Voi epäreiluus!

Olen aina ollut sellainen vähän tuulella käyvä; elämäni on aina ollut nopeassa tahdissa vaihtuvia nousuja ja laskuja tasaisen käynnin sijaan. Tuntuu, että tämä ominaisuus on viimeisen vuoden aikana vain voimistunut. Taas on koettu mahtavia onnistumisen hetkiä töissä, ihana tumisveckoslutet Münchenissa ja auvoisaa joulun odotusta - mutta myös repiviä riitoja ja muita murheen alhoja. 

Sellainen asia, joka suorastaan kiskaisee syvään alakuloon, on syöpäsiskojen rivien harveneminen. Sitä tapahtuu ensinnäkin aivan liian usein. Harva se kuukausi kuuluu suruviesti. Erityisen epäreilulta sellainen viesti tuntuu, kun syöpä vie nopeasti ihmisen, jolla on pieniä lapsia. 

Ehkä tämän elämän tarkoitus on oppia elämään jokainen päivä niin kuin se olisi viimeinen. On ainakin tullut selväksi, että minulla ei ole paljoa sananvaltaa siinä, milloin se viimeinen päivä tulee - joten parempi nauttia niistä päivistä, jotka saan.