Onko tämä yksityisasia?

Enpäs olisi arvannut, että jo tässä vaiheessa sairautta pääsen kokemaan tahdottoman objektin roolin - mutta itse asiassa se taitaa olla hyvinkin tavallista. Esimerkin vain pitää olla tarpeeksi raju, jotta ymmärtää itse joutuneensa moiseen rooliin.

Minä olen itse halunnut kontrolloida sitä, kenelle kerron syövästäni, miten ja kuinka paljon. Ihan suoraan sanottuna otti päähän, kun molemmat vanhempani kertoivat uutisen saman tien eteenpäin omille sisaruksilleen. Äitiltä sentään tuli viesti, että hän kertoi nyt niille ja niille. Isä ei edes informoinut, vaan huomasin tiedon levinneen, kun sain Facebook-viestin sedän vaimolta, joka kertoi kuulleensa syövästä tädiltäni. Tässä kohtaa ajattelin kuitenkin, että olisihan niille joka tapauksessa jossain vaiheessa kerrottu.

Eilen meinasi kuitenkin katketa verisuoni päästä. Olimme miehen kanssa viinitastingissa miehen ystävän luona. Meillä on viininmaisteluporukka, joka kokoontuu parin kuukauden välein. Alun perin he ovat miehen ystäviä. Tastingin jälkeen taksia odotellessa kävimme seuraavan keskustelun:
Minä: Olipa jännä olla tuolla ihan normaalisti, ihan kuin ei mitään syöpää olisikaan.
Mies: Niin. Vaikka ne kyllä kaikki tietää.
Minä: Siis mitä?
Mies: Niin kun mä kerroin niille.
Minä: Ai jaa. No olipa outoa ettei kukaan sanonut mitään.
Mies: Niin ku mä sanoin että eivät sano mitään.
Minä: ---

Olen yhä hämmentynyt. Siis onko tämä syöpä vähän samanlainen sairaus kuin Touretten syndrooma, että muiden ihmisten on helpompi kohdata minut ja ymmärtää, jos he tietävät sairaudesta etukäteen? Itse olen sitä mieltä, että on vähän eri asia huudella jörnitäänmummojasaatanaperkele kuin olla kyvytön nostamaan oikealla kädellä 3 kg painavampia asioita. Muutenhan tämä ei ulospäin näykään - jos ei sitten ole aiemmin katsellut tissejäni erityisen tarkkaan ja tee sitä nyt uudestaan.

Vai onko minusta tullut jotenkin kyvytön itse päättämään kenelle kerrotaan, milloin ja miten? Koska itse en pidä itseäni tahdottomana potilaana, vaan ihan normaalijärkisenä ja yhtä lailla harkintakykyisenä kuin tähänkin asti. (En sano, että harkintakyky olisi koskaan ollut hyvä, mutta ei se mihinkään ole muuttunut!) Minä haluan kontrolloida sitä, kuka tietää ja mitä tietää!

Ymmärrän kyllä sen, että monella on tarve käsitellä tätä asiaa muiden kanssa - ja sellaisesta kertomisesta en kyllä mieltäni pitkäksi aikaa jaksa pahoittaa. Moni on myös kysynyt, saako kertoa ja kenen kanssa saa puhua. Minun kanssa voi siis keskustella näistä asioista ihan normaalisti! Epäilen kuitenkin, että mies ei aio viiniystäviensä kanssa tätä käsitellä. Kokipahan vaan tarpeelliseksi kertoa, että jos käyttäydyn oudosti, niin se johtuu sitten tästä.

Ei muuten oikeasti todellakaan johdu! Jos käyttäydyn oudosti, niin se johtuu siitä, että sellainen minä aina olen ollut! En purskahtele itkuun tai sylje lasiin syövän takia - enkä edes juo itseäni räkäkänniin sen vuoksi (vaikka sen ne ehkä ovat jo huomanneetkin). Syöpä ei tee minusta avutonta yksilöä, joka ei itse pysty huolehtimaan asioistaan tai tekemään päätöksiä.

Mutta jollain tapaa yhteistä omaisuutta syöpä minusta tekee: kaikilla on mielipide ja minusta keskustellaan, kun en itse ole läsnä. Kyllähän ihmiset aina juoruilevat, mutta nyt on niin iso juoru, että korvia vähän kuumottaa välillä. Tänään olen miettinyt sitä, että kyllähän tämä vähitellen vuotaa eteenpäin, ja kohta en enää voi tietää, kuka tietää ja kuka ei. Vielä haluan pitää kiinni yksityisyyteni rippeistä kynsin hampain, mutta vähitellen alkaa tuntua siltä, että ainoa tapa kontrolloida tätä, on leväyttää asia kaikille julki. En vaan tiedä, pystynkö vielä, olenko tarpeeksi vahva siihen. Ainahan sitä pyrkii kulkemaan pystypäin omaa tietään, mutta kyllä se joskus vaatii vähän enemmän pokkaa kuin joskus toiste.