Sytostaattien muisto haalentuu sitä mukaa, kun sivuoireet menevät ohi. Pahoinvointia kesti tälläkin kertaa vajaan viikon verran. Paha maku pysyi suussa vähän pidempään. Kynnet näyttävät entistä kamalammilta, mutta ovat pysyneet paikoillaan. Toistaiseksi. Isovarpaiden kynnet ovat arat, ja onnistuin iskemään oikean ukkovarpaan tuoliin niin, että se näyttää ja tuntuu siltä, että irtoaminen on enemmän kuin todennäköistä. Vatsa toimii kohtuullisesti. Paino nousi monta kiloa, mutta turvotus on jo vähenemään päin. Hiukset eivät ole vieläkään lähteneet kokonaan. Päinvastoin, näyttää siltä, että uutta karvaa pukkaa jo, ja se on selvästi tummempaa kuin vauvantukka, jota kasvatin kesän ajan. Vasemman käden suonet ovat ottaneet asiakseen kertoa, että eivät tykkää sytostaateista, ja käsivartta onkin kiristänyt pahimmillaan kämmenselästä kainaloon saakka. Kaiken kaikkiaan kuitenkin tuntuu siltä, että olen saamassa normaalin elämäni ja itseni takaisin.
Vietin viikon Keski-Suomessa. Nautin sukulaisten seurasta, kesälomasta ja aurinkoisesta säästä sekä kulttuuritarjonnasta - visiitti Mänttään oli ehdottoman kannattava! Käväisin Joensuussakin pikaisesti tapaamassa hyvää ystävää, joka on vastikään muuttanut sinne. Mutta pakko oli palata kotiin ja arkeen, koska tämän viikon lopulle minulle oli ohjelmoitu kovin rintasyöpähenkisiä aktiviteetteja.
Keskiviikkona kävin sydämen gammakuvauksessa. Viime kertahan ei mennyt niin kovin mukavasti. Tällä kertaa sain ihan päinvastaisen ja todella positiivisen kokemuksen: vasemmasta kyynärtaipeesta otettiin ensin verinäyte ja sitten saatiin kanyyli siihen ensimmäisellä kerralla ilman mitään ongelmia. Olin aamun ensimmäinen tutkittava ja pääsin siksi tutkimukseen reilusti etuajassa, ja mukavalla hoitajalla oli aikaa jutella kanssani pitkään.
Torstaina kävin tietokonetomografiassa, ja uskokaa tai älkää, siihen samaan kyynärtaipeeseen saatiin taas kanyyli kiinni! Kyllä mulla vaan on hyvät suonet - eipä olisi ennen arvannut, että sellainen asia voi tuottaa näinkin suurta iloa! Tässäkin tutkimuksessa sain tosi mukavan hoitajan. Kaiken kaikkiaan ihana juttu, että nämä ihmiset ovat selvästi löytäneet oman alansa. Toivottavasti itse olen edes puoleksi näin vakuuttava omassa opettajuudessani.
Perjantaina eli tänään kävin ensin fysioterapiassa, missä käteni todettiin oikein hyvässä kunnossa olevaksi. Sen jälkeen koitti viikon jännittävin hetki eli uusintaleikkauksen suunnittelu kirurgin kanssa. Leikkauspäivä on vasta 22.8. mutta ilmeisesti juuri nyt oli kirurgilla hyvin suunnitteluaikaa. Ja sehän sopi, koska niin oli minullakin! Eipä tällä käynnillä mitään uutta sinänsä tullut: oikeasta rinnasta on poistettava loputkin. Sovittiin, että vasentakin fiksaillaan. Kirurgi oli ensin sitä mieltä, että hän jättää vasemman rinnan entiselleen, mikä oli etukäteen suurin pelkoni. Perustelin siinä sitten, että en yhtään haluaisi elää paria vuotta niin, että toisella puolella ei ole rintaa lainkaan ja toisella puolella roikkuu H-kupin hiekkasäkki. Kirurgi tarkisti, ehditäänkö tervettä rintaa pienentää leikkauspäivänä, ja jee, sille on aikaa!
Maaliskuussa minusta tuntui ihan mahdottomalta ajatus, että oikea rinta poistettaisiin kokonaan. Nyt olen huhtikuusta ja jälkitarkastuksesta alkaen totutellut ajatukseen siitä, että se on pakko tehdä, eikä se enää erityisen kamalalta tunnu. Surettaa tietenkin, varsinkin kun olen ollut niin tyytyväinen pienempään tissiin, mutta terveys tulee ennen tissejä. Keväällä en halunnut myöskään pienentää vasenta rintaa. Viisi kuukautta pienemmän rinnan kanssa on kuitenkin kääntänyt pääni. Rakastan rintaa, jonka kanssa voi liikkua vapaasti ja joka on ilman liivejäkin mukavannäköinen ja -tuntuinen. Pienihän se ei ole vieläkään, vaan juuri sopiva ja oman oloinen. Vasemmasta tulee suurin piirtein samanlainen, vaikka onhan pienennys aina vähän eri asia kuin puolen rinnan amputointi. (Juujuu! Niin lukee sairauskertomuksessa, ja siltä se myös näyttääkin!) Suurin syy siihen, miksi haluan pienennyksen, on kuitenkin terveydellinen. Isot rinnat ovat vuosien varrella aiheuttaneet niin paljon niskajumia, päänsärkyä ja asentovirheitä, etten halua edes testata, mitä aiheuttaa se, että toiselle puolelle kroppaa jätetään kilon punnus, kun toisella puolella ei ole mitään.
Lääkäri muistutti, että nännistä menee sitten tunto. Olen minä sen ymmärtänyt, ja se oli yksi syy, miksi en halunnut pienennystä viime keväänä. Surettaa se vieläkin, mutta valitsen mieluummin tunnottoman nännin kuin elämän Quasimodona. Olen aina ollut ja olen vieläkin sitä mieltä, että tärkein sukupuolielin on aivot. Niiden avulla uskon myös löytäväni uusia herkkiä alueita nännien puutosta korvaamaan.
Huomenna aion viedä vanhat tissini lenkille. Helsingissä juostaan Twilight Run, Syöpäsäätiötä tukeva juoksutapahtuma. Itse vain kävelytän tissejäni 5 km. Kunto riittäisi juoksuunkin, mutta haluan säästää varpaankynsiä. Esiinnyn pinkissä paidassa. Tulkaa bongaamaan ja kannustamaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti