sunnuntai 1. syyskuuta 2019

Elämää pelon kanssa

3,5 vuotta diagnoosista. Elämä on monella tapaa palannut vanhoihin uomiinsa: jaksan liikkua ja tehdä työtä, eksemestaani sujahtaa kurkusta alas samalla kuin D-vitamiini, keskityn yleensä ihan muihin asioihin kuin syövän pohtimiseen.

Toki joskus lenkin sijasta joudun valitsemaan pilateksen, koska polvia särkee, mutta kuulemani mukaan niin käy muillekin keski-ikäisille. Luultavasti jopa unettomuus vaivaisi joka tapauksessa, koska vaihdevuodet alkaisivat kuitenkin ihan minä vuonna hyvänsä.

Joskus uni katoaa, kun pyörittelee työasioita päässään aamuyöstä, mutta joskus unettomuus liittyy suoraan syöpään. Esimerkiksi kun löydät illalla juuri ennen nukkumaanmenoa rinnasta pienen kyhmyn. Silloin ajatukset pyörivät tuntikausia suunnilleen tätä rataa:

"Mutta tämähän on terve rinta, ei se voi olla syöpää! Se on varmaan pienennysarven liikakasvua. Toisaalta juuri tältä se tuntui edelliselläkin kerralla, ja silloin se oli valtava syöpäkasvain. Onkohan se uusi syöpä vai onkohan se vanha nyt levinnyt joka puolelle? En mä sitten saanutkaan kovin montaa tervettä vuotta. Ei hitto, parisuhdekin on ollut niin kovilla, ja nyt me on saatu homma jotenkin takaisin raiteilleen. Tätä se ei kyllä enää kestä. En nyt haluaisi taas jäädä sairaslomille. Tai pystynköhän mä edes tekemään töitä, jos se on nyt levinnyt. Kuinkakohan pitkään me pystytään asumaan tässä?"

Ja niin edelleen. Tuntikausia.

Se patti tutkittiin jo monta kuukautta sitten eikä se ainakaan silloin herättänyt lääkärien huolta. Silti rintoja kopeloidessani havahdun aina välillä tähän samaan ajatusketjuun. Samoin jokainen päänsärky on metastaasi aivoissa ja flunssan alku herättää pelon keuhkolevinneisyydestä.

Voi kun voisi pyyhkäistä tämän tunteen syrjään ja nauraa omille irrationaalisille peloilleen. Valitettavasti vaan on niin, että hormonipositiivinen syöpä usein piileksii elimistössä vuosikausia. Syöpäsiskot saavat jatkuvasti leviämisuutisia, ja välillä tuntuu siltä, että pelaan jotain peliä, jossa väistelen ja pakenen väistämätöntä, joka saa minut jossakin vaiheessa kuitenkin kiinni. Omat oireet on otettava vakavasti, koska jonain päivänä saattaa olla minun vuoroni.

Silti haluan luottaa tulevaisuuteen ja siihen, että juuri minä saan elää satavuotiaaksi. En anna pelon halvaannuttaa minua tai vallata ajatuksiani koko ajaksi. Istutan omenapuun ja nautin siitä nyt.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti