Carpe diem, gilla läget & other shit

On tällainen syöpä kyllä melkoinen mielen-, parisuhteen- ja elämänmyllerrys. Aina välillä sitä herää ihmettelemään, että ihanko oikeasti se olen nyt minä, joka elää tätä läpi. Koko homma tuntuu tosi-tv:ltä tai liveroolipeliltä, johon minut on heitetty. Katsokaa nyt kaikki, miten se selviää tästä!

Eikä tästä oikein voi selvitä kuin päivä kerrallaan. Toki minua ohjaavat tässä sairastamisessakin sellaiset jalot ajatukset, että arkea pyritään elämään melko normaalisti, lapset saavat elää ihan tavallista elämää ja minä myös pidän hanakasti kiinni normaalin elämäni kulmista, työstä, liikunnasta ja kuorosta.

Ei elämä kuitenkaan enää ihan normaalia ole. En voi sille mitään, että sairastamisella on esimerkiksi fyysiset seurauksensa. Vaikka olenkin päässyt toistaiseksi helpolla sytostaattien kanssa, on se nyt vaan niin, että väsymys tulee paljon nopeammin kuin aikaisemmin ja heti hoidon jälkeen on turha haaveilla muusta kuin kevyestä liikunnasta. Lämmönnousua pitää tarkkailla ja bakteereita pitää välttää ja nenän limakalvojen kuivumisen takia sieraimiaan saa rasvata jatkuvasti ja joskus vaan pitää elää sen kanssa, että uni ei tule silloin kuin pitäisi (vaan ihan väärään aikaan). Mikä tahansa päivä saattaa olla vähän huonompi kuin toivoit - ja toisaalta ihan jokainen päivä saattaa yllättää ihanuudellaan! Minä olen monena päivänä tullut niin onnelliseksi keväästä! Miten voisin olla alakuloinen, miten mikään voi olla huonosti, kun aurinko lämmittää ja valkovuokot kukkivat?

Parisuhteessa ja perheessä vakava sairastuminen pyöräyttää kuulemma usein käyntiin työnjakopohdinnat. Ilmeisesti monessa perheessä miehen on pakko ottaa aiempaa suurempi vastuu arjen pyörittämisestä vaimon sairastumisen myötä. Meillä ei ole varsinaisesti näin. Mies on aina hoitanut oman osuutensa (jos ei vähän minunkin!) lasten-, talouden- ja puutarhanhoidosta. Lisäksi hän on rakentanut taloa, mitä minä en ole osannut samassa suhteessa tehdä. Yhtäkkiä olemme tilanteessa, jossa minä en pysty samoihin suorituksiin kuin aikaisemmin. Minulla on ihan suoraan sanottuna huono omatunto siitä, että en pysty osallistumaan rakentamiseen edes siinä määrin kuin tähän asti, tai siitä, että puutarhatyöt jäävät miehen ja lasten harteille.

Ja sitten toisaalta koen huonoa omaatuntoa siitä, että en osaa vain höllätä! Miksi en vain laita itseäni ja omaa vointiani etusijalle? (Siksikö, että muuten liikaa kaatuisi lasten niskaan? Minun on pakko vähän katsoa, että mies ei siirrä kaikkea minulta suoraan lapsille!)

Eli kyllä meilläkin työt jaetaan uudelleen. Minulle pikkulusikalla ja muille kaivinkoneen kauhalla.

Yritän muistuttaa itseäni, että turha minun on kantaa huonoa omaatuntoa. Käynhän minä töissäkin! Leikkauksen jälkeen pidin kuukauden sairaslomaa, ensimmäisen sytostaattihoidon yhteydessä kolme päivää ja toisen kerran jälkeen kaksi päivää. Pitäisi muistaa sekin, että aika moni ei jaksa käydä töissä tämänkään vertaa. Vaikka olen yrittänyt tehdä töitä niin kevyesti kuin mahdollista, vievät ne kuitenkin ison osan minun energiaani. (Ja antavat myös; olisin varmaan sohvaan liimautunut masentunut lahna, jos ei olisi aamulla pakko nousta töihin!)

Osaisinpa olla itselleni armollinen! Minä hoidan työni kunnialla, en ole ihan vapaamatkustaja kotonakaan, käyn läpi fyysisesti rankkoja syöpähoitoja ja prosessoin tätä asiaa niin, että pää höyryää. Miksei minulle riitä tämäkään?

Töissä olen kuitenkin osannut ottaa aiempaa lunkimmin tänä keväänä. Ei ole hetkauttanut YT:t eikä sekään, että esimies ilmoitti, että työsopimusta ei vakinaistetakaan (vaikka piti). Tänä aamuna viimeksi tästä puhuin kollegalle ja vielä ajattelin, että onneksi on edes jokin työ.

Ilmeisesti universumi odotti vain sitä, että tyydyn osaani ja opin nauttimaan siitä, mitä saan, koska palkinto tuli saman tien. Heti tuon keskustelun jälkeen sain sähköpostia, että kyllä se toistaiseksi voimassa oleva työsopimus onkin ihan ajankohtainen, ja iltapäivällä se työsopimus oli jo kädessäni.

Jatkan hetkessä elämistä ja keskityn nauttimaan tästä ihanasta kesäisestä viikonlopusta.