Yhtään ei olisi tarvinnut stressata tämän päivän ensimmäistä sytostaattihoitoa. Kaikki meni oppikirjan mukaisesti. Kanyylille löytyi hyvä paikka kämmenselästä, Herceptin-piikki iskettiin reiteen ilman ongelmia, doketakseli valutettiin suoneen vauhdilla 1,5 tunnissa.
Eikä mitään ikäviä oireita ole vielä näkynyt. Toki olen kovassa kortisonikännissä, mutta ei tullut edes hoidon aikana selkäkipuja, mikä olisi ollut melko tavanomaista ja minun selälläni hyvinkin odotettavissa olevaa. Tänään voin siis mitä parhaiten! Olen jaksanut käydä Hulluilla päivillä ja Kevätmessuilla ja kävelylenkillä. Nukkumaan ajattelin kyllä mennä aikaisin, koska tässä on nyt kolme viiden tunnin yötä takana. Huomenna pitäisi jaksaa kiinnostavaan koulutukseen, fysioterapeutille, pistättämään Neulasta (=valkosolun kasvutekijä) ja illalla vielä teatteriin. Aion edetä kohta kerrallaan, mutta syön tuota kortisonia vielä huomennakin, joten suunnitelman pitäisi olla täysin mahdollinen.
Tämän päivän hoitaja (joka on siis minun hoitajani kaikki hoitokerrat) oli sitä paitsi ihana: rauhallinen, kokenut, taitava ja turvallinen. Se jos mikä oli balsamia haavoihin sen gammakuvauksen jälkeen. Toki olin silloin itsekin väsynyt työaamun ja odottamisen jälkeen, mutta siinä kanyylinlaittotilanteessa tunsin itseni jotenkin todella avuttomaksi. Ensimmäinen hoitaja, joka sitä yritti laittaa, oli heti aluksi todella epävarma ja hermostunut. Silti ojensin käteni kiltisti, koska niinhän siinä pitää tehdä ja minun hyväksenihän se on. Enkä tuntenut omaakaan oloani mitenkään varmaksi ja turvalliseksi. Jokainen epäonnistunut yritys kasvatti sitä avuttomuutta: tässä mun on nyt pakko istua ja tuntea, kuinka suonet repeilee. Vaihtoehtoja ei ole.
Ensimmäistä kertaa tuli sellainen olo, että en vittu halua. Pitäkää tunkkinne. Totta kai sen olon pitää sisällään ja hammasta purren jatkaa, ja onneksi siinä hommassa saa puristella kättään nyrkkiin! Olisin kyllä halunnut olla siinä tilanteessa sellainen kuin yleensä noissa hoitotilanteissa olen: aktiivinen, vahva, oma-alotteinen ja reipas. Tällä kertaa ei vain onnistunut. Olin alistunut ja surkea. Tuskinpa oli kuitenkaan vika kerta, joten siihenkin oloon on totuttava. Aina ei vaan voi olla asenne ja motivaatio kohdillaan. Kai se riittää, että jälkeenpäin kokoaa itsensä ja jatkaa kohti uusia syöpäseikkailuja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti