Every challenge along the way with courage I will face

Oon levulla 10 - ja se kertookin aika paljon viime aikojen tekemisistäni. Lauantaina kävin poistattamassa dreenin ja määräsin lapset töihin automatkan ajaksi, siis keräämään pokepalloja pokestopeilta, joiden ohi ajetaan. Ilman dreeniä olen jaksanut käydä vielä pidemmillä pokelenkeillä. Kiitos Sakari, joka vuonna 1999 oli kymmenvuotias, tuli yökylään ja halusi ehdottomasti katsoa aamulla Pokemonia. Ilman jonkinlaista kosketusta pokemoheihin tämä peli olisi todennäköisesti jäänyt lataamatta.

Tällä viikolla olen myös virkistänyt sosiaalista elämääni eli käynyt kaupungilla kahvittelemassa. Ihotautilääkärilläkin kävin. Ei tullut uusia diagnooseja, mutta sain mukaani reseptejä, joista voin valita, kun seuraavan kerran on tarvis. Tänä aamuna kävin punktiossa. Oli vähän pakko. Paikalle, jossa vielä viikko sitten ei ollut tissiä, oli kasvanut tissinomainen, hölskyvä alue. Viimeinen niitti oli se, että eilen aamulla kävin ostamassa Marks & Spenceriltä proteesiliivit, joiden ympärysmitta oli hieman väljä. Kun iltapäivällä puin ne päälleni, oli ympärysmitta liiankin kireä! Keväällä punktiot olivat ihan läpihuutojuttuja: paksu neula ei tuntunut yhtään missään, koska koko tissi oli aivan puuduksissa. Nyt oli toisin. En pyörtynyt enkä tarvinnut kipulääkitystä, mutta syvähengitys oli ihan paikallaan. Tulipahan kokeiltua, ja tulee varmaan kokeiltua toisenkin kerran, koska verimöhnää kertyi 110 ml.

Päivittäin olen katsonut tissejäni peilistä. Vasen on hyvä. Oikeasti niin hieno. Ihan kuin olisin 20-vuotias jälleen, paitsi ei mulla ollut silloinkaan noin paljon painovoimaa uhmaavia tissejä. Oikealla puolella arpi on aika hurja, mutta oikeastaan sekin puoli on ihan ok. (No okei, siinä arven toisessa päässä on muumioitunut päästäinen. Keskellä lattanaa rintaa on omituinen mötikkä. Sitä lukuun ottamatta se on ok. Mutta enhän mä nyt voi valittaa, että saatana, jätitte tuohon tommosen rotan, jos toinen rinta on hyvin fiksattu ja syöpä on poissa ja tähän todennäköisesti jossakin vaiheessa tulossa vielä uusi rinta. Vai voinko?) Hirveän nopeasti siihenkin tottuu, että ei sitä tissiä enää ole. Vanuproteesin kanssa näytän ihan normaalilta. Paitsi mahasta. Se näyttää jättimäiseltä.

En kyllä ihan ymmärrä tuota pömppöäni, kun olen kuitenkin liikkunut paljon, syönyt suht terveellisesti ja ainakin tällä hetkellä vatsan toimimattomuus on sytoaikaan liittyvää historiaa. Jos se on sitten hormonilääkityksen syytä, että maha ei pienene. Kyllähän yksi Zoladex ja tieto siitä, että huomenna aloitan Exemestanin, noin paljon vaikuttavat, vai mitä? Tai ehkä vatsani kehitti pikaisen suojakalvon Klexane-iskuja vastaan? Onneksi nekin ovat melkein ohi! Opettelin pistämään myös Pokemon-tunnarin ja Whitney Houstonin tahdissa, mutta eipä tuo musiikin vaihtelu tehnyt itse operaatiosta sen miellyttävämpää.

Ps. Otsikko viittaa esim. sellaiseen haastavaan tilanteeseen, että kääntyilevässä autossa yrität saada kiinniä Jynxiä, jolla on kova combat power. 18 palloa meni perkele.

Gotta catch 'em all!

En minä malta asettua vain sairastamaan! Siihen nähden, että olin muutama päivä sitten leikkauksessa, tunnen itseni varsin energiseksi. Virtaa on riittänyt puuhastella kotona vaikka mitä, ja eilen piti lähteä ihan autolla liikenteeseen. Laittoivat nimittäin tiistaina mulle tekstarin Syöpäklinikalta, että olisi lääkäri keskiviikkona kello 9. Spitaalisen naamavärkin takia nääs. Paha vain, että leprani on kokenut ihmeparantumisen ja näytän jälleen ihmiseltä ihan ilman pakkelikerrostakin. Kävin silti näyttämässä naamaa ja kuvailemassa oireet pahimmillaan. Lääkäri oli sitä mieltä, että reagoin Herceptiniin tällä lailla ja laittoi lähetteen ihotautilääkärille lääkityksen löytämistä varten. Viikon päästähän tuo diagnoosi varmistuu, kun on seuraava Herceptin-pistosaika.

Meilahdesta oli lyhyt matka ajella töihin viemään sairaslomatodistusta ja hakemaan uutta työpuhelinta. Olenko sanonut tai siis kuinka monta kertaa olen jo hehkuttanut, että työnkuvaani rukattiin? Tänä lukuvuonna opetan tosi vähän ja teen pääasiassa verkkopedagogin töitä. Vanha epä-älykäs työpuhelimeni ei oikein sopinut uuteen työnkuvaani ja eilen sain käydä hakemassa itselleni tuliterän iPhonen. Latasin siihen saman tien Pokemon Gon (koska oma puhelimeni on kieltäytynyt pokemoniaalisesta yhteistyöstä) ja ryhdyin täysin ammatillisista syistä tutkimaan pelin maailmaa.

Olen siis käynyt pitkähköillä kävelylenkeilläkin tällä viikolla. Se oli kyllä suunnitelmissa joka tapauksessa, ajattelin jo aiemmin että tällä kertaa en anna kävelykunnon repsahtaa yhtään. Pokemonien metsästäminen on vain antanut hyvää lisäbuustia tälle kuntoilutavoitteelle.

Ihan hauska pelihän se on, ja hyvä liikuttamaan! Itse olen tarkastellut paljolti sitä, miten helppokäyttöinen peli on ja millainen sen palkitsemisjärjestelmä on. Hyvin on tällainen keski-ikäinen ja vähän pelaava tätikin päässyt kärryille pelin ideasta (ja lapset ovat auttaneet innokkaasti ymmärtämään enemmän), ja peli antaa mulle jatkuvasti mitaleja ja badgeja erilaisista saavutuksista. Tällaisenaan tätä ei koulumaailmassa voi käyttää kuin liikuttamiseen, mutta parin vuoden päästä on varmaan paljon alustoja, joille voi rakentaa omia opetuspelejä, ja ehkä silloin niissä hyödynnetään myös lisättyä todellisuutta näppärästi. Tästä kun saisi parhaat puolet (jännitys, palkinnot, nopea eteneminen, kiinnostavat hahmot) siirrettyä sujuvasti myös opetuspelien maailmaan!

Olen minä vähän muitakin töitä tehnyt. Välillä on niin epämukava olo (kipua leikkausalueella, dreeni painaa, liivit kiristää jne.), että on pakko tehdä jotakin, joka saa ajatukset pois fyysisestä olosta. Työt ovat toistaiseksi toimineet. Ja kyllä minä ehdin myös lukea! Downton Abbeyn katsoin Netflixissä loppuun jo! Kaiken kaikkiaan mulla on kuitenkin paljon vähemmän hankala olo kuin puoli vuotta sitten. Pääsen kävelylle, jaksan touhuta ja suihkussakin on oikeastaan ihan ilo käydä. Could be worse - I know it.

Pistän ne Klexanetkin lähes rutiinilla jo. Lähes. Homma menee niin, että hyräilen puoliääneen trololo-laulua, kun pistän piikin napaläskiin hitaasti mutta varmasti. 11-vuotiaana suunnittelin joko lääkärin tai sairaanhoitajan uraa. Varmaan parempi, että en päätynyt sille alalle. Voisivat olla potilaat kummissaan, kun hoitaja aina rokotusta antaessaan kajauttaisi trololololollololollololooloo!

Jäähyväiset tisseille

Täällä sitä taas ollaan, sairaslomalla meinaan. Eilen sain heittää hyvästit tisseilleni tai ainakin isolle osalle niitä.

Sunnuntai-iltana oli vähän melankolinen olo (lue: paruin vaikka kuinka pitkään miehen kainalossa) ja uni tuli huonosti, mutta ihan hirveää jännitystä en enää tälle toiselle leikkauskerralle onnistunut luomaan. Pakkasin mukaan sellaiset jutut, jotka tiesin olennaisiksi, eli kevyttä luettavaa, evästä ja kuulokkeet Netflixin katselua varten. En pakannut villasukkia eikä mitään pesuaineita, koska ei siellä suihkuun pääse kuitenkaan - eikä päässytkään.

Saapumisaika oli 7.00, mutta siitäkään en ottanut stressiä. Viimeksi taisin olla paikalla jo kahtakymmentä vaille, mutta nyt viisi yli oli ihan hyvä. Ei tarvinnut niin pitkään odotella leikkaukseen pääsyä! Muistan paljon paremmin leikkaussalinkin tapahtumat ennen nukutusaineen humahdusta. Tällä kertaa en myöskään heräillyt heräämössä useaan otteeseen, vaan olin heti skarppina. Siihen oli kyllä hyvä syykin: hirveä vessahätä. Pyysin tunnin sisällä alusastiaa neljään kertaan ja joka kerta luulin tulleeni valmiiksi. Viimeisen kerran jälkeen pääsin onneksi osastolle, missä sain käydä asioillani ergonomisesti toimivammassa asennossa.

Keväällä minulla oli koko leikkauspäivän ihan kauhea nälkä. Tällä kertaa söin jo edellisenä iltana vähän varastoon enkä tuntenut nälkää sairaalassa oikeastaan ollenkaan. Ensin lueskelin Kodin Kuvalehteä, ja kun sain Netflixin ja Downton Abbeyn auki, sainkin jo mustikkakeittoa eteeni.

Onnistuin ottamaan päivällä pienet torkutkin, ja päiväunien, hyvän dekkarin ja toimivan nettiyhteyden voimin selvisin iltapalaan asti. Sairaalan iltapala ei ollut kovin runsas, mutta minä olin varautunut. Omenalla, pähkinöillä ja suklaalla. Selvisin oikein hyvin. Yöhoitaja kysyi myöhemmin illalla, olisiko vielä nälkä. No eihän mulla enää ollut! Missä olit puoli vuotta sitten?!

Sain taas eloani ilahduttamaan dreenit, tällä kertaa molemmille puolille. Kyllä oli kivaa kuljeskella pitkin osastoa tällaisia erilaisia ostoskasseja kuljetellen. Ihan joululta tuntui, kun lupasivat, että vasemman (eli terveen) puolen dreeni voidaan ottaa pois jo tänään. Oikealla puolella saan roikottaa tuota pussukkaa vielä viikon tai vajaan, ja nyt jo ensimmäisen päivän aikana olen kompastellut siihen. Tästä tulee taas mukavaa. 

Jotta mukavaa riittäisi vielä dreenin poiston jälkeenkin, saan tällä kertaa pistää itseäni Klexane-pistoksia kymmenen päivän ajan. Niiden tarkoitus olisi ehkäistä veritulppia. Tämä pistäminen hirvitti minua etukäteen eniten, mutta niin vain sen täräytin mahaläskeihini pari tuntia sitten. Ei hirvitä enää. 

Nyt pitäisi sitten opetella elämään tämän yhden tissin kanssa. Ihan hyvältä se näyttää, vaikka toki pieneltä verrattuna entiseen. Ei se silti pieni ole, vaan aika sopiva. Luulen, että sekin alkaa tuntua pian omalta. Miehellä kestää luultavasti pidempään opettelu. Tuo tissitön puoli voi aiheuttaa suurempia sopeutumisvaikeuksia. Katsellaan. (Nimenomaan. Katsellaan niin pitkään että alkaa näyttää hyvältä.)

Ja vähän ehkä vääristelin totuutta, kun sanoin olevani sairaslomalla. Tänään on riittänyt energiaa niin, että kun pääsin sairaalasta kotiin, tein pari tuntia töitäkin. Kiireisimpiä alta pois - jos sitten loppuviikon sairastaisi vaan.

Epikriisin päivitys

Olipas niin kiireiset kaksi viikkoa, että viime kerralla en muistanut ja sitten en edes ehtinyt kertoa tarkemmin kaikkien viimeaikaisten tutkimusten tuloksista. Korjataan siis tilanne.

Ensimmäisenä kävin sydämen gammakuvauksessa. Kuulemma sydän voi hyvin, ja hyvä niin, niin pääsin jatkamaan Herceptin-pistoksissa käymistä. Tämän viikon maanantaina oli ensimmäinen kerta tauon jälkeen, ja siinäpä vasta oli nopea proseduuri. Piti vaihtaa toimipaikkaa työpäivän keskellä, ja siinä välissä käväisin Syöpäklinikalla. Viivyin parkkihallissa 35 minuuttia. Kuulemma jatkossa ei tarvitse odotella, vaan voin kävellä toimenpidehuoneeseen suoraan sisään, joten ensi kerralla tavoitteena on selvitä alle 30 minuutilla ja pienemmällä parkkimaksulla.

Tietokonetomografiassakin kaikki oli ok. Tosin keväällä minulla oli mennyt jotenkin ohi, että TT- kuvassa oli näkynyt maksassa jokin muutos, joka ei vaikuta pahanlaatuiselta. Siellä se kuitenkin vieläkin on, mikä on itse asiassa hyvä asia, koska jos se olisi etäpesäke, sytostaatit olisivat todennäköisesti pienentäneet sitä. Mutta koska veroeuroni ovat tälle yhteiskunnalle tärkeitä tulevinakin vuosina, sain lähetteen maksan ultraääneen, jossa kävin tiistaina. Varjoaineesta ja armottomasta tutkimuspöydällä vääntelehtimisestä huolimatta minua ja maksaani ei saatu sellaiseen asentoon, että pahkuraani olisi saatu sen tarkemmin tutkittua. Pääsen vielä magneettikuvaankin varmistamaan tämän jutun, mutta en jaksa uskoa, että se olisi mitään kummempaa, enkä varsinkaan aio ottaa asiasta mitään stressiä juuri nyt. (Tästäkin reissusta selvisin muuten alle tunnin parkkiajalla - uskomattoman tehokas Syöpäklinikka!)

Torstaina kävin omalla terveysasemallani ihkaensimmäistä kertaa. Ja sain ihan ensimmäistä kertaa Zoladex-piikin. Ihkuihana juttu se vasta olikin! Tiedättehän sellaisen kuulakärkikynän varasäiliön, joka on kärjestä vähän kapeampi? Sen kärjen paksuinen on Xoladex-neula! Todellakin hirvitti etukäteen, mitä tästä oikein tulee, mutta onneksi on myös paksusti mahaläskiä. Neula upposi sinne kevyesti, ja vaikka se ei ihanalta tuntunutkaan, oli se nopeasti ohi. Sängyn reunaa puristamalla ja syvään hengittelemällä selvisin tästäkin. Ainakaan vielä en ole havainnut vaihdevuosioireita, mutta ehtiihän niitä tulla - viimeistään sitten, kun eksemestaanilääkitys kahden viikon päästä alkaa.

Eilen laitoin taas työt sellaiseen pakettiin, että voin jäädä muutamaksi viikoksi sairaslomalle. Nyt otan rennosti tämän viikonlopun, eli urheilen varastoon, katson ainoan kotona olevan lapsen kanssa Amélien ja syön paljon herkkuja, jotta jaksan maanantain koko päivän paaston. Pääsen leikkaukseen heti kello kahdeksalta, joten saapumisaika on 7.00. Pitänee nukkuakin vähän varastoon ennen edeltävää yötä, koska vaikka nyt ei jännitä, ei uni varmaankaan tule ihan heti sunnuntain ja maanantain välisenä yönä.

Kiireisen viikon kuulumiset

Tämän viikon olen ollut ihan yksinäni, enkä todellakaan muista, milloin viimeksi olisin kokonaisen viikon asustellut vain itseni seurassa. Iltaisin olen saanut puhelimeeni kuvia merestä, satamista ja saarista. Kateeksi käy. Niin paljon, että katselin äsken ensimmäisen kerran olympialaisia ja purjehdusta!

Pitkäksi ei aika kuitenkaan ole käynyt. Työt alkoivat virallisesti torstaina, mutta varauduin kohta alkavaan sairaslomaan ja aloitin jo maanantaina. Työnantaja oli järjestänyt kivan töihinpaluuyllätyksen: ensi viikolla alkavat YT-neuvottelut. Luottamusmiestä vailla olevan oppilaitoksen opettajayhdistyksen varapuheenjohtajana olen saanut tästäkin vähän lisäharrastusta päiviini ja iltoihini. Olin myös tehnyt pitkän listan erilaisista hommista, joita halusin viikon aikana ehtiä tehdä. Ihan kaikkea en ehtinyt, mutta aika paljon.

Pihamuurin peltikatteen maalaamiseen meni monta iltaa, mutta siitä tuli varsin hieno. Kädestäni ei tullut. Fysioterapeutin kanssa viime tapaamisella mietittiin, että käsihän alkaa olla täysin kunnossa. Ei muuten ole enää! Näinköhän on, että meikäläisen kädellä ei enää koskaan tehdä raskaampia remonttihommia? Kuntoutan käsivartta minkä ehdin ja toivon parasta. Aidasta siirryin kevyempään maalausprojektiin. Testasin kalkkimaalia takkahuoneen sohvapöytään. Oli kyllä juuri niin helppoa kuin kaikissa DIY-blogeissa kerrotaan, ja lopputuloskin on ihan ok. Mitähän mies sanoo väristä?

Kirsikkapuukin oli täynnään kypsiä kirsikoita, jotka päätin poimia ja säilöä. Se ei ollutkaan ihan niin läpihuutojuttu kuin kuvittelin. Johan siihen poimimiseenkin meni tuntikausia, kun niitä kirsikoita tuli 10 litraa. Viime vuonna ei saatu kirsikan kirsikkaa, joten tänä keväänä kiedoin puun räksäverkkoihin - kyllä kannatti! Keitin kahdesta litrasta hilloa ja kaksi litraa laitoin muhimaan likööriksi. Litran verran meni jäätelöön ja yksi litra piirakkaan, jonka vein töihin. Mitä ihmettä teen lopuilla kirsikoilla, jotka odottavat jääkaapissa?

Tällä viikolla olen nähnyt myös ystäviä, sekä sovitusti että sattumalta. Ihanaa on ollut tavata ihmisiä, joita en ole tavannut pitkiin aikoihin, mutta joiden kanssa keskustelu antaa positiivista energiaa. Ihan mahtavaa sekin, että kohta mulla on kolme viikkoa, joiden aikana ainakaan työt eivät häiritse sosiaalista elämää - dreeni saattaa vähän häiritä.

Ensi viikolla pitää saada työt sellaiseen pakettiin, että kolmen viikon poissaoloni ei haittaa muiden hommia. Ensi viikolla saan myös taas Herceptin-pistoksen - CEFien aikana sitä ei anneta. Ensi torstaille on varattu myös ensimmäisen Zoladexin pistoaika. Se on kuukauden välein vatsanahan alle pistettävä implantaatti, joka sammuttaa munasarjojen toiminnan - ja aloittaa vaihdevuodet. Ihania juttuja siis tiedossa!

Eikä tämä nyt tähänkään asti pelkästään ihanaa ystävien tapaamista ja innostavaa töiden aloitusta ole ollut. Jo alkukesästä sytostaatit puhkaisivat vanhan silmienympärysihottuman. Tai ajattelin, että sitä samaa se on, kun lääkärikään ei osannut sanoa muuta - vaikka ensimmäistä kertaa ihottuma oli tulipunaista näppylää. Ihan viime päivinä ihottuma on levinnyt suun seudulle, ja minä olen ruvennut epäilemään, että se onkin vanha tuttavani ruusufinni. Tai ehkä ihan uudet tuttavat perioraalidermitiitti ja periokulaaridermitiitti yhtä aikaa. Pitäis varmaan tavata sellainen lääkäri, joka osaisi erottaa nämä toisistaan, mutta katselen nyt vielä hetken, josko näppylät rauhottuisivat itsestään.

Kaikkea ei jaksa odottaa. Rupesi niin paljon ketuttamaan kahden millimetrin pituiset silmäripset, että kävin ostamassa Talikan ripsiseerumia. En uskaltanut ottaa värjäävää vaihtoehtoa, kun kaikki, mitä silmien lähelle laittaa, tuntuu ärsyttävän ihottumaa, mutta jos tuo kosteuttava vaihtoehto edes vähän kiillottaisi ripsiä ja nopeuttaisi kasvua.

Kesäloman viimeinen viikonloppu

Mulla ja peruseskarilaisella on paljon yhteistä. Me molemmat opetellaan, mikä päivä nyt on. Koko tämän viikon olen ollut ihan väärissä päivissä ja vasta hirveällä pähkäilyllä selvittänyt oikean viikonpäivän. Paha vaan, että ensi torstaina minä en mene eskariin, vaan töihin, missä käsittääkseni pitää olla aika hyvin kartalla viikonpäivistä ja jopa kellonajoista.

Eilen oli lauantai ja sen tunnistin siitä, että aamupäivällä meillä storhandlattiin, niin kuin ei-kesäloma-aikanakin. Ostosreissu osui lauantaihin siksi, että mies ja nuoriso lähtevät huomenna viikoksi purjehtimaan ja tarvitsevat ruokaa. Minä en pääse mukaan merelle, mutta pääsinpäs kuitenkin osallistumaan sillä tavalla, että sain maksaa ruokakaupassa. Reilua, vai mitä!

Iltapäivällä lähdin isolle kirkolle. Tai miten sen nyt ottaa, kirkot, joita näin, olivat pienempiä ja viralliselta nimeltään kai kappeleita jokainen. Jäin meinaan bussista Ruoholahdessa ja kävelin Hietaniemen hautausmaan läpi Hietarannalle. Tässä on kohta 20 vuotta asuttu pääkaupunkiseudulla ja suunniteltu tällaista päiväkävelyä kaikki vuodet. Mutta hyvällä suunnittelulla asiat toteutuvat ennemmin tai myöhemmin.

Hietarannasta kävin hakemassa Twilight Run -juoksunumeroni ja T-paitani. Sitten jatkoin lähipuistoon Sisko-piknikille ja hakemaan toisen, vielä hienomman, T-paidan. Kuvassa näkyy lähtötunnelmia ja voi verrata oranssia ja punaista T-paitaa. Tapahtuma oli mukava, ei mikään megaluokan urheilujuhla, vaan juuri sopivasti ihmisiä ja menoa ja meininkiä. Vielä mukavampaa oli tavata livenä siskoja. Kiitos teille kivoista keskustelutuokioista!

Tissi(t) pois vaan!

Sytostaattien muisto haalentuu sitä mukaa, kun sivuoireet menevät ohi. Pahoinvointia kesti tälläkin kertaa vajaan viikon verran. Paha maku pysyi suussa vähän pidempään. Kynnet näyttävät entistä kamalammilta, mutta ovat pysyneet paikoillaan. Toistaiseksi. Isovarpaiden kynnet ovat arat, ja onnistuin iskemään oikean ukkovarpaan tuoliin niin, että se näyttää ja tuntuu siltä, että irtoaminen on enemmän kuin todennäköistä. Vatsa toimii kohtuullisesti. Paino nousi monta kiloa, mutta turvotus on jo vähenemään päin. Hiukset eivät ole vieläkään lähteneet kokonaan. Päinvastoin, näyttää siltä, että uutta karvaa pukkaa jo, ja se on selvästi tummempaa kuin vauvantukka, jota kasvatin kesän ajan. Vasemman käden suonet ovat ottaneet asiakseen kertoa, että eivät tykkää sytostaateista, ja käsivartta onkin kiristänyt pahimmillaan kämmenselästä kainaloon saakka. Kaiken kaikkiaan kuitenkin tuntuu siltä, että olen saamassa normaalin elämäni ja itseni takaisin.

Vietin viikon Keski-Suomessa. Nautin sukulaisten seurasta, kesälomasta ja aurinkoisesta säästä sekä kulttuuritarjonnasta - visiitti Mänttään oli ehdottoman kannattava! Käväisin Joensuussakin pikaisesti tapaamassa hyvää ystävää, joka on vastikään muuttanut sinne. Mutta pakko oli palata kotiin ja arkeen, koska tämän viikon lopulle minulle oli ohjelmoitu kovin rintasyöpähenkisiä aktiviteetteja.

Keskiviikkona kävin sydämen gammakuvauksessa. Viime kertahan ei mennyt niin kovin mukavasti. Tällä kertaa sain ihan päinvastaisen ja todella positiivisen kokemuksen: vasemmasta kyynärtaipeesta otettiin ensin verinäyte ja sitten saatiin kanyyli siihen ensimmäisellä kerralla ilman mitään ongelmia. Olin aamun ensimmäinen tutkittava ja pääsin siksi tutkimukseen reilusti etuajassa, ja mukavalla hoitajalla oli aikaa jutella kanssani pitkään.

Torstaina kävin tietokonetomografiassa, ja uskokaa tai älkää, siihen samaan kyynärtaipeeseen saatiin taas kanyyli kiinni! Kyllä mulla vaan on hyvät suonet - eipä olisi ennen arvannut, että sellainen asia voi tuottaa näinkin suurta iloa! Tässäkin tutkimuksessa sain tosi mukavan hoitajan. Kaiken kaikkiaan ihana juttu, että nämä ihmiset ovat selvästi löytäneet oman alansa. Toivottavasti itse olen edes puoleksi näin vakuuttava omassa opettajuudessani.

Perjantaina eli tänään kävin ensin fysioterapiassa, missä käteni todettiin oikein hyvässä kunnossa olevaksi. Sen jälkeen koitti viikon jännittävin hetki eli uusintaleikkauksen suunnittelu kirurgin kanssa. Leikkauspäivä on vasta 22.8. mutta ilmeisesti juuri nyt oli kirurgilla hyvin suunnitteluaikaa. Ja sehän sopi, koska niin oli minullakin! Eipä tällä käynnillä mitään uutta sinänsä tullut: oikeasta rinnasta on poistettava loputkin. Sovittiin, että vasentakin fiksaillaan. Kirurgi oli ensin sitä mieltä, että hän jättää vasemman rinnan entiselleen, mikä oli etukäteen suurin pelkoni. Perustelin siinä sitten, että en yhtään haluaisi elää paria vuotta niin, että toisella puolella ei ole rintaa lainkaan ja toisella puolella roikkuu H-kupin hiekkasäkki. Kirurgi tarkisti, ehditäänkö tervettä rintaa pienentää leikkauspäivänä, ja jee, sille on aikaa!

Maaliskuussa minusta tuntui ihan mahdottomalta ajatus, että oikea rinta poistettaisiin kokonaan. Nyt olen huhtikuusta ja jälkitarkastuksesta alkaen totutellut ajatukseen siitä, että se on pakko tehdä, eikä se enää erityisen kamalalta tunnu. Surettaa tietenkin, varsinkin kun olen ollut niin tyytyväinen pienempään tissiin, mutta terveys tulee ennen tissejä. Keväällä en halunnut myöskään pienentää vasenta rintaa. Viisi kuukautta pienemmän rinnan kanssa on kuitenkin kääntänyt pääni. Rakastan rintaa, jonka kanssa voi liikkua vapaasti ja joka on ilman liivejäkin mukavannäköinen ja -tuntuinen. Pienihän se ei ole vieläkään, vaan juuri sopiva ja oman oloinen. Vasemmasta tulee suurin piirtein samanlainen, vaikka onhan pienennys aina vähän eri asia kuin puolen rinnan amputointi. (Juujuu! Niin lukee sairauskertomuksessa, ja siltä se myös näyttääkin!) Suurin syy siihen, miksi haluan pienennyksen, on kuitenkin terveydellinen. Isot rinnat ovat vuosien varrella aiheuttaneet niin paljon niskajumia, päänsärkyä ja asentovirheitä, etten halua edes testata, mitä aiheuttaa se, että toiselle puolelle kroppaa jätetään kilon punnus, kun toisella puolella ei ole mitään.

Lääkäri muistutti, että nännistä menee sitten tunto. Olen minä sen ymmärtänyt, ja se oli yksi syy, miksi en halunnut pienennystä viime keväänä. Surettaa se vieläkin, mutta valitsen mieluummin tunnottoman nännin kuin elämän Quasimodona. Olen aina ollut ja olen vieläkin sitä mieltä, että tärkein sukupuolielin on aivot. Niiden avulla uskon myös löytäväni uusia herkkiä alueita nännien puutosta korvaamaan.

Huomenna aion viedä vanhat tissini lenkille. Helsingissä juostaan Twilight Run, Syöpäsäätiötä tukeva juoksutapahtuma. Itse vain kävelytän tissejäni 5 km. Kunto riittäisi juoksuunkin, mutta haluan säästää varpaankynsiä. Esiinnyn pinkissä paidassa. Tulkaa bongaamaan ja kannustamaan!