Sunnuntai-iltana oli vähän melankolinen olo (lue: paruin vaikka kuinka pitkään miehen kainalossa) ja uni tuli huonosti, mutta ihan hirveää jännitystä en enää tälle toiselle leikkauskerralle onnistunut luomaan. Pakkasin mukaan sellaiset jutut, jotka tiesin olennaisiksi, eli kevyttä luettavaa, evästä ja kuulokkeet Netflixin katselua varten. En pakannut villasukkia eikä mitään pesuaineita, koska ei siellä suihkuun pääse kuitenkaan - eikä päässytkään.
Saapumisaika oli 7.00, mutta siitäkään en ottanut stressiä. Viimeksi taisin olla paikalla jo kahtakymmentä vaille, mutta nyt viisi yli oli ihan hyvä. Ei tarvinnut niin pitkään odotella leikkaukseen pääsyä! Muistan paljon paremmin leikkaussalinkin tapahtumat ennen nukutusaineen humahdusta. Tällä kertaa en myöskään heräillyt heräämössä useaan otteeseen, vaan olin heti skarppina. Siihen oli kyllä hyvä syykin: hirveä vessahätä. Pyysin tunnin sisällä alusastiaa neljään kertaan ja joka kerta luulin tulleeni valmiiksi. Viimeisen kerran jälkeen pääsin onneksi osastolle, missä sain käydä asioillani ergonomisesti toimivammassa asennossa.
Keväällä minulla oli koko leikkauspäivän ihan kauhea nälkä. Tällä kertaa söin jo edellisenä iltana vähän varastoon enkä tuntenut nälkää sairaalassa oikeastaan ollenkaan. Ensin lueskelin Kodin Kuvalehteä, ja kun sain Netflixin ja Downton Abbeyn auki, sainkin jo mustikkakeittoa eteeni.
Onnistuin ottamaan päivällä pienet torkutkin, ja päiväunien, hyvän dekkarin ja toimivan nettiyhteyden voimin selvisin iltapalaan asti. Sairaalan iltapala ei ollut kovin runsas, mutta minä olin varautunut. Omenalla, pähkinöillä ja suklaalla. Selvisin oikein hyvin. Yöhoitaja kysyi myöhemmin illalla, olisiko vielä nälkä. No eihän mulla enää ollut! Missä olit puoli vuotta sitten?!
Sain taas eloani ilahduttamaan dreenit, tällä kertaa molemmille puolille. Kyllä oli kivaa kuljeskella pitkin osastoa tällaisia erilaisia ostoskasseja kuljetellen. Ihan joululta tuntui, kun lupasivat, että vasemman (eli terveen) puolen dreeni voidaan ottaa pois jo tänään. Oikealla puolella saan roikottaa tuota pussukkaa vielä viikon tai vajaan, ja nyt jo ensimmäisen päivän aikana olen kompastellut siihen. Tästä tulee taas mukavaa.
Jotta mukavaa riittäisi vielä dreenin poiston jälkeenkin, saan tällä kertaa pistää itseäni Klexane-pistoksia kymmenen päivän ajan. Niiden tarkoitus olisi ehkäistä veritulppia. Tämä pistäminen hirvitti minua etukäteen eniten, mutta niin vain sen täräytin mahaläskeihini pari tuntia sitten. Ei hirvitä enää.
Nyt pitäisi sitten opetella elämään tämän yhden tissin kanssa. Ihan hyvältä se näyttää, vaikka toki pieneltä verrattuna entiseen. Ei se silti pieni ole, vaan aika sopiva. Luulen, että sekin alkaa tuntua pian omalta. Miehellä kestää luultavasti pidempään opettelu. Tuo tissitön puoli voi aiheuttaa suurempia sopeutumisvaikeuksia. Katsellaan. (Nimenomaan. Katsellaan niin pitkään että alkaa näyttää hyvältä.)
Ja vähän ehkä vääristelin totuutta, kun sanoin olevani sairaslomalla. Tänään on riittänyt energiaa niin, että kun pääsin sairaalasta kotiin, tein pari tuntia töitäkin. Kiireisimpiä alta pois - jos sitten loppuviikon sairastaisi vaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti