sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Hyvää helmikuuta!

Monella tavalla syöpä alkaa olla jo takanapäin. Arki pyörii normaalisti eikä vieläkään väsytä erityisen paljon, vaikka töitä ja harrastuksia riittää. Olen tilanteeseen enemmän kuin tyytyväinen.

Mutta sitten on elämänalueita, joilla elän vieläkin syöpäläisen elämää. Niin kuin nyt vaikka liikunta. Joulu-tammikuun aikana olen opetellut taas liikkumaan pukuhuoneissa peittelemättä itseäni, ja se alkaa sujua jo aika luontevasti. Juuri nyt kuitenkin tuntuu siltä, että pitäisi ehkä vähän peittää tuota arven aluetta, koska se on niin kamalan näköinen, että itsekin säikähdän peilikuvaani. Nesteet ovat keräytyneet pullottavaksi patiksi ja koko rinnan alue on yhtä isoa mustelmaa. En näemmä osaa liikkua niin, ettei turvotusta tulisi. Ärsyttää, näyttää rumalta ja tuntuu epämiellyttävältä. Liikunnasta en aio siltikään luopua. Vihdoin alkaa tuntua siltä, että liikun taas niin paljon kuin haluankin - ja jaksankin jo aika hyvin. Nyt kun liikuntamäärä alkaa olla kohdillaan, on keväällä alkanut painonnousu myös pysähtynyt.

Toinen asia, mikä ei ole palautunut normaaliksi, on tukka. Minulla on aina ollut taipuisa hiuslaatu ja ohuet hiukset ovat lyhyinäkin olleet helpot laittaa. Ei enää. Tukka haluaa kasvaa paksuna ja jäykkänä ihan omaan suuntaansa. Sitä ei taltuta mikään vaha eikä lakka, vaan ainoa keino näyttää edes vähän ihmismäiseltä on pörröttää päätä entisestään hiuspuutereilla ynnä muilla vastaavilla tuotteilla. Sokoksen myyjä houkutteli minut ostamaan Sebastianin hiusvahan, joka on kuulemma aivan mahtava tuote. Toistaiseksi se on toiminut kohtalaisesti tässä pehkossa - mutta hinta oli kyllä sellainen, että jos ei toimisi, niin kävisin heittämässä sen Sokoksen näyteikkunasta läpi.

Ai mindfulness? No joinain päivinä sujuu paremmin ja joinain ei.