuta 2017
Töyssyjä tulee mutta tiellä pysytään
Labratkin olivat ok. Lääkäri varmisti myös sen, minkä jo tiesinkin: mammografiassa ja ultraäänessä ei näkynyt mitään poikkeavaa tai huolestuttavaa. Mitään muuta keskustelusta lääkärin kanssa ei sitten jäänytkään mieleen.
Koska se soitti vastaanottoa edeltävänä iltana kello 17.40, totesi, ettei minua ehditä vastaanottamaan seuraavana päivänä ja pikavauhtia kertoi, että kaikki tulokset ovat kunnossa. Lääkärin mielestä ei varmaan olisi tarvinnut ollenkaan tavata, mutta minä vaadin itselleni uuden ajan. Olen kerännyt koko talven listaa asioista, joista pitäisi puhua lääkärin kanssa, eikä niitä todellakaan selvitetä lyhyessä puhelussa (jonka muuten hoidin auton ratissa ja niin, että kuopus istui vieressä).
Eilen sain ajan maaliskuun loppuun, ja sitten aionkin ihan rauhassa keskustella ainakin unettomuudesta ja mielialanvaihteluista, siitä, voiko niihin vaikuttaa lääkkeiden fiksaamisella, reseptien uusimisesta ja varsinkin mun tissiparasta.
Leikatulla puolella on kaamea, kireä, kuumottava patti, vaikka patti-sana ei teekään minkäänlaista oikeutusta tuolle 7 x 10 cm alueelle, joka nousee parhaina päivinä parin sentin korkeuteen. Ultraava lääkäri sanoi, että rintalihaksen päällä on ontelo, jossa on seroomaa ja muutakin hitusta. Fysioterapeutilla oli käytännönläheisiä ratkaisuja. Nyt mulle on tilattu maailman seksikkäin alusasu eli kompressiorintaliivit. Fasciat on hierottu, jotta nesteet kiertäisivät paremmin - ja kiristyksistä päätellen siellä rinnan ja kainalon alueella olikin jotakin jumia ollut.
Rinta on kuitenkin ennallaan kosketusherkkänä ja ärsyttävänä. Liikkumalla se ei tuosta paremmaksi muutu, ja ultraava lääkäri heitti sellaisenkin mahdollisuuden, että se pitäisi leikata auki. Sen verran ehdittiin lääkärin kanssa puhelimessa puhua, että hän lupasi laittaa lähetteen Kirralle. Todellakin odotan, että joku asiaa paremmin tunteva ehtisi paneutua minun rintaani, koska tämä alkaa vaikuttaa jo elämänlaatuun.
Jotta varmasti joka päivälle riittäisi kiinnostavaa sisältöä, päätti Anita-proteesini käyttäytyä ikävästi lentokoneessa. Siihen tuli ilmakuplia ja se löystyi. Tämä oli jo toinen kerta, joten proteesi meni vaihtoon. Anitalta ehdottivat astetta painavampaa proteesia, mihin päätin suostua, mutta juuri nyt se kaduttaa. Proteesi on ollut käytössä 1,5 päivää ja minun hartiani ovat niin kipeät, että kuljen ajoittain töissäkin ilman liivejä ja proteesia. Kai tähänkin tottuu. Toivottavasti ainakin seuraavaan ulkomaanmatkaan mennessä, niin pääsee uusikin proteesi lentokonetestiin.
Tunnen itseni hirveäksi valittajaksi. Oikeasti pitäisi kiljua riemusta, koska ei ole syöpää. Sehän on mahtava uutinen! Ilman tuota tissiä syöpä varmaan unohtuisikin kokonaan.
Koska se soitti vastaanottoa edeltävänä iltana kello 17.40, totesi, ettei minua ehditä vastaanottamaan seuraavana päivänä ja pikavauhtia kertoi, että kaikki tulokset ovat kunnossa. Lääkärin mielestä ei varmaan olisi tarvinnut ollenkaan tavata, mutta minä vaadin itselleni uuden ajan. Olen kerännyt koko talven listaa asioista, joista pitäisi puhua lääkärin kanssa, eikä niitä todellakaan selvitetä lyhyessä puhelussa (jonka muuten hoidin auton ratissa ja niin, että kuopus istui vieressä).
Eilen sain ajan maaliskuun loppuun, ja sitten aionkin ihan rauhassa keskustella ainakin unettomuudesta ja mielialanvaihteluista, siitä, voiko niihin vaikuttaa lääkkeiden fiksaamisella, reseptien uusimisesta ja varsinkin mun tissiparasta.
Leikatulla puolella on kaamea, kireä, kuumottava patti, vaikka patti-sana ei teekään minkäänlaista oikeutusta tuolle 7 x 10 cm alueelle, joka nousee parhaina päivinä parin sentin korkeuteen. Ultraava lääkäri sanoi, että rintalihaksen päällä on ontelo, jossa on seroomaa ja muutakin hitusta. Fysioterapeutilla oli käytännönläheisiä ratkaisuja. Nyt mulle on tilattu maailman seksikkäin alusasu eli kompressiorintaliivit. Fasciat on hierottu, jotta nesteet kiertäisivät paremmin - ja kiristyksistä päätellen siellä rinnan ja kainalon alueella olikin jotakin jumia ollut.
Rinta on kuitenkin ennallaan kosketusherkkänä ja ärsyttävänä. Liikkumalla se ei tuosta paremmaksi muutu, ja ultraava lääkäri heitti sellaisenkin mahdollisuuden, että se pitäisi leikata auki. Sen verran ehdittiin lääkärin kanssa puhelimessa puhua, että hän lupasi laittaa lähetteen Kirralle. Todellakin odotan, että joku asiaa paremmin tunteva ehtisi paneutua minun rintaani, koska tämä alkaa vaikuttaa jo elämänlaatuun.
Jotta varmasti joka päivälle riittäisi kiinnostavaa sisältöä, päätti Anita-proteesini käyttäytyä ikävästi lentokoneessa. Siihen tuli ilmakuplia ja se löystyi. Tämä oli jo toinen kerta, joten proteesi meni vaihtoon. Anitalta ehdottivat astetta painavampaa proteesia, mihin päätin suostua, mutta juuri nyt se kaduttaa. Proteesi on ollut käytössä 1,5 päivää ja minun hartiani ovat niin kipeät, että kuljen ajoittain töissäkin ilman liivejä ja proteesia. Kai tähänkin tottuu. Toivottavasti ainakin seuraavaan ulkomaanmatkaan mennessä, niin pääsee uusikin proteesi lentokonetestiin.
Tunnen itseni hirveäksi valittajaksi. Oikeasti pitäisi kiljua riemusta, koska ei ole syöpää. Sehän on mahtava uutinen! Ilman tuota tissiä syöpä varmaan unohtuisikin kokonaan.
keskiviikko 1. maaliskuuta 2017
Nähdä New York ja kuolla?
Viime keväänä päätin tehdä bucket listin - eihän sitä koskaan tiedä, jos syöpä leviääkin, niin parempi varautua asiaan tekemällä ennemmin kivoja ja haaveiltuja asioita kuin tylsiä ja arkipäiväisiä. Sain siihen listalleni yhden asian, nimittäin New Yorkin -matkan.
Sanasta miestä, sarvista härkää: matka varattiin syksyllä ja toteutus tapahtui talvilomalla. Sään suhteen oli kyllä onni myötä ja siellä oli ihanan keväinen ilma, 15° C eli T-paitakeli monena päivänä.
Käveltiin satoja kilometrejä, nähtiin pilvenpiirtäjiä alhaalta ja ylhäältä, käytiin kirkossa, musikaalissa ja Apollon Amateur Nightissa, syötiin paljon ja hyvin, ihasteltiin taidetta, ihmeteltiin erilaisia elämäntapoja ja tuhlattiin tolkuttomasti rahaa.
Sanasta miestä, sarvista härkää: matka varattiin syksyllä ja toteutus tapahtui talvilomalla. Sään suhteen oli kyllä onni myötä ja siellä oli ihanan keväinen ilma, 15° C eli T-paitakeli monena päivänä.
Käveltiin satoja kilometrejä, nähtiin pilvenpiirtäjiä alhaalta ja ylhäältä, käytiin kirkossa, musikaalissa ja Apollon Amateur Nightissa, syötiin paljon ja hyvin, ihasteltiin taidetta, ihmeteltiin erilaisia elämäntapoja ja tuhlattiin tolkuttomasti rahaa.
En mä kyllä ihan vielä valmis kuolemaan ole. Eikä ehkä tarvitse sitä pelätäkään. Kävin eilen yksivuotiskontrollissa, siis labrassa, mammografiassa ja ultrassa. Ainakaan mammografiassa ja ultrassa ei näkynyt mitään hälyttävää, ja ensi viikolla koittavaan lääkärin vastaanottoonkin suhtaudun rennosti.
sunnuntai 5. helmikuuta 2017
Hyvää helmikuuta!
Monella tavalla syöpä alkaa olla jo takanapäin. Arki pyörii normaalisti eikä vieläkään väsytä erityisen paljon, vaikka töitä ja harrastuksia riittää. Olen tilanteeseen enemmän kuin tyytyväinen.
Mutta sitten on elämänalueita, joilla elän vieläkin syöpäläisen elämää. Niin kuin nyt vaikka liikunta. Joulu-tammikuun aikana olen opetellut taas liikkumaan pukuhuoneissa peittelemättä itseäni, ja se alkaa sujua jo aika luontevasti. Juuri nyt kuitenkin tuntuu siltä, että pitäisi ehkä vähän peittää tuota arven aluetta, koska se on niin kamalan näköinen, että itsekin säikähdän peilikuvaani. Nesteet ovat keräytyneet pullottavaksi patiksi ja koko rinnan alue on yhtä isoa mustelmaa. En näemmä osaa liikkua niin, ettei turvotusta tulisi. Ärsyttää, näyttää rumalta ja tuntuu epämiellyttävältä. Liikunnasta en aio siltikään luopua. Vihdoin alkaa tuntua siltä, että liikun taas niin paljon kuin haluankin - ja jaksankin jo aika hyvin. Nyt kun liikuntamäärä alkaa olla kohdillaan, on keväällä alkanut painonnousu myös pysähtynyt.
Toinen asia, mikä ei ole palautunut normaaliksi, on tukka. Minulla on aina ollut taipuisa hiuslaatu ja ohuet hiukset ovat lyhyinäkin olleet helpot laittaa. Ei enää. Tukka haluaa kasvaa paksuna ja jäykkänä ihan omaan suuntaansa. Sitä ei taltuta mikään vaha eikä lakka, vaan ainoa keino näyttää edes vähän ihmismäiseltä on pörröttää päätä entisestään hiuspuutereilla ynnä muilla vastaavilla tuotteilla. Sokoksen myyjä houkutteli minut ostamaan Sebastianin hiusvahan, joka on kuulemma aivan mahtava tuote. Toistaiseksi se on toiminut kohtalaisesti tässä pehkossa - mutta hinta oli kyllä sellainen, että jos ei toimisi, niin kävisin heittämässä sen Sokoksen näyteikkunasta läpi.
Ai mindfulness? No joinain päivinä sujuu paremmin ja joinain ei.
Mutta sitten on elämänalueita, joilla elän vieläkin syöpäläisen elämää. Niin kuin nyt vaikka liikunta. Joulu-tammikuun aikana olen opetellut taas liikkumaan pukuhuoneissa peittelemättä itseäni, ja se alkaa sujua jo aika luontevasti. Juuri nyt kuitenkin tuntuu siltä, että pitäisi ehkä vähän peittää tuota arven aluetta, koska se on niin kamalan näköinen, että itsekin säikähdän peilikuvaani. Nesteet ovat keräytyneet pullottavaksi patiksi ja koko rinnan alue on yhtä isoa mustelmaa. En näemmä osaa liikkua niin, ettei turvotusta tulisi. Ärsyttää, näyttää rumalta ja tuntuu epämiellyttävältä. Liikunnasta en aio siltikään luopua. Vihdoin alkaa tuntua siltä, että liikun taas niin paljon kuin haluankin - ja jaksankin jo aika hyvin. Nyt kun liikuntamäärä alkaa olla kohdillaan, on keväällä alkanut painonnousu myös pysähtynyt.
Toinen asia, mikä ei ole palautunut normaaliksi, on tukka. Minulla on aina ollut taipuisa hiuslaatu ja ohuet hiukset ovat lyhyinäkin olleet helpot laittaa. Ei enää. Tukka haluaa kasvaa paksuna ja jäykkänä ihan omaan suuntaansa. Sitä ei taltuta mikään vaha eikä lakka, vaan ainoa keino näyttää edes vähän ihmismäiseltä on pörröttää päätä entisestään hiuspuutereilla ynnä muilla vastaavilla tuotteilla. Sokoksen myyjä houkutteli minut ostamaan Sebastianin hiusvahan, joka on kuulemma aivan mahtava tuote. Toistaiseksi se on toiminut kohtalaisesti tässä pehkossa - mutta hinta oli kyllä sellainen, että jos ei toimisi, niin kävisin heittämässä sen Sokoksen näyteikkunasta läpi.
Ai mindfulness? No joinain päivinä sujuu paremmin ja joinain ei.
sunnuntai 29. tammikuuta 2017
Herkkuhetkiä
Nyt on omakohtaista kokemusta siitä, että salitreeni kasvattaa rintalihaksia. Tai ainakin jokin tuossa rinnan alueella on taas kuntosalilla käynnin jälkeen muuttunut kivikovaksi ja muhkeaksi. Pitkän vesiliikuntaputken jälkeen se oli jo hetken verran parempi; arpikin alkoi jo tuntua tuosta pahkurasta irrallisena. Herceptin-hoitaja laittoi lääkärille viestin, että laittaisi lähetteen fysioterapeutille. Sitä odotellessa keskityn vesijumppaan ja sellaisiin ryhmäliikuntatunteihin, joilla pysytellään erossa punteista.
Muuten kuuluu tavallista arkea. Paitsi niinä päivinä, jolloin tulee suruviesti jostakusta syöpäsiskosta. Niitä tulee niin usein, että ei tätä tautia kovin pitkäksi ajaksi ehdi unohtamaan. Niinä päivinä sitä on aika sanaton.
Mutta kuten näissä piireissä usein sanotaan: yhtenä päivänä meidän täytyy kuolla, mutta muina päivinä saamme elää. Sitä elämistä koetan harrastaa täysillä kaikkina päivinäni. Esimerkiksi sinä päivänä pari viikkoa sitten, kun mies vei minut kaupungille pörräämään ja syömään Finnjäveliin. Se oli hyvä päivä.
Ihana, talvinen ilta!
Jo keittiön tervehdykset saivat hyvälle tuulelle.
Muikkua ja kuhaa.
Perunarieskojen kanssa piimää ja makaronilaatikon kyytipojaksi kaljaa.
Mukuloita maakuopasta ja poroa.
Jälkiruokaosasto. Näistä tykkäsin eniten.
Olipas todella hyvä illallinen, suosittelen kokeilemaan! Konsepti oli hyvin suunniteltu ja kokonaisuus viimeistelty. Ulkomaisille vieraille tällä menulla esittelisi suomalaisen ruokakulttuurin hyvin kattavasti. Viinitkin olivat mainiot. Mies otti kalliimmat viinit, minä halvemmat, mutta eivät todellakaan olleet huonoja ne halvemmatkaan vaihtoehdot.
Eli ei, en ole vieläkään luopunut viinistä, vaikka alkoholi syöpäriskiä lisääkin. Koska haluan nauttia täysillä niistä päivistä, joita minulla jäljellä on!
torstai 12. tammikuuta 2017
Liikunnallinen arkeni
Joululoman jälkeen tuntuu siltä, että elämä on palannut normaaliin uomaansa. Tunnen itseni varsin terveeksi ja elinvoimaiseksi; jopa töitä on mukava tehdä.
Usein lähes unohdan, että tässä jokin syöpäkin oli. Lähes. Tammikuun ensimmäisellä viikolla ihoni vihdoinkin reagoi sädehoitoon. Rintaan ilmestyi punainen läntti, se sellainen silitysraudan polttaman näköinen. Lasten mukaan pigmenttiläiskiäkin on tullut lisää. Kaiken kruunaa jumalaton turvotus, oikea kudosnesteräjähdys. En varsinaisesti osannut odottaa tätä, koska viimeinen sädehoito oli 8.11.
Turvotus johtuu kyllä todennäköisemmin vääränlaisesta treenistä. Enpä arvannut sitäkään, että saisin treenaamalla (yhden) kivikovan rintalihaksen! Olen uinut viime aikoina aika paljon (eli 500-1000 m kerran viikossa) ja se on selvästi vaikuttanut kudosnesteen liikkeisiin. Olen kuitenkin jatkanut sitkeästi sekä vesi- että muutakin liikuntaa, varonut leikattua puolta vähän enemmän ja venytellyt runsaasti. Kai se taas tästä. Eilen lahjoin lapset hieromaan käsivartta. Tulevat fysioterapeutit onnistuivat naksauttamaan pari strangia poikki - kotikonsteilla selviää näemmä vaikka mistä!
Huumorilla selviää siitäkin, että mätkähtää talven ensimmäisellä luistelukerralla persiilleen ja lyö häntäluunsa niin, että vielä viikon perästä asennon vaihtaminen makuullaan ja istuallaan on vaikeaa. Eipähän kiinnitä niin paljon huomiota rinnan ja käden turvotukseen. Treeneistäkin tulee kiinnostavia, kun kättä pitää varoa, mutta alaselälle ei uskalla varata - ei pysty edes juoksemaan tai kunnolla kävelemään!
Siinä ei huumori paljon auta, kun kuulee tuttavasta, joka on saanut rintasyöpädiagnoosin. Ja se perkele on ehtinyt leviämään. Vituttaa ja surettaa tämä tauti. Kiitollisuuttakin tunnen, koska toistaiseksi olen päässyt aika helpolla. Voisi olla niin paljon paskemminkin.
Usein lähes unohdan, että tässä jokin syöpäkin oli. Lähes. Tammikuun ensimmäisellä viikolla ihoni vihdoinkin reagoi sädehoitoon. Rintaan ilmestyi punainen läntti, se sellainen silitysraudan polttaman näköinen. Lasten mukaan pigmenttiläiskiäkin on tullut lisää. Kaiken kruunaa jumalaton turvotus, oikea kudosnesteräjähdys. En varsinaisesti osannut odottaa tätä, koska viimeinen sädehoito oli 8.11.
Turvotus johtuu kyllä todennäköisemmin vääränlaisesta treenistä. Enpä arvannut sitäkään, että saisin treenaamalla (yhden) kivikovan rintalihaksen! Olen uinut viime aikoina aika paljon (eli 500-1000 m kerran viikossa) ja se on selvästi vaikuttanut kudosnesteen liikkeisiin. Olen kuitenkin jatkanut sitkeästi sekä vesi- että muutakin liikuntaa, varonut leikattua puolta vähän enemmän ja venytellyt runsaasti. Kai se taas tästä. Eilen lahjoin lapset hieromaan käsivartta. Tulevat fysioterapeutit onnistuivat naksauttamaan pari strangia poikki - kotikonsteilla selviää näemmä vaikka mistä!
Huumorilla selviää siitäkin, että mätkähtää talven ensimmäisellä luistelukerralla persiilleen ja lyö häntäluunsa niin, että vielä viikon perästä asennon vaihtaminen makuullaan ja istuallaan on vaikeaa. Eipähän kiinnitä niin paljon huomiota rinnan ja käden turvotukseen. Treeneistäkin tulee kiinnostavia, kun kättä pitää varoa, mutta alaselälle ei uskalla varata - ei pysty edes juoksemaan tai kunnolla kävelemään!
Siinä ei huumori paljon auta, kun kuulee tuttavasta, joka on saanut rintasyöpädiagnoosin. Ja se perkele on ehtinyt leviämään. Vituttaa ja surettaa tämä tauti. Kiitollisuuttakin tunnen, koska toistaiseksi olen päässyt aika helpolla. Voisi olla niin paljon paskemminkin.
perjantai 23. joulukuuta 2016
keskiviikko 21. joulukuuta 2016
Tonttu Tohelo vauhdissa
On se ihanaa, kun on ihan uusi talo, niin ei ole remontointihuolia. Paitsi silloin, kun vessan hana alkaa suihkuta vettä perjantai-iltana puoli kahdeltatoista. Nyt tiedän, missä meillä on pääsulku. Osaan paikallistaa vessan hanan omatkin sulut. Ja tiedän, kuinka mukavaa on joulukiireiden keskellä järjestää putkimiestä vaihtamaan hanaa. Tällä hetkellä näyttää kuitenkin siltä, että aatonaattona meille saadaan taas käsienpesumahdollisuus toilettitiloihin.
Yhtään en kyllä jaksaisi tällaisia takaiskuja, joita ei voi ennakoida ja joihin pitää reagoida nopeasti. Eikö nyt todellakaan ole niin, että jos on juuri sairastanut rintasyövän, niin universumi säästää pieniltä murheilta seuraavan vuoden ajan?! Vai pitäisikö minulla nyt olla se asenne, että hei, pikku juttu, kukaan ei kuollut tai ole vakavasti sairas? Pääsen sellaiseen näin jälkeenpäin järkeilemällä, mutta silloin kun sattuu ja tapahtuu, olen v*tutuksesta halkeamaisillani ja valmis joko hakkaamaan lavuaarinkin palasiksi tai ulisemaan lattialla selkä kaarella.
Ja voi olla, että teinkin jälkimmäisen.
Mindfulness-harjoitukset siis jatkuvat. Joinain päivinä paremmalla menestyksellä, joinain päivinä heikkoakin heikommalla. Ehkä sekin on jotakin, että aika vähän jaksan surra rahan menetystä vessanhanan tapauksessa.
Kun on se syöpäkin vielä joka päivässä läsnä. Esimerkiksi sillä tavalla, että odotan vieläkin isovarpaiden kynsien irtoamista. On ollut siinä hilkulla jo kuukausikaupalla. Tai siinä hetkessä, kun peräkkäisinä päivinä raastan leikatun puolen käden sormet verille. Kun ei ole niitä imusolmukkeita, niin ei pitäisi kerätä hirveästi bakteereja verenkiertoon. Mutta minkäs teet, kun kädet osuu vauhdissa seiniin. (Lukiko tuolla jossain mindfulness? Voisin vaikka koittaa rauhoittua?)
Yhtään en kyllä jaksaisi tällaisia takaiskuja, joita ei voi ennakoida ja joihin pitää reagoida nopeasti. Eikö nyt todellakaan ole niin, että jos on juuri sairastanut rintasyövän, niin universumi säästää pieniltä murheilta seuraavan vuoden ajan?! Vai pitäisikö minulla nyt olla se asenne, että hei, pikku juttu, kukaan ei kuollut tai ole vakavasti sairas? Pääsen sellaiseen näin jälkeenpäin järkeilemällä, mutta silloin kun sattuu ja tapahtuu, olen v*tutuksesta halkeamaisillani ja valmis joko hakkaamaan lavuaarinkin palasiksi tai ulisemaan lattialla selkä kaarella.
Ja voi olla, että teinkin jälkimmäisen.
Mindfulness-harjoitukset siis jatkuvat. Joinain päivinä paremmalla menestyksellä, joinain päivinä heikkoakin heikommalla. Ehkä sekin on jotakin, että aika vähän jaksan surra rahan menetystä vessanhanan tapauksessa.
Kun on se syöpäkin vielä joka päivässä läsnä. Esimerkiksi sillä tavalla, että odotan vieläkin isovarpaiden kynsien irtoamista. On ollut siinä hilkulla jo kuukausikaupalla. Tai siinä hetkessä, kun peräkkäisinä päivinä raastan leikatun puolen käden sormet verille. Kun ei ole niitä imusolmukkeita, niin ei pitäisi kerätä hirveästi bakteereja verenkiertoon. Mutta minkäs teet, kun kädet osuu vauhdissa seiniin. (Lukiko tuolla jossain mindfulness? Voisin vaikka koittaa rauhoittua?)
Peukalon rikoin leipää leikatessa. En leipäveitsellä, koska sellaista osaan varoa.
Oli niin kovaa leipää, että sen kuori viilsi peukkuun neljä syvää haavaa.
Valmiiksi viipaloitu paahtoleipä voisi sopia mulle parhaiten.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)