Koska kiire tuppaa tulemaan ja tavallisilla voimavaroilla varustettu ihminen väsymään. Töitä riittää. Yleensä ottaen työni on kiinnostavaa ja ihanaa, mutta ei se kyllä tekemällä lopu. Vapaa-ajan haluaisin täyttää liikunnalla, lukemisella, ystävien tapaamisella ja joulujärjestelyillä. Vapaisiin tunteihin täytyy kuitenkin mahduttaa myös lasten harrastuskauden päätösmeiningit (pianokonsertit, taekwondon vyökoe, pikkujoulut jne.), koulun diskot (osaan täytyy vain kuljettaa, osassa seistä valvojana), veljentytöt ristiäiset ja vaikka mitä nikkarointia (sekä kirjaimellisessa että vähemmän kirjaimellisessa merkityksessä). Lopputulemana on se, että työpäivän ja teininkuljetuskeikan välissä hoidan jouluostoksia hiki päässä. Mikä saattaa johtaa siihen, että ostan Ikeasta ihan vääränlaisen lipaston joululahjaksi ja kahden päivän päästä kuljetan entistä hikisempänä ja hermostuneempana sen takaisin sinne.
Onko arki aina ollut näin kiireistä? Eikö mulla riitä jaksaminen samaan kuin aiempina vuosina? Vai yritänkö tehdä tavallista enemmän, oikein kerätä elämänsisältöä nyt, kun "vihdoinkin jaksan ja ehdin"?
Harjoittelen hetkeen pysähtymistä. Yhtenä aamuna minulla onkin aikaa venytellä puoli tuntia ennen työpäivän alkua. Jonain päivänä en ehdi pysähtyä ennen iltayhdeksää, mutta sitten keitän kupillisen teetä ja tuijotan kynttilän liekkiä. (Tunnin verran. Apaattisesti. Kunnes siirryn sänkyyn tuijottamaan silmäluomieni sisäpuolta.)
Ja joinain iltoina nautin paniikinomaisista paketointitalkoista, joissa kääritään kaksikymmentä pakettia kolmessakymmenessä minuutissa. Tai toisina iltoina iloitsen siitä, että väsynyt teini lopettaa vääntämisen ja kaivautuu ihan yhtä väsyneen äidin kainaloon sohvalle.
Voihan se olla niinkin, että tällaisilla huuhaa-korteilla luon itselleni lisää paineita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti