keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Tonttu Tohelo vauhdissa

On se ihanaa, kun on ihan uusi talo, niin ei ole remontointihuolia. Paitsi silloin, kun vessan hana alkaa suihkuta vettä perjantai-iltana puoli kahdeltatoista. Nyt tiedän, missä meillä on pääsulku. Osaan paikallistaa vessan hanan omatkin sulut. Ja tiedän, kuinka mukavaa on joulukiireiden keskellä järjestää putkimiestä vaihtamaan hanaa. Tällä hetkellä näyttää kuitenkin siltä, että aatonaattona meille saadaan taas käsienpesumahdollisuus toilettitiloihin.

Yhtään en kyllä jaksaisi tällaisia takaiskuja, joita ei voi ennakoida ja joihin pitää reagoida nopeasti. Eikö nyt todellakaan ole niin, että jos on juuri sairastanut rintasyövän, niin universumi säästää pieniltä murheilta seuraavan vuoden ajan?! Vai pitäisikö minulla nyt olla se asenne, että hei, pikku juttu, kukaan ei kuollut tai ole vakavasti sairas? Pääsen sellaiseen näin jälkeenpäin järkeilemällä, mutta silloin kun sattuu ja tapahtuu, olen v*tutuksesta halkeamaisillani ja valmis joko hakkaamaan lavuaarinkin palasiksi tai ulisemaan lattialla selkä kaarella.

Ja voi olla, että teinkin jälkimmäisen.

Mindfulness-harjoitukset siis jatkuvat. Joinain päivinä paremmalla menestyksellä, joinain päivinä heikkoakin heikommalla. Ehkä sekin on jotakin, että aika vähän jaksan surra rahan menetystä vessanhanan tapauksessa.

Kun on se syöpäkin vielä joka päivässä läsnä. Esimerkiksi sillä tavalla, että odotan vieläkin isovarpaiden kynsien irtoamista. On ollut siinä hilkulla jo kuukausikaupalla. Tai siinä hetkessä, kun peräkkäisinä päivinä raastan leikatun puolen käden sormet verille. Kun ei ole niitä imusolmukkeita, niin ei pitäisi kerätä hirveästi bakteereja verenkiertoon. Mutta minkäs teet, kun kädet osuu vauhdissa seiniin. (Lukiko tuolla jossain mindfulness? Voisin vaikka koittaa rauhoittua?)

Peukalon rikoin leipää leikatessa. En leipäveitsellä, koska sellaista osaan varoa.
Oli niin kovaa leipää, että sen kuori viilsi peukkuun neljä syvää haavaa.
Valmiiksi viipaloitu paahtoleipä voisi sopia mulle parhaiten.

perjantai 9. joulukuuta 2016

Hengähdyshetket

Pidän lounastauon joka päivä. Ennen siirtymistä yhdestä työtehtävästä toiseen katselen hetken ympäri työhuonetta ripottelemiani inspiraatiokortteja. Ostin joulukuuksi itselleni bussilipun. Kun ei tarvitse keskittyä ajamiseen, ehtii välillä uppoutua naistenlehteen tai kuunnella Spotifysta lempibiisiä kymmenen kertaa putkeen.

Koska kiire tuppaa tulemaan ja tavallisilla voimavaroilla varustettu ihminen väsymään. Töitä riittää. Yleensä ottaen työni on kiinnostavaa ja ihanaa, mutta ei se kyllä tekemällä lopu. Vapaa-ajan haluaisin täyttää liikunnalla, lukemisella, ystävien tapaamisella ja joulujärjestelyillä. Vapaisiin tunteihin täytyy kuitenkin mahduttaa myös lasten harrastuskauden päätösmeiningit (pianokonsertit, taekwondon vyökoe, pikkujoulut jne.), koulun diskot (osaan täytyy vain kuljettaa, osassa seistä valvojana), veljentytöt ristiäiset ja vaikka mitä nikkarointia (sekä kirjaimellisessa että vähemmän kirjaimellisessa merkityksessä). Lopputulemana on se, että työpäivän ja teininkuljetuskeikan välissä hoidan jouluostoksia hiki päässä. Mikä saattaa johtaa siihen, että ostan Ikeasta ihan vääränlaisen lipaston joululahjaksi ja kahden päivän päästä kuljetan entistä hikisempänä ja hermostuneempana sen takaisin sinne.

Onko arki aina ollut näin kiireistä? Eikö mulla riitä jaksaminen samaan kuin aiempina vuosina? Vai yritänkö tehdä tavallista enemmän, oikein kerätä elämänsisältöä nyt, kun "vihdoinkin jaksan ja ehdin"?

Harjoittelen hetkeen pysähtymistä. Yhtenä aamuna minulla onkin aikaa venytellä puoli tuntia ennen työpäivän alkua. Jonain päivänä en ehdi pysähtyä ennen iltayhdeksää, mutta sitten keitän kupillisen teetä ja tuijotan kynttilän liekkiä. (Tunnin verran. Apaattisesti. Kunnes siirryn sänkyyn tuijottamaan silmäluomieni sisäpuolta.)

Ja joinain iltoina nautin paniikinomaisista paketointitalkoista, joissa kääritään kaksikymmentä pakettia kolmessakymmenessä minuutissa. Tai toisina iltoina iloitsen siitä, että väsynyt teini lopettaa vääntämisen ja kaivautuu ihan yhtä väsyneen äidin kainaloon sohvalle.

Voihan se olla niinkin, että tällaisilla huuhaa-korteilla luon itselleni lisää paineita.

torstai 1. joulukuuta 2016

Voi epäreiluus!

Olen aina ollut sellainen vähän tuulella käyvä; elämäni on aina ollut nopeassa tahdissa vaihtuvia nousuja ja laskuja tasaisen käynnin sijaan. Tuntuu, että tämä ominaisuus on viimeisen vuoden aikana vain voimistunut. Taas on koettu mahtavia onnistumisen hetkiä töissä, ihana tumisveckoslutet Münchenissa ja auvoisaa joulun odotusta - mutta myös repiviä riitoja ja muita murheen alhoja. 

Sellainen asia, joka suorastaan kiskaisee syvään alakuloon, on syöpäsiskojen rivien harveneminen. Sitä tapahtuu ensinnäkin aivan liian usein. Harva se kuukausi kuuluu suruviesti. Erityisen epäreilulta sellainen viesti tuntuu, kun syöpä vie nopeasti ihmisen, jolla on pieniä lapsia. 

Ehkä tämän elämän tarkoitus on oppia elämään jokainen päivä niin kuin se olisi viimeinen. On ainakin tullut selväksi, että minulla ei ole paljoa sananvaltaa siinä, milloin se viimeinen päivä tulee - joten parempi nauttia niistä päivistä, jotka saan.